Natalja Mihailovna, nuori rouva, oli aamulla palannut Jaltasta ja
kertoi nyt herkeämättä miehelleen Krimin ihanuuksista. Iloisena katseli
mies ihastunutta vaimoaan kasvoihin, kuunteli ja toisinaan kysäisi...
-- Mutta elämä kuuluu olevan siellä tavattoman kallista? kysyi hän muun
muassa rouvaltaan.
-- Mitenkä sanoisin? Minusta on tuota kalleutta liiaksi suurenneltu,
ukkoseni. Ei paholainen ole niin kauhea kuin luullaan. Minulla,
esimerkiksi, oli Julia Petrovnan kanssa mukava sievoinen huone, josta
maksoimme kaksikymmentä ruplaa vuorokaudessa. Kaikki, rakas mieheni,
riippuu siitä, osaako elää. Tietysti, jos tekee huvimatkoja
vuoristoon... esimerkiksi Ai-Petrille... vuokraa hevosen, oppaan --
silloin tietysti tulee kalliiksi. Hirveän kalliiksi! Mutta, rakas
Vasilij, millaisia vuoria siellä on! Kuvittele mielessäsi oikein
korkeita, korkeita vuoria, tuhat kertaa kirkkoa korkeampia... Siellä
ylhäällä on sumua, sumua, sumua... Alhaalla hirvittävän suuria
kallionlohkareita... Ja pinjoja... Ah, sitä kaikkea ei saata edes
ajatellakaan!
-- Tuota noin... sinun lähdettyäsi minä luin jostakin lehdestä
sikäläisistä tataarilaisista oppaista... Sellaisia iljettävyyksiä! Mitä
ihmisiä ne ovat nuo oppaat oikeastaan?
Natalja Mihailovna näytti ylenkatseelliselta ja keikahdutti päätään.
-- Tavallisia tataareja, ei sen kummempia... sanoi hän. Näinhän minä
heitä kauempaa, vilahdukselta... Minulle kyllä osoitettiin heitä,
mutta en kiinnittänyt enempää huomiota heihin... Tunsin aina
vastenmielisyyttä kaikkia noita tsherkessejä, kreikkalaisia... ja
maureja kohtaan!
-- Kuuluvat olevan hirveitä Don Juaneja.
-- Ehkä. Onhan niitä sellaisia inhoittavia naisia, jotka...
Natalja Mihailovna hypähti yhtäkkiä pystyyn, ikäänkuin hän olisi
muistanut jotakin kauheata, katsoi puolisen minuuttia säikähtynein
silmin mieheensä ja sanoi korostaen joka sanaa:
-- Rakas Vasilij, minä kerron sinulle, kuinka epäsiveellisiä naisia
on olemassa! Niin tavattoman epäsiveellisiä! Eikä ainoastaan
yksinkertaisia naisia, vaan keskisäätyisiäkin, vieläpä ylhäisiä, noita
pöyhkeitä bon ton-naisia! [Bon ton = hieno käytös, seurustelutapa] Se
oli niin kauheata, etten ollut silmiäni uskoa! En ikinä voi sitä
unohtaa! Kuinka saattaa unohtaa itsensä siinä määrin, että... Ah,
Vasilij, minä en voi kertoa! Esimerkiksi minun matkatoverini Julia
Petrovna... Niin kunnon mies kuin hänellä on, kaksi lasta... kuuluu
ylhäiseen säätyyn, on aina niin hurskas olevinaan ja -- yht'äkkiä...
ajatteleppas... Mutta rakas ukkoseni, tämä on tietysti entre nous
[meidän kesken]... Lupaatko kunniasanasi, ettet kenellekään sano?
-- No mitä sinä ajatteletkaan! Tietysti!
-- Kunniasanasi? Muista se! Minä luotan sinuun...
Nuori rouva pani haarukan syrjään, tekeytyi hyvin salaperäisen
näköiseksi ja kuiskasi:
-- Ajattelehan nyt... Oli mainio sää! Hän ajoi edellä oppaansa kanssa,
minä jonkin matkaa jäljessä. Kun olemme ajaneet kolme neljä virstaa,
niin Julia yht'äkkiä huudahtaa ja pitelee rintaansa. Hänen
tataarilainen oppaansa kiertää kätensä hänen vyötäisilleen, muuten
olisi Julia Petrovna pudonnut satulasta... Minä ajoin oman oppaani
kanssa hänen luokseen... Mitä nyt? Mitä tämä on? "Oh", huutaa Julia
Petrovna, "minä kuolen! Voin pahoin! En voi ajaa pitemmälle!"
Ajattelehan kuinka minä säikähdyin! No, ajakaamme sitten takaisin,
sanoin. "Ei", sanoi hän, "en voi ajaa takaisin! Jos ajan yhdenkään
askeleen, niin kuolen tuskasta! Minua puistattaa ja suonta vetää!" Ja
hän pyytää, rukoilee minua ja minun Suleimaani ajamaan takaisin
kaupunkiin ja tuomaan hänelle Bestushevin tippoja, jotka auttavat.
-- Odotahan... Minä en ymmärtänyt sinua täydelleen... murahti mies
otsaansa silitellen. Äsken sanoit nähneesi näitä tataareja vain kaukaa,
mutta nyt sinä kerrot jostakin Suleimasta.
-- Mm... Joko sinä taas rupeat saivartelemaan! virkkoi nuori rouva
yrmeästi, mutta vähääkään hämmentymättä. En voi sietää tuollaista
epäluuloisuutta! En voi sietää! Se on niin typerää, niin typerää!
-- Minä en saivartele, mutta... miksi valehtelet? Ajelit tataarien
kanssa ja sillä hyvä... Miksi siinä enää kiepotella?
-- Hm!... sinä olet kummallinen! kiihtyi nuori rouva. Olet
mustasukkainen Suleimalle! Mitenkähän sinä ajaisit vuoristoon ilman
opasta! Mitenkähän! Jollet tunne sikäläistä elämää, jollet ymmärrä,
niin on parasta vaieta. Älä puhu! Ilman opasta ei siellä voi ottaa
askeltakaan.
-- Vielä mitä!
-- Ole hyvä ja heitä tuo tyhmä hymyilysi! Minä en ole sinulle, kuten
Julia... Minä en tahdo tuomita häntä, mutta minä... Vaikka en tahdokaan
tekeytyä hurskaaksi, niin siihen määrään minä en kuitenkaan unohtanut
itseäni. Minun Suleimani ei koskaan rikkonut sopivaisuuden rajoja...
Ei! Mametkul istui kyllä Julian luona usein, ties kuinka kauan, mutta
minä, kun kello vain löi yksitoista, sanoin heti: "Suleima, mars!
Menkää pois!" Ja minun typerä tataarini meni. Hän oli, rakas ukkoseni,
kovan kurin alainen... Heti kun hän vain rupesi rahaa tai jotakin muuta
murisemaan, minä heti: "Kuinka-a? Mitä-ä?" Niin nousi hänen sisunsa
kurkkuun... Ha-ha-haa!... Tiedätkös, rakas Vasilij, että sillä oli ihan
mustat silmät, sysimustat, aito tataarilaiset kasvot, tyhmän näköiset
ja naurettavat... Kas sillä lailla minä häntä pitelin! Sillä lailla!
-- Minä kuvittelen mielessäni... murahti mies hieroen leivästä pieniä
pallosia.
-- Kuinka tyhmä sinä olet, Vasilij! Kyllä minä tiedän, mitä sinä
ajattelet! Minä tiedän sinun ajatuksesi... Mutta vakuutan sinulle,
ettei hän edes kävelymatkoillakaan rikkonut sopivaisuuden rajoja... Kun
me esimerkiksi ajoimme vuoristoon tai Urtshan-su'n koskelle, minä aina
sanoin hänelle: "Suleima, aja perässäni!" Ja hän ajoi perässäni,
raukka... Vieläpä mitä ihanimmilla paikoilla sanoin hänelle: "Suleima,
sinun ei pidä unohtaa, että sinä olet tataari ja minä valtioneuvoksen
puoliso!" Ha-ha-haa!...
Nuori rouva nauroi makeasti, vilkaisi pikaisesti ympärilleen, tekeytyi
säikähtyneen näköiseksi ja kuiskasi:
-- Mutta Julia! Oih sitä Juliaa! En ymmärrä, rakas Vasilij, miksei voi
huvitella ja samalla levähtää maailman turhuudesta? Huvittele, ole
hyvä, kukaan ei sinua siitä tuomitse, mutta menetellä vakavasti, ruveta
rakentamaan perhekohtauksia ja sen semmoisia... ei, miten haluat, mutta
sitä minä en ymmärrä! Ajatteleppas, hän oli mustasukkainen minulle!
Eikö tämä ole tyhmää? Kerran tulee Mametkul, Julian ihana Adonis, hänen
luokseen, mutta Julia ei ole kotona... No niin, minä kutsuin Mametkulin
luokseni... me aloimme jutella... puhelimme yhtä ja toista... he ovat,
tiedätkös, kerrassaan hauskaa väkeä! Niin kului ilta huomaamatta...
Yht'äkkiä syöksyy Julia sisään... hyökkää minun ja Mametkulin
kimppuun... rupeaa rähisemään... hyi! Sellaista minä en käsitä,
Vasilij...
Vasilij karaisi kurkkuaan, synkistyi ja alkoi kävellä pitkin huonetta.
-- Kyllä vietitte siellä iloista elämää, totta totisesti! murahti hän
happamesti hymähtäen.
-- Hm! Kuinka typerä olet! loukkaantui Natalja Mihailovna. Minä tiedän,
mitä sinä ajattelet! Aina sinulla on nuo ilkeät ajatuksesi! Enpä kerro
sinulle enää koskaan mitään! En koskaan!
Nuori rouva pisti suuttuneena suunsa suppuun ja vaikeni.