On sunnuntai, kesäpäivä. Tilanomistaja Kamyshev istuu ruokasalissaan
runsaan aamiaispöydän ääressä syöden hitaasti. Siisti, sileäksi ajeltu
vanha ranskalainen herrasmies, nimeltä Champoun söi yhdessä hänen
kanssaan. Tämä Champoun on kerran ollut kotiopettajana Kamyshevilla,
opettanut tämän lapsille hyviä tapoja, huolellista ranskankielen
ääntämistä ja tanssia. Kun sitten Kamyshevin lapset kasvoivat miehiksi
ja tulivat luutnanteiksi, Champoun jäi taloon jonkinlaiseksi
miespuoliseksi seuranaiseksi. Entisen kotiopettajan tehtävät eivät ole
vaikeat. Hänen pitää pukeutua sopivasti, tuoksua hajuvesille, kuunnella
Kamyshevin joutavaa lörpötystä, syödä, juoda, nukkua -- eikä mitään
muuta. Tästä kaikesta hän saa asunnon, ruoan, sekä palkan, jota ei ole
tarkemmin määrätty.
Kamyshev syö ja jaarittelee tapansa mukaan.
-- Tuli ja leimaus! huutaa hän pyyhkien kyyneleitä, joita sinapilla
paksusti voideltu liikkiöpalanen on nostanut silmiin. Uh! Tuntuipa se
ihan luissa ja ytimissä! Teidän ranskalainen sinappinne ei vaikuta näin
voimakkaasti, vaikka sitä söisi kokonaisen pullon.
-- Toiset pitävät ranskalaisesta toiset venäläisestä, virkkoi Champoun
lempeästi.
-- Ranskalaisesta sinapista eivät pidä ketkään muut kuin ranskalaiset.
Ja mitä ranskalaiselle tarjootkin -- kaiken hän syö: sammakoita,
rottia, torakoita... brr! Te, esimerkiksi, ette pidä tästä
sianliikkiostä, koska se on venäläistä, mutta annetaanpas teille
paistettua lasia ja sanotaan, että se on ranskalaista, niin te söisitte
sen, vieläpä huulianne maiskuttaisitte... Teidän mielestänne on kaikki
venäläinen iljettävää.
-- En sano niin.
-- Kaikki venäläinen on iljettävää, mutta ranskalainen -- oh, c'est
très joli! [Oi, se on kaunista.] Teidän mielestänne ei ole olemassa
parempaa maata kuin Ranska, mutta minusta... niin, mitä on Ranska
oikeastaan? Palanen maata! Lähetäppä sinne venäläinen nimismies, niin
hän jo kuukauden kuluttua pyytää siirtoa: ei ole missä liikkua! Koko
Ranskan ympäri voi matkustaa yhdessä päivässä, mutta kun meillä menet
portista ulos, niin et näe äärtä missään! Matkustat ja matkustat...
-- Niin, monsieur, Venäjä on tavattoman laaja.
-- Niin on!... Teidän mielestänne ei ole sen parempia ihmisiä kuin
ranskalaiset. Oppinut, viisas kansa! Sivistynyt! Myönnän sen,
ranskalaiset ovat kaikki oppineita, siroja käytökseltään... se on
totta... Ranskalainen ei käyttäydy koskaan moukkamaisesti: hän tarjoaa
naiselle tuolin silloin kun pitää, ei ala syödä rapuja kahvelilla, ei
syljeskele lattialle, mutta... sitä oikeata henkeä hänessä ei
kuitenkaan ole! Minä en osaa sitä teille oikein selittää, mutta mitenkä
nyt sanoisin... ranskalaisessa ei ole mitään sellaista... (puhuja
liikuttaa sormiaan) sellaista... juridillista. Muistan lukeneeni
jostakin, että kaikki teidän järkenne on kirjoista kotoisin, mutta
meillä on järki synnynnäistä. Jos venäläiselle opetetaan tieteitä
niinkuin pitää, ei yksikään teidän professoreistanne vedä hänelle
vertoja.
-- Ehkä... virkkoi Champoun ikäänkuin vasten tahtoaan.
-- Ei: ehkä, vaan: varmaan! Eikä siinä ole mitään virnisteltävää; puhun
totta! Venäläinen järki on keksivää laatua! Mutta se ei saa kehittyä
vapaasti eikä venäläinen osaa ylistää... Jos hän jotakin keksii, niin
hän joko särkee sen tai antaa lapsille leikkikaluksi. Mutta kun teidän
ranskalaisenne keksii jonkin joutavan vehkeen, niin hän huutaa siitä
heti ympäri maailmaa. Äskettäin teki kyytimieheni Joonas ihmisen
puusta: kun veti sitä langasta, niin se käyttäytyi hävyttömästi. Joonas
ei kuitenkaan kehu itseään. Yleensä... en pidä ranskalaisista. Minä en
puhu teistä, vaan, vaan yleensä... Siveetöntä kansaa! Ulkomuodoltaan he
ovat kyllä ihmisten kaltaisia, mutta elävät kuin koirat... Esimerkiksi
mitä avioliittoon tulee. Kun venäläinen menee naimisiin, niin hän
kiintyy vaimoonsa eikä siinä ole enää sen pitempiä puheita, mutta
teillä -- piru ties mitä siellä tapahtuukaan. Mies istuu päiväkaudet
kahvilassa ja vaimo ottaa koko talon täydeltä miesvieraita ja
kuhertelee heidän kanssaan.
-- Se ei ole totta! pääsee kiivastuneelta Champounilta. Ranskassa on
perheaate korkealla!
-- Kyllä me sen aatteen tiedämme! Luulisi teidän häpeävän puolustaa
sellaista. Jos puolueettomasti tuomitsee, niin sikoja ovat, sikoja.
Saksalaiset ansaitsevat todella kiitoksen siitä, että antoivat heille
selkään. Kiitos saksalaisten! Jumala suokoon heille terveyttä...
-- Siinä tapauksessa, monsieur, minä en ymmärrä, vastasi ranskalainen
kohottautuen säihkyvin silmin, miksi pidätte minua talossanne, jos
kerran vihaatte ranskalaisia?
-- Minne minä teidät panisin?
-- Antakaa minun mennä, niin matkustan Ranskaan!
-- Mitä -- ä? Eihän teitä enää Ranskaan takaisin päästetä? Tehän olette
isänmaan petturi! Milloin on teistä Napoleon suuri mies, milloin
Gambetta... piru teistä selvän ottakoon!
-- Monsieur, vastaa Champoun ranskaksi käännellen ja taitellen
lautasliinaa käsissään. Tämän suurempaa loukkausta ei olisi edes pahin
viholliseni voinut sanoa minulle. Meidän välillämme on kaikki lopussa!
Ja tehtyään kädellään traagillisen liikkeen ranskalainen viskaa
teatterimaisesti lautasliinansa pöydälle ja poistuu arvokkaasti.
Kolmisen tunnin kuluttua on ruokapöytä katettu uudelleen ja palvelija
tarjoaa päivällistä. Kamyshev istuutuu pöytään yksinään. Kulautettuaan
eturyypyn hänessä herää himo jaaritella. Tekee kovasti mieli piestä
kieltä, mutta ei ole kuuntelijaa.
-- Mitä Alfons Ludovikovitsh tekee? kysyy hän palvelijalta.
-- Kokoaa tavaroitaan matkalaukkuun.
-- Voi sitä hupsua... Herra varjele! ihmettelee Kamyshev ja menee
ranskalaisen luo.
Champoun istuu keskellä huoneensa lattiaa ja asettelee vapisevin käsin
matkalaukkuun liinavaatteita, hajuvesipulloja, rukouskirjoja,
housunkannattimia, kaulaliinoja... Koko hänen säädyllinen olentonsa,
matkalaukku, sänky ja pöytä ikäänkuin huokuvat kauneutta ja
naisellisuutta. Hänen sinisistä silmistään tipahtelee suuria kyyneleitä
matkalaukkuun.
-- Minnekkä te nyt?... kysyy Kamyshev hetkisen kuluttua.
Ranskalainen vaikenee.
-- Aiotteko matkustaa? jatkaa Kamyshev. Niin... kuten tiedätte... Minä
en tahdo teitä pidättää... Mutta mikä omituisinta: kuinka te voitte
matkustaa ilman passia? Muistattehan, että minä kadotin passinne
kerran. Työnsin sen jonnekin paperien väliin... ja niin se katosi... Ja
meillä vallitsee ankara kuri passeihin nähden. Ette ennätä edes viittä
virstaa ajaa, kun teidät yhtäkkiä siepataan kiinni.
Champoun kohottaa päänsä ja katsoo Kamysheviin epäluuloisesti.
-- Niin... saattepa nähdä, että huomaavat jo kasvoistanne teidän olevan
passitta... ja heti: kuka olette? Alfons Champoun! Kyllä me nuo
Alfonsit ja Champounit tunnemme! Ehkä suvaitsette vankikomppanian
mukaan Siperiaan!
-- Te laskette kai leikkiä?
-- Miksi minä tässä leikkiä laskemaan!... Siihen ei ole nyt syytä!
Mutta muistakaa: älkää sitten uikuttako älkääkä kirjoittako minulle
avunpyyntökirjeitä... Minä en räpäytä silmiäni, kun teidät viedään
kahleissa ohitseni!
Champoun ryntää pystyyn, kalpenee ja alkaa harpata pitkin kamarinsa
lattiaa silmät suurina päässä.
-- Mitä te teette minulle?! huutaa hän tarttuen epätoivoisena kaksin
käsin päähänsä. Hyvä Jumala! Oh! Kirottu olkoon se hetki, jolloin
mieleeni juolahti turmiollinen ajatus jättää isänmaani!
-- No, no, no... minähän laskin leikkiä! sanoo Kamyshev matalammalla
äänellä. Kummallinen mies, kun ei leikkiä ymmärrä! Eihän teidän
kanssanne voi jutellakaan!
-- Rakas ystäväni! vikisee Champoun Kamyshevin äänestä rauhoittuneena.
Minä vannon, että olen mieltynyt Venäjään, teihin ja teidän
lapsiinne... Minun olisi yhtä raskasta jättää teidät kuin jättää tämä
elämä! Mutta jokainen sananne viiltää sydäntäni!
-- Hyvänen aika! Jos minä ranskalaista haukun, niin miksi te siitä
loukkaannutte? Ketä me emme haukkuisi? Kaikkien pitäisi siis
loukkaantua! Te olette todella omituinen! Ottakaapa esimerkkiä Lasar
Isakitshista, maatilani vuokraajasta... Minä häntä jos jotenkin...
kepitän ja rökitän... milloin saparosta milloin niskasta... eikä hän
loukkaannu lainkaan!
-- Mutta hän onkin orja! Kopeekasta hän on valmis mihin alhaiseen
tekoon hyvänsä!
-- No, no, no!... riittää!... Menkäämme päivällistä syömään! Rauhaa ja
sopua!
Champoun puuteroi itkettyneitä kasvojaan ja menee Kamyshevin kanssa
ruokasaliin. Ensimmäisen ruokalajin he syövät vaieten, toisen jälkeen
alkaa sama juttu, eikä Champounin kärsimyksillä näy olevan loppua.