Ivan Dmitritsh, keskisäädyn mies, joka perheineen vuosittain kuluttaa
tuhatkaksisataa ruplaa ja on sangen tyytyväinen kohtaloonsa, istuutui
kerran illallisen jälkeen sohvaan ja alkoi lukea sanomalehteä.
-- Minä olen kokonaan unohtanut silmätä tämänpäiväistä lehteä, virkkoi
hänen vaimonsa korjatessaan astioita illallispöydästä. Katsohan, eikö
siellä ole arvontaluetteloa?
-- Näkyy olevan, vastasi Ivan Dmitritsh. Mutta eikö sinun lippusi ole
jäänyt lunastamatta pantista?
-- Ei ole. Tiistaina maksoin korot.
-- Mikä numero?
-- Sarja 9499, numero 26.
-- Vai niin... katsotaanpa... 9499 ja 26.
Ivan Dmitritsh ei uskonut arpajaisonneen eikä olisi toisinaan mistään
hinnasta ruvennut katsomaan arvontaluetteloa, mutta nyt työn puutteessa
ja lehden ollessa juuri käsissä hän alkoi kuljettaa sormeaan pitkin
sarjanumeroita ylhäältä alas. Ja heti, ikäänkuin rangaistukseksi hänen
epäuskostaan, osui toisen numerojonon yläpäässä selvästi hänen
silmiinsä numero 9499! Mutta katsomatta vieressä olevaa voittonumeroa
hän hätäisesti laski lehden polvilleen -- hän ei ollut selvillä
itsestään, miksi niin teki -- ja tunsi sydänalassaan suloista
viileyttä, ikäänkuin joku olisi kaatanut kylmää vettä hänen päälleen.
Tuntui hivelevältä, peloittavalta, suloiselta!
-- Masha! 9499 on luettelossa! sanoi hän kolkosti.
Vaimo katsoi hänen ihmetteleviä, säikähtyneitä kasvojaan ja ymmärsi,
että hän ei laskenut leikkiä.
-- 9499? kysyi hän kalveten ja laskien kokoonkäärityn pöytäliinan
pöydälle.
-- Niin, niin... Ihan totta!
-- Entä voiton numero?
-- Aivan oikein... vielä voiton numero... Mutta maltahan! Onhan sarjan
numero siis kuitenkin sama. Ainakin se, näet...
Ivan Dmitritsh katsoi vaimoaan ja hymyili leveästi, mielettömästi kuin
lapsi, jolle näytetään kaunista kapinetta. Vaimo hymyili myöskin;
hänestä oli mieluista, että hänen miehensä mainitsi ainoastaan sarjan
numeron eikä hätäillyt tuohon onnelliseen voittoon nähden. Kiusata ja
yllyttää itseään mahdollisen onnen toivolla, se on samalla sekä
suloista että ilkeätä!
-- Sarjan numero on sama, virkkoi Ivan Dmitritsh pitkänpuoleisen
vaitiolon jälkeen. Saattaa siis olla mahdollista että voitamme. Se siis
on kuin onkin mahdollista!
-- No, katsohan nyt!
-- Maltahan! Kyllä me vielä ehdimme vapautua lumouksesta. Se oli toisen
rivin yläpäässä; voiton suuruus on siis 75,000 ruplaa. Se ei olekaan
enää mikään tavallinen raha, vaan kapitaali, voima! Ajatteleppas, kun
yhtäkkiä katson luetteloa, niin siinä saattaakin olla -- 26! Entä jos
todellakin voitamme?
Aviopuolisot alkoivat nauraa ja katselivat pitkän aikaa toisiinsa.
Onnen mahdollisuus hämmensi heidät siinä määrin, etteivät he osanneet
haaveilla eikä sanoa, mitä varten he tarvitsevat nuo 75,000, mitä
ostavat, minne matkustavat. He ajattelivat vain numeroita 9499 ja
75,000, kuvittelivat niitä mielessään, mutta itse onnea, joka oli niin
lähellä, sitä he eivät ajatelleet.
Ivan Dmitritsh astui sanomalehti kädessä muutaman kerran huoneen
nurkasta toiseen ja tyynnyttyään ensi innostuksesta alkoi vähitellen
haaveilla.
-- Entä jos olemme voittaneet? sanoi hän. Sehän merkitsisi meille uutta
elämää, täydellistä muutosta! Arpalippu on sinun, mutta jos se olisi
minun, niin minä ennen kaikkea ostaisin 25 tuhatta maksavan maatilan;
10 tuhatta menisi siitä johtuviin menoihin: kuntoonpano, muutto,
velkojen maksu y.m. Jäljellä olevat 40 tuhatta pankkiin korkoja
kasvamaan.
-- Niin, maatila... se olisi erinomaista! sanoi vaimo laskien kätensä
polvilleen.
-- Jossakin Tulan tai Orelin kuvernementissä... Ensiksikin, huvila
olisi silloin tarpeeton, toiseksi, maatilasta olisi aina sentään
tuloja.
Ja hänen mielikuvituksessaan alkaa väikkyä kuvia toinen toistaan
kauniimpia, runollisempia, ja kaikissa näissä kuvissa hän näkee itsensä
kylläisenä, rauhallisena, terveenä, hänen on lämmin, jopa kuumakin!
Syötyään jääkylmää kaljakeittoa hän makaa maha pystyssä polttavalla
hiekalla aivan joen partaalla tai loikoo puutarhassa lehmuksen alla...
On helle... Hänen pikku poikansa ja tyttärensä ryömivät vieressä,
kuopivat hiekkaa tai pyydystelevät kuoriaisia ruohon seasta. Hän
uneksii suloisesti, ei ajattele mitään ja tuntee koko ruumiissaan,
ettei hänen tarvitse mennä virkaansa tänään, ei huomenna eikä
ylihuomenna. Ja jos loikoileminen kyllästyttää, niin hän menee
heinäniitylle tai metsään sieniä poimimaan ja katselee, kuinka
talonpojat vetävät nuottaa. Kun aurinko rupeaa laskemaan, ottaa hän
hurstin ja saippuan ja tallustaa uimahuoneelle, jossa riisuutuu
vitkaan, hieroo pitkän aikaa kämmenpohjilla paljasta rintaansa ja
laskeutuu veteen. Vedessä himmeitten saippuarenkaitten ympärillä häärii
pieniä kaloja, huojuu vihreitä vesikasveja. Kylvyn jälkeen tee kerman
ja voirinkelien kera... Illalla kävely ja "skruuvi" naapurien kanssa.
-- Tosiaankin, ostaa maatila, se olisi mainio asia, juttelee vaimo
myöskin haaveillen, ja hänen kasvoistaan näkyy, että hän on
hurmaantunut ajatuksistaan.
Ivan Dmitritsh kuvittelee syksyä sateineen, kylmine iltoineen ja
takasuvineen. Tähän aikaan pitää varta vasten kävellä kauemmin
puutarhassa, vihannestarhassa, joen rannalla, jotta tulisi vilu, ja
sitten ottaa aika ryyppy viinaa ja haukata suolattua sientä tai
kuminoitua kurkkua ja -- toinen ryyppy. Lapset tulevat vihannestarhasta
ja tuovat mukanaan porkkanoita ja retikoita, jotka tuoksuvat tuoreelle
mullalle... Myöhemmin sopii heittäytyä mukavasti sohvalle ja selailla
hätäilemättä jotakin kuvalehteä, peittää sitten kasvot lehdellä, avata
liivinnapit, nukahtaa...
Takasuven mentyä seuraa synkkä sateinen aika. Sataa päivällä, sataa
yöllä, alastomat puut valittavat, tuuli on kostea ja kylmä. Koirat,
hevoset, kanat -- kaikki on märkää, alakuloista, pelokasta. Ei voi
missään kävellä, ulos ei voi mennä, päivät pitkät pitää astella
huoneessa nurkasta toiseen ja katsella surullisena sameihin ikkunoihin.
-- On ikävä!
Ivan Dmitritsh pysähtyi ja katsoi vaimoonsa. -- Tiedätkös, Masha, minä
matkustaisin ulkomaille, virkkoi hän.
Ja hän alkoi tuumailla sitä, kuinka hauskaa olisi syysmyöhällä
matkustaa ulkomaille, jonnekin etelä-Ranskaan, Italiaan... Intiaan!
-- Minä matkustaisin myöskin aivan varmasti ulkomaille, sanoi vaimo.
No, katso nyt sitä numeroa!
-- Maltahan! Odotahan...
Hän asteli edelleen pitkin huonetta ja ajatteli. Hänen mieleensä
juolahti: entä jos vaimoni todellakin matkustaa ulkomaille? Yksin olisi
paljon hauskempi matkustaa tai sitten sellaisten iloisten, huolettomien
naisten seurassa, jotka elävät hetkestä hetkeen, eikä sellaisten, jotka
pitkin matkaa ajattelevat ja puhuvat lapsista, huokailevat, säikähtyvät
ja pitävät vavisten kiinni jokaisesta kopeekasta. Ivan Dmitritsh näki
vaimonsa istumassa rautatievaunussa keskellä myttyjä, koreja, kääröjä;
Masha huokailee ja valittaa, että hänen päänsä on tullut kipeäksi
matkustamisesta, että häneltä on huvennut paljon rahaa. Vähän väliä
pitää juosta asemalle hakemaan kuumaa vettä, voileipä... Hän ei voi
syödä päivällistä, koska se maksaa paljon...
"Hän laskisi jokaisen kopeekan, minkä minä menettäisin", ajatteli Ivan
Dmitritsh katsoen vaimoonsa. "Onhan voittolippu hänen eikä minun! Ja
miksi hän matkustaisi ulkomaille? Mitä hän siellä näkisi? Istuisi
varmaan hotellissa eikä päästäisi minua luotaan... Kyllä tiedän!"
Ja ensi kertaa hän huomasi vaimonsa vanhentuneen, rumentuneen, haisevan
keittiölle, mutta itse hän oli vielä nuori, terve, virkeä, vaikka
toisiin naimisiin menisi.
"Onhan tämä kaikki joutavaa, typerää", ajatteli hän, "mutta
kuitenkin... mitä hän ulkomailla tekisi? Mitä hän siellä ymmärtää.
Mutta kyllä hän varmaan matkustaisi... Sen uskon. Ja Napoli olisi hänen
mielestään samanlainen kuin joku venäläinen maaseutukaupunki. Minua
vain matkalla häiritsisi, mokomakin. Olisin aivan riippuvainen hänestä.
Kuvittelenpa, kuinka hän rahat saatuaan heti kätkisi ne akkaväen tavan
mukaan seitsemän lukon taa. Hän kätkisi ne minultakin... Sukulaisilleen
hän kyllä antaisi, mutta minulle ei kopeekkaakaan..."
Ja Ivan Dmitritshin mieleen muistui vaimonsa sukulaisjoukko. Kun kaikki
nuo veljet, sisaret, tädit, sedät saavat kuulia voitosta, niin he
alkavat lähennellä, kerjäläisten tavoin kumarrella, hymyillä makeasti,
teeskennellä... Inhoittavia, kurjia ihmisiä! Jos heille antaa, niin he
pyytävät enemmän ja jos heiltä kieltää, niin he kiroavat, juoruavat ja
vehkeilevät kaikin tavoin.
Ivan Dmitritshin muistellessa sukulaisia, heidän kasvonsa, joita hän
ennen oli katsonut välinpitämättömästi, näyttivät hänestä nyt
vastenmielisiltä, ilkeiltä.'
"Iljettäviä matelijoita!" ajatteli hän.
Ja hänen vaimonsa kasvot alkoivat myöskin näyttää vastenmielisiltä,
ilkeiltä. Hänen mielessään alkoi kiehua kiukku vaimoa vastaan ja hän
ajatteli vahingoniloisesti:
"Tuo ei ymmärrä rahoista mitään ja juuri siksi on saita. Jos hän
voittaisi, niin sataa ruplaa enempää hän ei minulle antaisi ja loput --
lukon taa."
Eikä hän katsonut enää vaimoonsa hymyillen, vaan vihamielisesti. Ja
vaimo katsoi myöskin vihaisesti ja pahansuovasti mieheensä. Mashallakin
oli omat loistavat haaveensa tulevaisuudesta, omat suunnitelmansa, omat
ajatuksensa; hän ymmärsi mainiosti, mitä hänen miehensä kuvitteli
mielessään. Hän tiesi, kuka ensimmäisenä ojentaisi kouransa hänen
voittoaan kohti.
"Kyllä kelpaa haaveksia toisen laskuun!" puhui hänen katseensa. "Ei,
älä luulekkaan!"
Mies ymmärsi hänen katseensa; viha paisui hänen rinnassaan ja
tehdäkseen kiusaa vaimolleen hän silmäili hätäisesti sanomalehden
neljättä sivua ja lausui juhlallisesti:
-- Sarja 9499, numero 46! Eikä 26!
Toivo ja viha katosivat samassa. Ivan Dmitritshin ja hänen vaimonsa
mielestä heidän huoneensa olivat pimeitä, ahtaita ja mataloita,
illallinen, jonka he juuri olivat syöneet -- ravitsematon ja vatsaa
rasittava, illat pitkät ja ikävät...
-- Piru ties! pääsi Ivan Dmitritshiltä, joka rupesi juonittelemaan.
Minne astutkin, joka puolella on paperinpalasia, murenia ja kuoria...
Huoneita ei lakaista koskaan! Kyllä tästä täytyy, piru vieköön, lähteä
iäksi päiviksi. Menen matkoihini ja hirtän itseni ensimmäiseen puuhun,
mikä eteeni osuu.