Nikolain rautatieasemalla tapasi kaksi toveria toisensa. Toinen oli
lihava toinen laiha. Lihava oli juuri syönyt päivällistä asemalla ja
hänen rasvaiset huulensa hohtivat vielä kuin kaksi kypsää kirsikkaa.
Hänestä levisi sherryn ja fleurs d'orange'n tuoksua. Laiha oli
vastikään astunut vaunusta ja hänellä oli suuri taakka matkalaukkuja,
myttyjä ja laatikoita. Hän haisi sianrasvalta ja kahvisakalta. Hänen
selkänsä takaa katselivat hoikka ja pitkäleukainen nainen -- hänen
vaimonsa, ja pitkäkasvuinen, sinisilmäinen lukiolainen -- hänen
poikansa.
-- Porfirij! huudahti lihava huomattuaan laihan. Sinäkö se olet? Veli
hopea! Pitkästä aikaa!
-- Hyvänen aika! ihmetteli laiha. Misha! Lapsuuteni ystävä! Mistä sinä
ilmestyit?
Toverit suutelivat kolmeen kertaan ja katsoivat kyynelsilmin toisiaan.
Molemmat tunsivat suloista liikutusta.
-- Hyvä, rakas!... alkoi laiha suutelun jälkeen. Tätä en olisi uskonut!
Tämäpä vasta yllätys! Mutta katsohan nyt minua oikein! Yhtä pulska kuin
ennenkin! Samanlainen velikulta ja keikari! Oi hyvä Jumala! Entä sinä?
Rikas? Naimisissa? Minä olen aviomies, kuten näet... Niin, tämä on
minun vaimoni, Loviisa, syntyään Wanzenbach... luterilainen... Ja tämä
on poikani Nafanael, kolmasluokkalainen. Kuulehan Nafanael, tämä on
minun lapsuuteni ystävä! Yhdessä kävimme lukiota!
Nafanael ajatteli hetken ja otti lakin päästään.
-- Niin, yhdessä kävimme koulua! jatkoi laiha. Muistatko, kuinka sinua
kiusasivat? Haukkuivat sinua Herostrateeksi, kun poltit koulun kirjan
paperossilla, ja minua Efialteeksi, koska mielelläni kielittelin.
Hohhoo!... Lapsia olimme! Älä kainostele, Nafanael! Tulehan lähemmäksi
setää... Ja tämä on minun vaimoni, syntyään Wanzenbach... luterilainen.
Nafael ajatteli taas ja kätkeytyi isänsä selän taa.
-- Mitä sinulle muuten kuuluu, hyvä ystäväni? kysyi lihava katsoen
innostuneena ystävää. Palveletko jossakin? Oletko kohonnut?
-- Palvelenhan minä, ystäväni! Kollegiasessori olen jo toista vuotta ja
minulla on Stanislauskin rinnassani. Palkka on pieni, mutta mitäs
siitä! Vaimoni antaa musiikkitunteja, minä valmistan yksityisesti
sikarikoteloita. Mainioita koteloita! Myyn niitä ruplasta kappaleen,
mutta jos joku ottaa kymmenen kappaletta tai enemmän, niin sille, näet,
annan alennusta. Olemmehan kutakuinkin tulleet toimeen. Palvelin,
tiedätkös, departementissa, mutta nyt on minut nimitetty tänne saman
virkakunnan osastopäälliköksi. Täällä tulen nyt palvelemaan. Entä sinä?
Ethän vain liene jo valtioneuvos? Mitä?
-- Ei, hyvä ystäväni, nosta korkeammalle, vastasi lihava. Minä olen
salaneuvos... Kaksi tähteä omistan.
Yhtäkkiä laiha kalpeni, jäykistyi ja pian senjälkeen hänen kasvonsa
vetäytyivät leveään hymyyn. Näytti siltä kuin hänen silmistään olisi
suitsunut säkeniä. Itse hän painui kokoon, kyyristyi... Hänen
matkalaukkunsa, myttynsä ja laatikkonsa näyttivät kutistuvan...
Vaimon pitkä leuka venyi vieläkin pitemmäksi. Nafanael asettui
rintama-asentoon ja napitti lukiolaispukunsa kiinni...
-- Minä, teidän ylhäisyytenne... sihisi laiha. Hyvin hauskaa!...
Lapsuuden ystävä, saattaa sanoa... ja yhtäkkiä sellainen ylimys! Hi --
hi -- hii!
-- Riittää! pahoitteli lihava. Mitä tuo tuollainen on? Lapsuuden
ystäviä olemme -- mitäpä siis mokomasta virkakunnioituksesta!
-- Hyvänen aika!... Mitä te nyt?... hihitti laiha kyyristyen yhä
enemmän. Teidän ylhäisyytenne suosiollinen huomaavaisuus... ikäänkuin
elähyttävän kosteuden tavoin... Tässä, teidän ylhäisyytenne, on minun
poikani Nafanael... vaimoni, luterilainen...
Lihava yritti vastustella, mutta laihan kasvojen ilmeessä oli niin
paljon hartautta, imelyyttä ja pokkuroivaa hapatusta, että häntä oikein
ylenannatti. Hän käänsi päänsä pois ojentaen laihalle kätensä
jäähyväisiksi.
Laiha puristi ojennetun käden kolmea sormea, kumarsi koko vartalollaan
ja hihitti kuin kiinalainen: hi -- hi -- hii... Vaimo hymyili. Nafanael
kumartuessaan kaapaisi jalkaansa ja pudotti hätääntyneenä lakkinsa.
Kaikki kolme olivat suloisen huumauksen vallassa.