Kenraaliluutnantti Sapupyriniä haudattiin. Vainajan asunnolle, jossa
hautajaismusiikki soi ja komentosanat kajahtivat, kokoontui joka
puolelta joukoittain kansaa katsomaan hautajaismenoja. Niiden joukossa,
jotka riensivät paikalle katsomaan, kuinka ruumista kannetaan ulos,
olivat virkamiehet Probkin ja Svistkov, kumpikin rouvansa kanssa.
-- Ei pitemmälle! pysäytti heidät poliisipäällikönapulainen, jolla oli
hauskat, sympaattiset kasvonpiirteet, kun he astuivat esteketjun luo.
Ei pitemmälle! Pyydän peräytymään, vähäisen! Hyvä herrasväki, emme
mahda sille mitään! Pyydän peräytymään! Muuten, naiset saavat kyllä
mennä... olkaa hyvä, mesdames, mutta te, hyvät herrat, ei millään
muotoa...
Probkinin ja Svistkovin rouvat ihan punastuivat
poliisipäällikönapulaisen odottamatonta hyväntahtoisuutta ja pujahtivat
ketjun läpi, mutta heidän miehensä jäivät elävän muurin taa ja alkoivat
tarkastella jalka- ja ratsuvartioväen selkiä.
-- Pääsivät läpi! virkkoi Probkin katsoen kateellisena, melkeinpä
vihaisena eteneviä rouvia. Mikä erinomainen onni pitääkin noilla
pitkätukkaisilla oleman! Miehet eivät saa milloinkaan nauttia sellaisia
etuoikeuksia kuin naiset. Ja mitä on rouvissamme sitten niin
erinomaista? Tavallisia ennakkoluuloisia naisia, uskallan sanoa, ja
kuitenkin heidät päästettiin menemään. Mutta meitä, vaikka olisimme
valtioneuvoksia, meitä ei vain päästetä.
-- Mitä kummia te juttelette, hyvät herrat! sanoi poliisiapulainen
katsoen nuhtelevasti Probkiniin. Teidät jos päästetään, niin heti
rupeatte tungeskelemaan ja häiritsemään hyvää järjestystä; nainen ei
hienotunteisena ryhdy koskaan sellaiseen?
-- Kyllä kai! kiivastui Probkin. Nainen on aina joukossa ensimmäisenä
tunkeilemassa. Mies seisoo paikallaan ja katsoo yhteen kohtaan, mutta
nainen harittaa käsiään ja sysää milloin sinne milloin tänne, jottei
hänen pukunsa rutistuisi. Ei kannata puhuakaan! Naisten ei tarvitse
suorittaa asevelvollisuutta, tanssi-iltamiin on heillä vapaa pääsy,
ruumiillisesta rangaistuksesta he ovat vapautetut... Ja mistä hyvästä?
Jos tyttö pudottaa nenäliinansa -- ota ylös; jos hän tulee huoneeseen
-- nouse seisomaan ja tarjoa hänelle tuolisi; kun hän lähtee -- mene
saattamaan... Entä virka-arvot sitten? Jotta voisi saada esimerkiksi
valtioneuvoksen arvon, täytyy meidän, niin sinun kuin minunkin, ahertaa
koko ikämme, mutta joku neitonen vihitään puolessa tunnissa
valtioneuvoksen vaimoksi -- ja hän on heti huomattava henkilö. Jotta
minä voisin kohota ruhtinaaksi tai kreiviksi, täytyisi minun voittaa
koko maailma, valloittaa Shipkasola, olla jonkin aikaa ministerinä.
Mutta joku Varjenka tai Katjenka, jonka huulilta ei maito vielä ole
kuivunut, liehauttelee hameensa laahustaa kreivin ympärillä,
vilkuttelee silmiään -- ja siinä samassa hän onkin jo "Teidän
ylhäisyytenne..." Sinä olet päässyt äskettäin kuvernementinkirjuriksi.
Tähän virkaan olet sinä, saattaa sanoa, kohonnut verellä ja hiellä;
entä sinun Maria Fomishnasi? Minkä ansion perusteella hän on kohonnut
kuvernementinkirjurin rouvaksi? Papin tyttärestä hän on suoraa päätä
kohonnut virkamiehen rouvaksi. Eikä hän kuitenkaan ymmärrä virasta
hölynpölyä! Annappa hänen kerran tehdä meidän työtämme, niin saatpa
nähdä, että vie sisäänjätetyn asiakirjan lähetettävien asiakirjojen
joukkoon.
-- Mutta sen sijaan hän kivulla synnyttää lapsia, huomautti Svistkov.
-- Niinkuin tuo olisi mitään! Hänen pitäisi kerran seistä
virastopäällystön edessä, kun se antaa tuta kylmyyttään, niin
mielityökseen hän noita lapsia tähän maailmaan laittaisi. Meikäläinen
neitonen tai nainen saattaa jollekin kenraalille laskettaa niin paksua,
ettet sinä uskaltaisi edes ryöstömiehelle sellaista sanoa. Niin, sinun
Maria Fomishnasi saattaa pelkäämättä käydä käsikoukkua vaikka
valtioneuvoksen kanssa, mutta käynpä sinä valtioneuvosta käsivarteen!
Koetappas, jos uskallat! Samassa talossa kuin me, aivan meidän allamme,
asuu muuan professori rouvineen... Hän on arvoltaan kenraali ja Annan
ritarikunnan ensimmäisen luokan jäsen, mutta siitä huolimatta kuulee
tuon tuostakin, kuinka hänen vaimonsa häntä löylyttää. "Sinä hölmö!
tolvana! pässinpää!" Ja akka on aivan halpaa sukua, pikkuporvarin
tytär. Hän on professorin laillinen vaimo, eikä sille siis mahda
mitään... Hamasta maailman alusta näet ovat lailliset vaimot miehiään
morkanneet. Mutta otappa vaikka laitonkin! Kyllä nekin uskaltavat!
Ikinä en unohda erästä tapausta. Minun oli käydä silloin nolosti, mutta
pelastin nahkani kääntymällä rukouksissani vanhempieni puoleen. Viime
vuonna, muistathan, kun kenraalimme lähti maalle kesälomalle, hän otti
minut mukaansa hoitamaan kirjeenvaihtoa... Työtä oli vähän, noin tunnin
verran päivässä. Kun olin tehnyt sen, menin metsään kävelemään tai
pistäysin väkitupaan kuuntelemaan lauluja. Meidän kenraalimme on
naimaton. Hänen talossaan on yltäkyllin kaikkea, palvelijoitakin kuin
torakoita, mutta vaimoa vain ei ole, joka näitä ohjaisi. Palvelusväki
on perin tottelematonta, mielivaltaista... ja koko joukkoa komentaa
emännöitsijä, Vera Nikitishna. Hän kaataa teetä, järjestää päivällisen,
huutaa palvelijoille... Siinä vasta akkaa, veliseni, ja niin ruokoton,
pahasisuinen ja pirullinen, että oikein... Lihava, punakka, vinkuva...
Se kun alkaa jollekulle huutaa ja päästää porua, niin matkoihinsa pitää
lähteä. Kyllähän sen haukkumista kuuntelee, mutta pahinta on sen
vinkuva ääni. Hyvä Jumala! Ei yksikään saanut siltä rauhaa. Eikä
ainoastaan palvelusväelle, vaan minullekin se riivattu alkoi mökistä...
"Odotappas", ajattelin, "kyllä minä sopivan hetken tullen kerron
kenraalille kaikki, mitä sinusta tiedän. Kenraali on, arvelin,
syventynyt virkatehtäviinsä, eikä huomaa, kuinka sinä häntä petät ja
rääkkäät väkeä, mutta kohta avaan kenraalin silmät." Ja minä avasin
hänen silmänsä, hyvä mies, avasin niin, että olin samalla ummistaa
omani iäksi ja että vieläkin kauhistuttaa, kun sitä ajattelen. Kerran
kuljin kaikessa rauhassa käytävää pitkin, kun yhtäkkiä kuulen
vinguntaa. Ensin luulen, että sikaa tapetaan, mutta kun tarkemmin
kuuntelen, niin se onkin Vera Nikitishna, joka vinkuu: "Konna! Roisto!
Senkin vietävä!" -- Ketä hän nyt noin löylyttää? ajattelin. Ja yhtäkkiä
ovi paukahtaa auki ja meidän kenraalimme, ajatteles, lentää siitä ulos
punaisena, silmät säikähdyksestä selällään, tukka pystyssä... Mutta
Vera Nikitishna hänen jälkeensä: "Senkin vietävä! Roisto!"
-- Valehtelet!
-- Kunniasanani! Tulipa minunkin jo tuskallisen kuuma. Kenraalimme
juoksi huoneeseensa, mutta minä seisoin yhä käytävässä ymmärtämättä
mitään. Alhaissukuinen, sivistymätön keittäjätär kehtaakin puhua ja
käyttäytyä sillä lailla! Arvelin, että kenraali tahtoi suorittaa
välinsä hänen kanssaan ja antaa hänen mennä, mutta tämä, käyttäen
tilaisuutta hyväkseen -- siinä ei ollut todistajia näkemässä -- haukkui
isäntäänsä pahanpäiväisesti. Minua suututti... Menin piian luo ja
sanoin: "Kuinka sinä kehtasit, epatto, puhua niin ruokottomasti
korkea-arvoiselle henkilölle? Luulitko, että koska hän on jo vanha ja
heikko, ei kukaan pidä hänestä väliä?" Ja samassa minä läimähytin
piikaa pari kertaa rasvaisille poskille. Mutta, hyvä mies, mikä poru ja
parku siltä pääsikaan! Tukin korvani ja menin metsään. Parin tunnin
kuluttua juoksee poika minua vastaan. "Olkaa hyvä ja menkää herran
luo." Lähden. Astun sisään. Kenraali istuu yrmeänä kuin kalkkunakukko
eikä edes katsahda minuun.
"Mitä te minun talossani vehkeilette?" hän alkaa. "Mitä teidän
ylhäisyytenne tarkoittaa?" uskalsin minä. "Jos tämä on siitä
Nikitishnasta, niin teidän ylhäisyytenne puoltahan minä pidin." -- "Ei
teidän tarvitse sekaantua toisten perheasioihin!" virkkoi hän.
Ymmärrätkös? Perheasioihin! Ja sitten hän alkoi minua nuhdella ja
morkata, että olin ihan pyörtyä siihen paikkaan! Hän puhui ja puhui,
kunnes yhtäkkiä räjähti nauramaan. "Kuinka te uskalsittekin?!... Eikö
teitä peloittanut? Ihmeellistä! Mutta toivon, hyvä ystävä, että
tämä kaikki jää meidän kesken... Saatan kyllä ymmärtää teidän
kiivastumisenne, mutta myöntäkää, että teidän tämän jälkeen on mahdoton
jäädä taloon..." Siinä sait, veli hyvä! Ihmetteli vielä, että olin
uskaltanut kurittaa sellaista ruokotonta piikaa. Hameryssä oli miehen
sokaissut! Salaneuvoksella on Valkoisen Kotkan kunniamerkki, ei
tarvitse pelätä päällystöä, mutta akkaväkeä tottelee... Niin, hyvä
ystäväni, suuret, liian suuret etuoikeudet on naisilla! Mutta... lakki
päästä! Kenraalia kannetaan ulos... Hyvänen aika, kuinka paljon
kunniamerkkejä! Mutta hitto vieköön, miksi on noita naisia taas
päästetty kulkemaan edellä; niinkuin ne muka ymmärtäisivät mitään
kunniamerkeistä? Soittokunta alkoi soittaa.
"SKRUUVI"
Eräänä inhoittavana syysyönä Andrei Stepanovits Peresolin ajoi kotiin
teatterista. Hän mietti ajaessaan, kuinka paljon hyvää teatterit
voisivat saada aikaan, jos niissä näyteltäisiin mieltäylentäviä
näytelmiä. Mutta nämä ajatuksensa hän unohti saapuessaan
hallitusrakennuksen kohdalle, jossa hän -- käyttääksemme runoilijain ja
merimiesten sananpartta -- hoiti peräsintä. Kaksi päivystyshuoneen
ikkunaa oli kirkkaasti valaistu.
"Vieläkö ne siellä niitä tilejä tekevät?" ihmetteli Peresolin. "Neljä
on heitä, eivätkä vieläkään ole saaneet työtä valmiiksi! Ihmiset
saattavat ajatella, etten anna heille yön rauhaa. Menenpä ja ajan ne
sieltä matkoihinsa..."
-- Pysähdytä, Gurij!
Peresolin astui vaunuista ja nousi hallitukseen. Paraatiovi oli
lukittu, mutta takaovi, jossa oli vain yksi vaivainen telki, oli
selkoselällään. Peresolin käytti hyväkseen jälkimmäistä ja seisoi jo
muutaman minuutin kuluttua päivystyshuoneen oven takana. Ovi oli hiukan
raollaan ja tirkistettyään sisään hän näki jotain tavatonta. Suurilla
tilikirjoilla lastatun pöydän ympärillä kahden lampun valossa istui
neljä virkamiestä korttia pelaten. Tarkkaavaisina, liikkumattomina,
kasvoillaan lamppujen kuvuista heijastuva vihreä valo, he muistuttivat
satujen aarteita vartioivia peikkoja tai -- Herra varjelkoon! -- väärän
rahan tekijöitä... Salaperäisyyttä lisäsi heidän pelinsä päättäen
pelitavasta ja niistä lauselmista, joita he silloin tällöin huusivat
toisilleen; se oli "skruuvia", mutta päättäen kaikesta siitä, mitä
Peresolin kuuli, sitä ei voinut pitää skruuvina eikä minään muunakaan
korttipelinä. Se oli jotakin kuulumatonta, omituista, salaperäistä...
Virkamiehet hän tunsi: Serafim Svisdulin, Stepan Kulakevitsh, Jeremei
Nedojehov ja Ivan Pisulin.
-- Mitenkä sinä pelaat, senkin Hollannin piru, suuttui Svisdulin
katsoen raivoisasti vastapäätä istuvaan pelaajaan. Saattaako noin
lyödä? Minulla oli kädessä Dorofejev ja eräs toinen samaa maata,
Shepelev rouvineen ja Stepka Jerlakov -- ja sinä alat Kofeikinilla.
Niinpä jäimmekin ilman kahta kaatoa. Pogankinilla olisi sinun pitänyt
alkaa, senkin tarhapöllö!
-- Ja kuinka olisi käynyt? suuttui vastapelaaja. Minä olisin lyönyt
Pogankinin, kun Ivan Andreitshilla on Peresolin kädessä?
"Peresolin... Miksi he minun nimeni siihen sotkevat?..." ihmetteli
Peresolin olkapäitään kohauttaen. "En ymmärrä!"
Pisulin jakoi uudelleen ja virkamiehet jatkoivat:
-- Valtiopankki...
-- Kaksi -- rahatoimikamari...
-- Ilman valttia...
-- Ilman valttiako? Hm!... Lääninhallitus -- kaksi... Kun häviää, niin
häviää, hitto vieköön! Äsken jäin kansanvalistusministeriöön ilman
yhtäkään, nyt myllään lääninhallituksessa. Viis tuosta!
-- Pikku slammi kansanvalistusministeriössä! "En ymmärrä!" kuiskasi
Peresolin.
-- Minä lyön valtioneuvoksen... Viskaa, Vanja, joku nimineuvos tai
lääninkanslisti.
-- Miksi nimineuvos? Riittäähän meille Peresolin...
-- Mutta me annamme sinun Peresolinellesi vasten hampaita... vasten
hampaita... Meillä on Rybnikov. Kolmea kaatoa jäätte vaille!
Näyttäkäähän rouva Peresolinia! Älkää ensinkään työntäkö sitä veitikkaa
hihaanne!
"Minun vaimostani puhuvat..." ajatteli Peresolin. "En ymmärrä!"
Tahtomatta kauempaa olla epätietoinen asiasta Peresolin avasi oven ja
astui päivystyshuoneeseen. Vaikka itse sarvipäinen piru häntä pystyssä
olisi ilmestynyt virkamiesten eteen, ei se olisi ihmetyttänyt ja
säikähdyttänyt heitä niin kuin heidän päämiehensä. Vaikka siihen olisi
tullut viime vuonna kuollut ryöstömies haudantakaisella äänellä
sanomaan: "Seuratkaa minua lurjuksille varattuun paikkaan" ja
hengittämään haudan kylmyyttä heidän kasvoilleen, he eivät olisi
kalvenneet niin kuin kalpenivat tunnettuaan Peresolinin. Ylivoimaisesta
säikähdyksestä alkoi Nedojehovin nenästä vuotaa verta ja Kulakevitshin
oikeassa korvassa alkoi rummuttaa niin kovasti, että kaulaliina aukeni
solmusta. Virkamiehet laskivat kortit käsistään, nousivat hitaasti
seisomaan ja vaihdettuaan silmäyksiä painoivat katseensa alas.
Päivystyshuoneessa vallitsi hetken hiljaisuus...
-- Ahkerastipa te näytte täällä tilejä tekevän! alkoi Peresolin. Nyt
ymmärrän, miksi te niin mielellänne tilien kanssa hommaatte... Mitä te
äsken teitte?
-- Me vain hetkisen, teidän ylhäisyytenne... kuiskasi Svisdulin,
katselimme kortteja... Levähdimme...
Peresolin astui pöydän luo ja kohotti hitaasti olkapäitään. Kortit
pöydällä eivät olleet tavallisia pelikortteja, vaan valokuvia, jotka
oli irroitettu pahveistaan ja liimattu pelikortteihin. Näitä tällaisia
kortteja oli paljon. Selaillessaan niitä Peresolin näki itsensä,
vaimonsa, useita alaisistaan virkamiehistä, tuttavia...
-- Tuollaista roskaa... Millä tavalla te näillä pelaatte?
-- Me emme suinkaan, teidän ylhäisyytenne, ole näitä keksineet...
Jumala varjelkoon... Olemme vain ottaneet esimerkkiä...
-- Selitähän, Svisdulin, millä tavalla pelasitte! Minä näin ja kuulin,
kuinka löitte minut Rybnikovilla... No, mitä sinä naamaasi rypistelet?
Enhän minä sinua syö! Kerro!
Svisdulin ujosteli ja arasteli kotvan aikaa. Vihdoin, kun Peresolin
alkoi suuttua, pärskyä ja punastua kärsimättömyydestä, hän totteli.
Koottuaan kortit ja sekoitettuaan ne hän levitteli niitä pöydälle ja
rupesi selittämään:
-- Jokaisella valokuvalla, teidän ylhäisyytenne, samoin kuin jokaisella
kortilla, on määrätty arvonsa... merkityksensä. Ja aivan samalla
tavalla kuin korttipakassa on tässäkin 52 korttia ja neljä maata...
Rahatoimikamarin virkamiehet ovat herttoja, lääninhallituksen --
ristejä, kansanvalistusministeriön -- ruutuja ja valtiopankin
virkailijat -- patoja. No niin... Todelliset valtioneuvokset ovat
ässiä, valtioneuvokset -- kuninkaita, neljänteen ja viidenteen
arvoluokkaan kuuluvien virkamiesten rouvat ovat rouvia,
kollegineuvokset -- pamppuja, hovineuvokset -- kymppejä ja niin
edespäin. Minä, esimerkiksi, -- tuossa on minun korttini -- kolmonen,
koska olen lääninkirjuri...
-- Kas vain... Minä olen siis ässä?
-- Niin, ristiässä... ja teidän ylhäisyytenne puoliso on ristirouva...
-- Hm!... Tämähän on vitsikästä... Koetetaanpas pelata, niin saamme
nähdä!...
Peresolin heitti päällystakin yltään ja istuutui pöydän ääreen
epäilevästi hymyillen. Virkamiehet kävivät hänen käskystään myöskin
istumaan ja peli alkoi...
Kun vahtimestari Nasar kello seitsemän aamulla tuli lakaisemaan
päivystyshuoneen lattiaa, oli hän haljeta ällistyksestä. Näky, joka
häntä kohtasi hänen astuessaan sisään luuta kädessä, oli siinä määrin
hämmästyttävä, että hän muistaa sen tätä nykyä vielä silloinkin, kun
tarpeeksi ryypättyään makaa tajuttomana: Peresolin seisoi kalpeana,
unisena ja pörröisenä Nedojehovin edessä ja pidellen tämän takinnapista
puhui:
-- Mutta koetahan toki käsittää, että sinun ei olisi pitänyt lyödä
Shepeljovia pöytään, koska kerran tiesit, että minulla oli kädessä minä
itse ja kolme muuta. Svisdulinilla oli Rybnikov rouvineen, kolme
kimnaasin opettajaa sekä vaimoni, Nedojehovilla pankkilaisia ja kolme
pientä lääninhallituksesta. Sinun olisi pitänyt alkaa Kryshkinilla eikä
välittää siitä, että he löivät rahatoimikamaria! He tietysti pelasivat
niinkuin heille oman ymmärryksensä mukaan parhaiten sopii!
-- Teidän ylhäisyytenne, minä aloin nimineuvoksella, kun luulin
todellisen valtioneuvoksen olevan heillä.
-- Voi, hyvä mies, eihän niin saa luulla! Eihän se mitään peliä ole!
Suutarit sillä tavalla pelaavat. Pitää ajatella!... Kun Kulakevitsh löi
hovineuvoksen lääninhallituksesta, niin sinun olisi pitänyt viskata
pois Ivan Ivanovitsh Grenlandskij, koska tiesit, että hänellä on
Natalja Dimitrijevna, Jegor Jegoritsh ja vielä eräs... Sinä pilasit
kaikki! Näytän sinulle kohta... Istuutukaa, hyvät herrat, vielä yksi
peli!
Ja lähetettyään ällistyneen vahtimestarin pois virkamiehet kävivät
pöydän ääreen istumaan ja jatkoivat peliä.