-- Pavel Vasilitsh, eräs nainen tahtoo tavata teitä, ilmoitti Luka. Hän
on odottanut jo kokonaisen tunnin...
Pavel Vasilitsh oli juuri syönyt aamiaista. Kuultuaan että muuan nainen
odotti häntä, hän rypisti naamaansa ja sanoi:
-- Menköön hiiteen! Sano, etten jouda.
-- Mutta Pavel Vasilitsh, hän on käynyt täällä ainakin viisi kertaa
pyrkimässä puheillenne. Sanoo välttämättä tahtovansa tavata...
Melkeinpä itkee.
-- Hm... No, olkoon menneeksi, käske hänet työhuoneeseni.
Pavel Vasilitsh veti hätäilemättä nutun ylleen, otti toiseen käteensä
kynän, toiseen kirjan ja tekeytyen sen näköiseksi kuin hänellä olisi
kova kiire, astui työhuoneeseensa. Siellä häntä jo odotti vieras,
suuri lihava nainen, jolla oli punakat, pyöreät kasvot ja silmälasit
nenällä. Hän oli jotakuinkin arvokas näöltään ja pukeutunut sangen
silmiinpistävästi (hänellä oli turnyyri ja korkea hattu, jossa oli
punertava lintu). Huomattuaan isännän hän katsoa muljautti kulmainsa
alta ja pani kätensä ristiin kuin rukoiltaessa.
-- Te ette tietenkään muista minua, aloitti nainen korkealla, mutta
miehekkäällä äänellä huomattavasti levottomana. Minulla... minulla oli
ilo tulla tuntemaan teidät Hrutskien luona... Minun nimeni on
Murashkina...
-- A-a-a... mm... Istukaa! Mitä asiaa teillä on?
-- Nähkääs... minä... minä... jatkoi nainen istuutuen ja käyden yhä
levottomammaksi. Te ette muista minua... Nimeni on Murashkina...
Nähkääs minä ihailen teidän neroanne ja luen aina nautinnolla teidän
kirjoituksianne... Älkää luulko, että imartelen, -- Jumala varjelkoon
minua siitä, -- lausun vain totuuden... Minä luen aina kaiken, mitä te
kirjoitatte! Osaksi ei kirjaileminen ole minullekaan aivan vierasta,
tarkoitan, tietysti... en uskalla sanoa olevani kirjailijatar, mutta...
kuitenkin... onhan minunkin korteni lisänä keossa. Minä olen julaissut
kolme lastenkertomusta -- te ette suinkaan ole lukenut niitä -- olen
venäjäntänyt useita teoksia ja... ja minun veli vainajani oli aikanaan
"Djelo"-lehden avustajia.
-- Vai niin, vai niin... Entä mitä asiaa teillä on?
-- Nähkääs... (Murashkina loi katseensa alas ja punastui). Minä tunnen
teidän neronne... teidän mielipiteenne, Pavel Vasiljevits, ja tahtoisin
tietää tai oikeammin... pyytää neuvoa... Minun täytyy teille tunnustaa,
pardon pour l'expression, että olen onnellisesti synnyttänyt
murhenäytelmän, ja tahtoisin nyt ennenkuin lähetän sen sensuuriin
kuulla teidän lausuntonne siitä.
Murashkina kaivoi hermostuneesti, kuin pyydykseen joutunut lintu,
vaatteitaan ja veti esiin ison paksun vihon.
Pavel Vasilitsh piti vain omista kirjoituksistaan, mutta toisten
tuotteet, joita hän luki ja kuunteli, vaikuttivat häneen kuin tykin
suu, joka on suunnattu suoraan vasten hänen naamaansa. Huomattuaan
vihon hän pelästyi ja riensi sanomaan:
-- Hyvä on, jättäkää se vain tänne... minä luen...
-- Pavel Vasiljevitsh! sanoi Murashkina heikosti, nousi seisomaan ja
pani kätensä ristiin. Minä tiedän, teillä on kiire... joka hetki on
teille kallis ja minä tiedän, että te paraikaa hengessänne lähetätte
minut hiiteen, mutta olkaa hyvä ja antakaa minun lukea teille
murhenäytelmäni heti... Olkaa niin ystävällinen!
-- Se olisi minusta erittäin mieluista... ällistyi Pavel Vasiiitsh,
mutta armollinen... neiti, minulla on kova kiire... Minä... minun
täytyy tuossa paikassa matkustaa.
-- Pavel Vasiljevitsh! pääsi Murashkinan rinnasta ja kyyneleet
täyttivät hänen silmänsä. Pyydän teitä uhrautumaan!... Minä olen
julkea, tunkeileva, mutta olkaa te jalomielinen! Huomenna matkustan
Kasaniin ja sentähden tahtoisin tänään kuulla teidän mielipiteenne
murhenäytelmästäni. Suokaa minulle puoli tuntia kallista aikaanne...
puoli tuntia vain! Rukoilen teitä!
Pavel Vasiiitsh oli holtiton kuin riepu eikä voinut kieltäytyä. Kun hän
luuli huomaavansa, että neiti Murashkina tuossa paikassa hyrähtää
itkemään tai lankeaa polvilleen, hän joutui hämilleen ja murahti
hajamielisesti:
-- No niin, olkaa hyvä... minä kuuntelen... Puoli tuntia, olkoon
menneeksi...
Murashkina huudahti iloisesti otti hatun päästään ja istuuduttuaan
alkoi lukea. Aluksi hän luki siitä kuinka lakeija ja sisäkkö
siivotessaan loistavaa vierashuonetta juttelivat pitkälti Anna
Sergejevna neidistä, joka on rakennuttanut koulun ja sairashuoneen
pitäjäläisille. Lakeijan poistuttua sisäkkö puhui yksikseen siitä, että
oppi on valoa, mutta oppimattomuus pimeyttä; sitten neiti Murashkina
lähetti lakeijan vierashuoneeseen kertomaan pitkässä yksinpuhelussa
kenraalinrouvasta, joka tyttärensä vakuutuksista välittämättä on
hommassa naittaa tämän eräälle rikkaalle kamarijunkkarille ja jonka
mielestä täydellinen sivistymättömyys on kansan pelastus. Sitten, kun
sisäkkö oli poistunut, ilmaantui neiti itse ilmoittamaan katsojalle,
ettei hän ole nukkunut koko yönä, vaan on ajatellut Valentin
Ivanovitshia, köyhän opettajan poikaa, joka vaivojaan säästämättä
auttaa sairasta isäänsä. Valentin on tutkinut kaikkia tieteitä, mutta
ei usko ystävyyttä eikä rakkautta olevan olemassakaan, ei tiedä, mikä
on elämän päämäärä, ja toivoo kuolemaa, ja sentähden täytyy hänen,
neidin, pelastaa hänet.
Pavel Vasilitsh kuunteli ja muisteli kaihomielin sohvaansa. Hän katseli
kiukkuisesti Murashkinaa, tunsi kuinka tämän miehekäs korkea ääni
jyskytti hänen rumpukalvojaan, ei ymmärtänyt mitään ja ajatteli:
"Piru sinut periköön!... Tässä täytyy minun kuunnella sinun
lorujasi!!... Ja olenko minä syypää siihen, että sinä olet kirjoittanut
murhenäytelmän? Herra varjele, mikä paksu vihko? Surkea juttu!"
Pavel Vasilitsh loi katseen väliseinään, jolla hänen rouvansa kuva
riippui, ja muisti, että rouva käski hänen ostaa ja tuoda muassaan
maalle viisi arssinaa nauhaa, yhden naulan juustoa ja jauhetta
hampaiden puhdistusta varten.
"Kun en vain olisi kadottanut nauhanpätkää, jonka sain malliksi",
ajatteli hän. "Mihin minä sen paninkaan? Kai se on sinisen nutun
taskussa... Kylläpä ovat kärpäset ennättäneet pilkuttaa vaimoni
muotokuvan. Pitää käskeä palvelijatarta puhdistamaan lasi...
Kahdestoista kohtaus kuuluu olevan menossa, pian siis päättynee
ensimmäinen näytös. Ei suinkaan tuo mölliäinen jaksa näin kuumalla sen
enempää? Söisi kernaammin kylmää kalaa ja nukkuisi kellarissa, sen
sijaan että kirjoittaa murhenäytelmiä..."
-- Eikö teidän mielestänne tämä yksinpuhelu ole hiukan liian pitkä?
kysyi Murashkina yhtäkkiä katsoen ylös.
Pavel Vasilitsh ei ollut kuunnellut yksinpuhelua. Hän hämmästyi ja
sanoi sellaisella sävyllä kuin ei neiti Murashkina, vaan hän itse olisi
kirjoittanut tuon yksinpuhelun:
-- Ei, ei lainkaan... Kyllä se on hyvin...
Murashkina säteili onnesta ja jatkoi lukemistaan:
-- _Anna_: Analyysi on teihin syöpynyt. Te olette liian aikaisin
lakannut elämästä sydämen vaatimusten mukaan ja uskonut itsenne järjen
haltuun. -- _Valentin_: Mitä on sydän? Se on anatominen käsite. Minä en
myönnä, että se olisi mikään sopimuksenmukainen termi kaikelle sille,
mitä tunteiksi sanotaan. _Anna_ (hämillään): Entä rakkaus? Tokkohan se
on mikään ideain assosiatsionin hedelmä? Sanokaa avosydämisesti:
oletteko koskaan rakastanut? _Valentin_ (katkerasti): Älkää repikö auki
vanhoja, vielä arvettumattomia haavoja. (Lyhyt vaitiolo). Kuinka te
tulitte sitä ajatelleeksi? -- _Anna_: Minusta näyttää siltä kuin te
olisitte onneton.
Kuudennentoista kohtauksen aikana Pavel Vasilitsh haukotteli ja
loksautti huomaamatta niinkuin koira, kun se saa kärpäsen kiinni. Hän
säikähti ensin siitä syntynyttä ääntä, mutta salatakseen sen tekeytyi
liikutetuksi ja tarkkaavaksi.
"Seitsemästoista kohtaus... Koskahan loppuu?..." ajatteli hän. "Hyvä
Jumala! Jos tätä kidutusta kestää vielä kymmenen minuuttia, niin huudan
poliisia... Sietämätöntä!"
Mutta nyt, vihdoinkin, neiti alkoi lukea nopeammin ja kuuluvammin,
koroitti ääntään ja lausui: "Väliverho!"
Pavel Vasilitsh huoahti kevyesti ja rupesi nousemaan seisoalleen, mutta
Murashkina käänsi samassa lehden ja jatkoi:
-- Toinen näytös. Näyttämö kuvaa kylänraittia. Oikealla koulu,
vasemmalla sairashuone. Jälkimmäisen portailla istuu talonpoikia.
-- Suokaa anteeksi... keskeytti Pavel Vasilitsh. Montako näytöstä on
kaikkiaan?
-- Viisi, vastasi Murashkina ja ikäänkuin peläten, että kuulija
karkaisi, jatkoi heti nopeasti. Koulurakennuksen ikkunassa seisoo
Valentin. Näyttämön perällä näkyy, kuinka kyläläiset kantavat
tavaroitaan kapakkaan.
Ikäänkuin kuolemaan tuomittuna ja vakuutettuna siitä, ettei hän saa
armahdusta, Pavel Vasilitsh ei enää odottanutkaan loppua, ei toivonut
mitään, koetti vain estää silmiään painumasta kiinni ja säilyttää
tarkkaavaisen ilmeensä. Se aika, jolloin neiti on lukenut
murhenäytelmänsä loppuun ja lähtee pois, näytti hänestä niin
kaukaiselta, ettei hän sitä edes ajatellut.
-- Tru-tu-tu-tu... soi hänen korvissaan Murashkinan ääni. Tru-tu-tu...
Shshsh...
"Minä unohdin ottaa soodaa..." ajatteli hän. "Mistä minä?... Niin,
soodasta... Minulla on kaikesta päättäen vatsakatarri... Ihmeellistä:
Smirnovski juo kaiket päivät viinaa eikä hänellä ole katarria... Joku
lintu lensi ikkunalle... Varpunen..."
Pavel Vasilitsh koetti kaikin voimin estää silmiään painumasta kiinni,
haukotteli avaamatta suutaan ja katseli Murashkinaa. Tämä sumeni hänen
silmissään, alkoi huojua, muuttui kolmipäiseksi, nojasi päällään
kattoon...
-- _Valentin_: Ei, antakaa minun lähteä... -- _Anna_ (pelästyy): Miksi?
-- _Valentin_ (syrjään): Hän kalpeni! (Annalle). Antakaa minun olla
selittämättä syitä. Minä kuolen pian ettekä te saa tietää niistä. --
_Anna_ (vaitiolon jälkeen): Te ette saa lähteä...
Murashkina alkoi paisua, laajeni suunnattoman suureksi ja sulautui
työhuoneen harmaaseen ilmaan; hänen liikkuva suunsa vain näkyi. Sitten
hän yhtäkkiä muuttui pieneksi kuin pallo, heilui ja eteni pöydän kanssa
huoneen peränurkkaan...
-- _Valentin_ (pitäen Annaa sylissään): Sinä olet herättänyt minut
kuolleista, osoittanut minulle elämän päämäärän! Sinä olet luonut minut
uudesti niinkuin keväinen sade heräävän maan! Mutta... se on jo
myöhäistä, myöhäistä! Minun rintaani kalvaa parantumaton tauti...
Pavel Vasilitsh hytkähti ja tuijotti samein silmin Murashkinaan. Hetken
aikaa hän katsoi silmäänsä räpäyttämättä, ikäänkuin hän ei olisi mitään
käsittänyt...
-- Yhdestoista kohtaus. Samat, parooni ja poliisipäällikkö todistajain
kanssa. _Valentin_: Viekää minut! -- _Anna_: Viekää minut myöskin! Minä
rakastan häntä, rakastan enemmän kuin elämää! -- _Parooni_: Anna
Sergejevna, te unohdatte, että täten saatatte isänne perikatoon...
Murashkina alkoi taas paisua... Tuijottaen villisti häneen, Pavel
Vasilitsh nousi, päästi luonnottoman äänen rinnastaan, sieppasi
pöydältä raskaan paperipainon ja unohtaen itsensä iski sillä voimainsa
takaa Murashkinaa päähän...
-- Köyttäkää ja viekää minutkin!... Minä tapoin hänet! huusi Pavel
Vasilitsh sisään hyökkäävälle palvelijattarelle.
Oikeus tuomitsi hänet syyntakeettomana vapaaksi.