Joukkue metsästäjiä oli yöpynyt pieneen talonpoikaismajaan ja loikoili
paraikaa äskettäin korjatuilla heinillä. Kuu paistoi ikkunasta sisään
hanurin surullinen soitto kuului kyläraitilta, heinien tuoksu oli
huumaavaa, mutta hieman pahanhajuista. Metsästäjät juttelivat koirista,
naisista, ensi lemmestä, metsänriistasta. Kun oli kerrottu kaikki mitä
tutuista rouvista tiedettiin ja sen lisäksi vielä satakunta juttua,
niin lihavin metsästäjistä, joka pimeässä näytti heinäruolta ja joka
puhui täyteläisellä äänellä kuin esikuntaupseeri, haukotteli kuuluvasti
ja aloitti:
-- Eihän ole mitään olla rakastettu: neitosethan ovat luodut
rakastamaan meitä miehiä. Mutta onko teistä, hyvät herrat, kukaan ollut
vihattu, vihattu intohimoisesti, riivatusti? Onko kukaan teistä saanut
kokea äärimmäistä vihaa? Onko?
Vastausta ei kuulunut.
-- Eikö kukaan? kysyi matala ääni. Mutta minäpä olen ollut vihattu.
Nuori, kaunis neitonen on minua vihannut, ja juuri hänessä olen minä
voinut tarkata ensi vihan tuntomerkkejä. Ensi vihan, hyvät herrat,
sillä se oli juuri jotakin aivan päinvastaista kuin ensi lempi. Muuten,
se mitä minä nyt aion kertoa, tapahtui niin kauan sitten, etten minä
silloin vielä käsittänyt rakkautta enkä vihaakaan. Minä olin silloin
kahdeksanvuotias, mutta se on aivan sivuseikka, sillä tyttö on tässä
päähenkilö eikä poika. No niin, kuulkaahan siis. Eräänä kauniina
kesäiltana ennen auringon laskua minä ja minun opettajattareni
Sinotshka, joka oli sangen rakastettava ja runollinen olento ja
äskettäin päättänyt tyttökoulun, istuimme lastenkamarissa opiskellen.
Sinotshka katseli hajamielisesti ikkunaan ja sanoi:
-- Niin. Me hengitämme happea keuhkoihimme. Mutta sanohan nyt, Petja,
mitä me hengitämme ulos?
-- Hiilihappoa, sanoin minä katsoen samoin ikkunaan.
-- Niin, myönsi Sinotshka. Mutta kasvit päinvastoin ottavat ilmasta
hiilihappoa ja hengittävät ulos happea. Hiilihappo on sangen
vaarallista kaasua. Napolin läheisyydessä on niinsanottu Koiraluola,
jossa on hiilihappoa. Jos sinne päästää koiran, niin se kuolee.
Tämä onneton Koiraluola lähellä Napolia on kuin mikä kemiallinen
viisauden merkki, jota edemmäksi ei yksikään kotiopettajatar rohkene
mennä. Sinotshka piti aina innokkaasti luonnontieteinen puolta, mutta
kemiasta hän tuskin tiesi muuta kuin tämän luolan.
Sinotshka käski minua toistamaan. Minä toistin. Hän kysyi, mikä
horisontti on. Minä vastasin. Mutta pihalla, meidän märehtiessämme
horisontista ja luolasta, isäni teki lähtöä metsästämään. Koirat
ulisivat, hevoset nostelivat kärsimättömästi jalkojansa ja
veikistelivät ajajalle, palvelijat kantoivat rattaille kaikenlaista
matkaa varten. Näitten rattaitten vieressä oli toiset, joihin äitini ja
sisareni nousivat ajaakseen Ivanitsheille nimipäiville. Kotiin jäimme
vain minä, Sinotshka ja vanhin veljeni -- ylioppilas, jonka hampaita
pakotti. Te saatatte kuvitella minun harmiani ja ikävääni!
-- Mitä me siis hengitämme? kysyi Sinotshka katsoen ikkunaan.
-- Happea.
-- Niin, ja horisontiksi sanotaan paikkaa, jossa maa ja taivas
näyttävät yhtyvän...
Nyt lähtivät rattaat liikkeelle; isä edellä ja äiti jäljessä
tyttärineen. Minä näin kuinka Sinotshka otti taskustaan pienen kirjeen,
puristi sitä kovasti, painoi ohimoaan vasten, punastui ja katsahti
kelloon.
-- Niin, muistakaa nyt, sanoi hän, Napolin läheisyydessä on niin
sanottu Koiraluola... -- ja loi taas silmäyksen kelloon ja jatkoi, --
jossa maa ja taivas näyttävät yhtyvän...
Tyttö parka käveli tuskissaan pitkin huonetta ja katsahti vähän väliä
kelloon. Tunnin loppuun oli vielä runsaasti puoli tuntia.
-- Nyt laskuoppi, sanoi hän raskaasti hengittäen ja lehteillen
vapisevin käsin esimerkkikirjaa. Laskekaa esimerkki N:o 325; minä...
tulen kohta takaisin...
Hän meni ulos. Kuulin, kuinka hän juoksi portaita alas ja näin sitten
ikkunasta hänen vaaleansinisen pukunsa vilahtavan pihan yli ja katoavan
pikkuportista puutarhaan. Hänen hätäiset liikkeensä, palavat poskensa
ja levottomuutensa saivat minut juonittelemaan. Minne hän riensi ja
miksi? Viisas kun luulin olevani, niin ajattelin asiaa hetkisen ja
ymmärsin kaikki: hän juoksi puutarhaan syömään vattuja tai ottamaan
kirsikoita, käyttäen hyväkseen minun ankarain vanhempieni poissaoloa!
Jos niin kerran on, niin saakeli soikoon, lähdenpä minäkin syömään
vähän kirsikoita! Minä heitin laskuesimerkkikirjan ja juoksin
puutarhaan. Menin kirsikkapuitten alle, mutta häntä ei näkynytkään
siellä. Kierrettyään vatukon, karviaismarjapensaat ja vartian kojun hän
näkyi menevän lammelle päin, kalpeana, säpsähtäen pienintäkin
risahdusta. Minä hiivin hänen jäljessään ja näen, hyvät herrat,
vanhimman veljeni Sashan seisovan lammen rannalla kahden vanhan raidan
paksujen runkojen välissä. Veljeni kasvojen ilmeestä ei voi päättää,
että hänen hampaitaan pakottaisi. Hän katsoo lähenevään Sinotshkaan ja
koko hänen olentonsa aivankuin hohtaa onnesta. Mutta Sinotshka,
ikäänkuin häntä ajettaisiin Koiraluolaan ja pakotettaisiin hengittämään
hiilihappoa, lähestyy häntä astuen verkalleen, hengittäen raskaasti,
pää kenossa... Kaikesta saattaa huomata, että hän ensi kertaa eläessään
menee kohtaamaan lemmittyään. Nyt Sinotshka astuu veljeni luo...
Puolisen minuuttia he katsovat ääneti toisiinsa, ikäänkuin eivät
uskoisi omia silmiään. Sitten jokin voima työntää Sinotshkaa selkään,
hän laskee kätensä Sashan olkapäille ja painaa päänsä hänen rinnalleen.
Sasha nauraa, jupisee hajanaisia sanoja ja tulisesti rakastuneen
nuorukaisen kömpelyydellä painaa molemmat kämmenensä Sinotshkan pään
päälle. Ilma, hyvät herrat, on mitä ihanin... Kunnas, jonka taa aurinko
laskee, molemmat raidat, vihreät rannat, taivas -- kaikki tämä yhdessä
Sashan ja Sinotshkan kera kuvastuu lammen tyyneen pintaan. On aivan
hiljaista. Saraheinää kasvavalla nurmella lentää kirjavanaan miljoonia
perhosia, joilla on pitkät tuntosarvet, ja kauempana puutarhan takana
ajetaan karjaa kotiin. Sanalla sanoen: vaikka maalaisit taulun.
Kaikesta siitä, mitä näin, ymmärsin vain sen, että Sasha ja Sinotshka
suutelivat. Se on sopimatonta, ajattelin. Jos äiti saa sen tietää, niin
heidän käy huonosti. Tuntien jonkinlaista häpeätä minä palasin takaisin
lastenkamariin odottamatta kohtauksen loppua. Sitten otin
esimerkkikirjani ja aloin laskea. Mutta ajatukseni karkasivat muualle.
Kasvoilleni levisi voittoisa hymy. Oli niin hauskaa tietää heidän
salaisuutensa ja sitä paitsi huvitti se, että milloin hyvänsä voisin
näyttää toteen, että sellaiset auktoriteetit kuin Sasha ja Sinotshka
eivät hekään osaa käyttäytyä täysin mallikelpoisesti. Nyt he ovat
minun vallassani ja heidän autuutensa on riippuvainen minun
jalomielisyydestäni. Kyllä minä sen heille näytän!
Kun olin mennyt levolle, tuli Sinotshka tapansa mukaan lastenkamariin
katsomaan, etten ollut nukkunut riisuutumatta ja unohtanut lukea
iltarukousta. Minä katselin hänen kauniita, onnellisia kasvojaan ja
hymyilin. Salaisuus ei antanut minulle rauhaa, vaan pyrki ilmoille.
Täytyi saada huomauttaa siitä ja nauttia vaikutuksesta.
-- Minäpä tiedän! sanoin hymähtäen. -- Hi-hi!
-- Mitä sitten?
-- Hi-hi! Minä näin kuinka te ja Sasha suutelitte siellä suurten
raitojen alla. Minä läksin perässänne ja näin kaikki...
Sinotshka vavahti, sävähti punaiseksi ja hämmästyen minun
huomautuksestani istahti tuolin laidalle, jolla oli vesilasi ja
kynttilä.
-- Minä näin, kuinka te... suutelitte... toistin minä hihittäen ja
nauttien hänen hämmästyksestään. Ahaa! Minäpä sanon äidille!
Arkaluontoinen Sinotshka katsoi tutkivasti minuun ja tultuaan
vakuutetuksi, että minä todella tiesin kaikki, tarttui epätoivoisesti
käteeni ja alkoi vapisevalla äänellä mutista:
-- Petja, se on alhaista... Minä rukoilen teitä, Jumalan tähden...
Olkaa kuin mies... älkää puhuko kenellekään... Kelpo ihmiset eivät
vakoile... Se on alhaista... rukoilen teitä...
Tyttö parka pelkäsi kuin ruttoa minun äitiäni, joka oli hyväntahtoinen,
mutta ankara nainen. Minun hymyilevä naamani ei voinut olla
häiritsemättä hänen ensi lempeään, niin puhdasta ja runollista kuin se
olikin. Te saatatte siis arvata, millainen hänen mielentilansa oli.
Minun tähteni hän ei nukkunut koko yönä ja aamulla tullessaan teetä
juomaan oli hänen silmäinsä alla siniset kaaret... Tavatessani teen
juotuani Sashan en voinut olla hymähtämättä ja kehaisematta:
-- Kyllä minä tiedän! Minä näin kuinka sinä eilen suutelit Sina neitiä!
-- Senkin tolvana!
Hän ei ollut yhtä arka kuin Sinotshka ja siksipä ei minun huomautukseni
tehnyt häneen samaa vaikutusta. Se yllytti minua yhä enemmän. Koska
Sasha ei pelästynyt, niin hän ei nähtävästi usko, että minä näin ja
tiedän kaikki. Mutta odotappas, kyllä minä sinulle näytän!
Opettaessaan minua ennen päivällistä Sinotshka ei katsonut minuun; hän
änkytteli hiukan ja toisteli sanoja. Sen sijaan, että olisi
peloitellut, hän koetti kaikin tavoin mielistellä minua, antaen minulle
parhaita arvosanoja eikä kertonut isälle minun kujeitani. Minä käytin
mieleni mukaan hyväkseni hänen salaisuuttaan: en lukenut läksyjäni,
kävelin luokkahuoneessa käsilläni ja puhuin sopimattomuuksia. Sanalla
sanoen, jos sillä lailla olisin jatkanut tähän päivään saakka, niin
minusta olisi tullut etevä sirkustaiteilija. Kului viikko. Salaisuus
kiusasi minua kuin tikku silmässä. Mieleni teki, kävi sitten miten
hyvänsä, saada laverrella salaisuudesta ja nauttia vaikutuksesta. Ja
kerran päivällispöydässä, kun meillä oli paljon vieraita, minä hymähdin
typerästi, katsoin luihusti Sinotshkaan ja sanoin:
-- Kyllä minä tiedän... Hi-hi! Minä näin...
-- Mitä sinä tiedät? kysyi äiti.
Minä katselin vieläkin luihummin Sinotshkaan ja Sashaan. Olisittepa
nähneet, kuinka tyttö lensi punaiseksi ja kuinka vihaisen silmäyksen
Sasha iski minuun! Minä pureskelin kieltäni enkä sanonut sen enempää.
Sinotshka kalpeni vähitellen, puri hampaitaan eikä syönyt enää mitään.
Samana päivänä iltaluvun aikana minä huomasin Sinotshkan kasvoissa
suuren muutoksen. Ne näyttivät ankarammilta, kylmemmiltä, ikäänkuin
marmorisilta, ja hänen silmänsä katsoivat niin kummallisesti minua
suoraan kasvoihin. Kautta kunniani, en ole edes ajokoirilla niiden
saavuttaessa suden nähnyt milloinkaan niin julmia, hävityksenhaluisia
silmiä! Minä ymmärsin niitten ilmeen mainiosti, kun hän kesken lukua
yhtäkkiä puri kuuluvasti hampaitaan ja sähisi niitten välitse:
-- Minä vihaan! Oi, jospa te, inhoittava, iljettävä olento tietäisitte,
kuinka minä vihaan teitä! Kuinka vastenmielistä on katsoa teidän
kerittyä päätänne, teidän rumia, törröttäviä korvianne!
Mutta samassa hän säikähti ja sanoi:
-- En minä teille puhunut... Se oli eräästä näytelmäosasta...
Sitten yöllä näin, kuinka hän astui vuoteeni ääreen ja tuijotti kauan
minua kasvoihin. Hän vihasi intohimoisesti eikä voinut enää elää ilman
minua. Hänen täytyi saada katsoa minun vihattua naamaani.
Kerran, muistan sen varsin hyvin, oli ihana kesäilta, nurmet
tuoksuivat, oli hiljaista, kuu kumotti. Minä kuljin lehtokäytävää
pitkin ajatellen kirsikkahilloa. Yhtäkkiä astuu kalpea ihana Sinotshka
eteeni, tarttuu käteeni ja alkaa huohottaen selittää:
-- Oi kuinka minä vihaan sinua! En soisi kenellekään niin paljon pahaa
kuin sinulle! Ymmärrä se! Minä tahdon, että sinä ymmärtäisit sen!
Ajatelkaahan: kuutamo, kalpeat, vihaa säkenöivät kasvot, hiljaisuus...
Ensin se huvitti minua ja minä kuuntelin hänen puhettaan, katsoin häntä
silmiin, mutta sitten minua alkoi peloittaa, minä huudahdin ja juoksin
suinpäin sisälle.
Minun mielestäni oli paras valittaa äidille asiasta. Ja minä valitin,
kertoen tietysti siitä, kuinka Sasha ja Sinotshka suutelivat. Mutta
minä olin tyhmä enkä tiennyt, mitä siitä seurasi, muuten olisin pitänyt
koko suutelemisen omana salaisuutenani. Äiti, kuunneltuaan mitä
kerroin, suuttui ja tiuskaisi:
-- Sinun ei tarvitse puhua sellaisesta, sinä olet vielä lapsi... Mutta
kuitenkin, mikä huono esimerkki lapsille!
Minun äitini ei ollut ainoastaan hyväntahtoinen, vaan
johdonmukainenkin. Jottei hän nostaisi häväistysjuttua, hän ei heti
erottanut Sinotshkaa toimestaan, vaan se tapahtui vähitellen,
järjestelmällisesti, niinkuin säädyllisiä, mutta sietämättömiä ihmisiä
yleensä erotetaan toimesta. Muistan, että kun Sinotshka läksi meiltä
pois, niin hänen viimeinen katseensa, jonka hän taloon loi, oli
suunnattuna siihen ikkunaan, jonka edessä minä istuin. Vakuutan teille,
että vielä tänäkin päivänä muistan tuon katseen.
Sinotshkasta tuli pian veljeni vaimo. Hän on Sinaida Nikolajevna, jonka
te tunnette. Minä tapasin hänet senjälkeen, kun olin jo junkkari.
Vaikka Sinotshka kuinka olisi koettanut, hän ei mitenkään voinut olla
minussa, viiksikkäässä junkkarissa tuntematta tuota vihattua Petjaa
eikä käyttäytynyt minua kohtaan sukulaisen tavoin... Ja yhä vieläkin,
huolimatta hyväntahtoisesta kaljusta päälaellani, pienestä pyöreähköstä
vatsastani ja nöyrästä ulkomuodostani, hän aina vain katsoo minuun
kierosti eikä tunne olevansa oikein kotonaan, milloin ikinä tulenkin
veljeäni tervehtimään. Kaikesta päättäen on viha yhtä unohtumaton kuin
rakkauskin... Mutta kuulkaahan: Kukko laulaa jo! Hyvää yötä!