-- Kuulkaa, isäntä! -- huusi huoneessa N:o 47 asuva vihasta punoittava
ja räiskähtelevä everstinrouva Nashatyrina hotellin isännälle. Antakaa
minulle toinen huone, muuten minä lähden tästä kirotusta hotellista
iäksi päiviksi! Tämä on kuin mikä luola! Minulla on täysikasvuisia
tyttäriä ja täällä kuulee yöt päivät vain iljettävyyksiä puhuttavan!
Mitä se sellainen on? Yöt ja päivät! Toisinaan laskettaa mies tuolla
seinän takana sellaista roskaa, että ihan täytyy korvat sulkea. Puhuu
kuin issikka! Onpa hyvä, etteivät minun tyttäreni siitä toki mitään
ymmärrä, sillä muuten ei auttaisi muu kuin juosta kadulle... Nyt
paraikaakin kuuluu se siellä mörisevän! Voitte itse kuunnella!
-- Mutta minäpä muistan, veli hyvä, vielä paremman jutun, kuului matala
käheä ääni viereisestä huoneesta. Muistatko luutnantti Drushkovia? No
niin, tämä sama Drushkov lennätti kerran biljardipallon nurkkaan ja
nosti samalla tapansa mukaan jalkansa korkealle ilmaan... Yhtäkkiä
kuului Rrrr! Luultiin ensin, että hän oli reväissyt veran halki
biljardipöydältä, mutta kun tarkemmin katsottiin, olivat hänen housunsa
hajonneet! Niin korkealle oli se peto potkaissut, ettei enää eheää
saumaa löytynyt! Ha-ha-haa! Ja siinä oli naisiakin läsnä... muitten
muassa sen viinalle löyhkäävän aliluutnantti Okurinin rouva... Okurin
raivostui, kun hän kehtasi käyttäytyä niin säädyttömästi hänen rouvansa
läsnäollessa? Mutta sana sanasta... tunnethan sinä meikäläiset!...
Okurin lähettää sekundanttinsa Drushkovin luo, mutta tämä ei ollutkaan
tyhmä, vaan vastasi... ha-ha-ha... vastasi: "Älköön lähettäkö minun
luokseni sekundanttejaan, vaan sen räätälin luo, joka on neulonut minun
housuni. Räätälihän tässä on vikapää!" Ha-ha-ha!...
Lilja ja Miia, everstinrouvan tyttäret, jotka istuivat ikkunan luona
tukien pulleita poskiaan pienillä nyrkeillänsä, loivat vetistyneet
silmänsä alas ja punastuivat.
-- Nyt sen kuulitte! jatkoi rouva Nashatyrina kääntyen hotellin isännän
puoleen. Ja tämä ei ole mielestänne mitään? Minä olen everstin rouva,
hyvä herra! Minun mieheni on sotapäällikkö. Minä en salli, että melkein
minun läsnäollessani joku vosikka puhuu mokomia ruokottomuuksia!
-- Armollinen rouva, hän ei ole vosikka, vaan kapteeni Kikin... Hän on
aatelissukua...
-- Jos hän on siinä määrin unohtanut aatelisen syntyperänsä, että puhuu
kuin vosikka, niin hän ansaitsee sitäkin suurempaa ylenkatsetta!
Sanalla sanoen, älkää jutelko liikoja, vaan suvaitkaa ryhtyä
toimenpiteisiin!
-- Mutta mitä minä sille mahdan, armollinen rouva? Te yksin ette
valita, vaan kaikki valittavat. Mutta mitä minä voin hänelle tehdä? Jos
astun hänen huoneeseensa ja kehoitan häntä olemaan siivosti sanoen:
"Hannibal Ivanovitsh! Pelätkää toki edes Jumalaa! Tämä on hävytöntä!"
niin hän heti uhkaa minua nyrkillä ja huutaa: "Tahdotko selkääs?!" tai
jotain siihen tapaan. Se on kerrassaan inhoittavaa! Herättyään aamulla
hän saattaa alusvaatteissaan -- suokaa anteeksi -- lähteä ujostelematta
kävelemään pitkin käytävää. Milloin taas saattaa juovuspäissään siepata
revolverinsa ja ruveta ampumaan seiniin. Päivällä hän ajaa viinaa
nahkaansa ja yöllä pelaa korttia kuin vimmattu... Ja kortinpeluu
päättyy usein tappeluun... Minua ihan toisten vieraitten tähden
hävettää hänen käytöksensä!
-- Miksette sano irti mokomaa heittiötä?
-- Ei häntä savuttamallakaan saa lähtemään! Kolmen kuukauden vuokran
hän on meille jo velkaa, mutta me emme enää hänen velastaankaan
välittäisi, jos vain pääsisimme hänestä eroon... Onhan hänet tuomittu
lähtemään huoneestaan. Mutta hän on vedonnut ylempiin oikeuslaitoksiin
ja pitkittää asiaa sillä tavoin... Surullista se vain on! Ja millainen
mies hän on! Nuori, kaunis, lahjakas... Kun hän on selvällä päällä,
niin ei sen parempaa ihmistä ole. Tässä eräänä päivänä hän ei maistanut
tippaakaan ja koko päivän istui siivosti kotona kirjoitellen kirjettä
vanhemmilleen.
-- Niitä surkuteltavia vanhempia! huoahti everstin rouva.
-- Niin... surkuteltavia tosiaankin... Eipä olisi hauskaa, jos oma
poika noin huonosti eläisi. Kaikki haukkuvat häntä, kaikista
hotelleista käsketään lähtemään pois eikä kulu yhtäkään päivää, ettei
häntä mainittaisi johonkin häväistysjuttuun sekaantuneena. Surullista!
-- Vaimo parka! huoahti everstinrouva.
-- Hän on, armollinen rouva, vaimoton. Jos hän yksinkin ehjin nahoin
selviää tämän maailman menosta, niin kiittäköön Jumalaa!...
Everstinrouva rupesi astelemaan pitkin huonetta.
-- Naimatonko, sanoitte? kysyi hän.
-- Niin naimaton, armollinen rouva.
Everstinrouva jatkoi astelemistaan ja ajatteli kotvan aikaa.
-- Hm!... Naimaton... puhui hän ajatuksissaan. Hm!... Lilja ja Miia,
älkää istuko ikkunan edessä -- siellä vetää! Mikä vahinko! Mies on
nuori ja niin turmeltunut. Ja onkos se ihme, kun ei hänellä ole hyvää
hoitoa... Ei ole äitiä, joka... Ei vaimoa... Niinhän se on... Olkaa
niin hyvä, -- jatkoi everstinrouva ystävällisesti, kun oli hetken aikaa
jotakin miettinyt, -- ja menkää hänen luokseen pyytämään minun
nimessäni, että hän ei suvaitsisi puhua niin vapaasti... Sanokaa:
everstinrouva Nashatyrina pyysi... Ja sanokaa, että asun tyttärieni
kanssa; n:ssa 47... että olen saapunut maatilaltani...
-- Kyllä sanon.
-- Sanokaa siis: everstinrouva tyttärineen. Tulkoon sitten pyytämään
anteeksi... Me olemme päivällisen jälkeen aina kotona. Ah, Miia, sulje
ikkuna!
-- Mitä te, äiti, välitätte moisesta irstailijasta? kysyi Lilja
pitkäveteisesti isännän poistuttua. Kylläpä löysitte kenet kutsua
vieraaksi! Juopon, räyhääjän!
-- Ah, älä puhu, ma chère!... Te puhutte aina noin ja... ja siinä nyt
istutte! Olkoon hän millainen hyvänsä, ei häntä silti pidä halveksia...
Jokaisella rikkaruohollakin on merkityksensä tässä maailmassa... Kuka
tietää, huoahti everstinrouva huolekkaasti, ehkä tässä on teidän
kohtalonne kysymyksessä. Pukeutukaahan nyt joka tapauksessa...