Poliisitarkastaja Osthumjelov astuu kauppatorin poikki yllään uusi
virkapuku ja kädessään mytty. Hänen jäljessään marssii punatukkainen
poliisi kantaen koria, joka on täpö täynnä takavarikkoon otettuja
karviaismarjoja. Ympärillä on hiljaista... Torilla ei näy ainoatakaan
sielua... Myymäläin ja juomalain avoimet ovet törröttävät alakuloisesti
maailmaan kuin nälkäiset kidat; niitten edustalla ei ole edes
kerjäläisiä.
-- Vai tulet sinä tänne puremaan, kirottu peto! kuulee Osthumjelov
yhtäkkiä huudon. Pojat, ottakaa se kiinni! Ei pureminen ole nykyjään
luvallista! Ota kiinni! Kuuletkos!...
Kuuluu koiran vingahduksia. Osthumjelov katsoo sinne päin ja näkee
koiran kolmella jalalla laukaten ja taakseen vilkuillen juoksevan
kauppias Pitshuginin halkopihasta kadulle. Sen jäljessä ryntää mies,
jonka liivit on auki ja jonka yllä on tärkkelöity pumpulipaita. Hän
juoksee etunojassa koiraa tavoittaen, mutta kompastuu ja kaatuu
pitkälleen maahan saaden koiran toisesta takajalasta kiinni. Kuuluu
taaskin koiran vingahduksia ja huuto: "Älkää päästäkö karkuun!"
Myymälöistä alkaa näkyä unisia naamoja ja pian, ikäänkuin maasta
kasvaen, kokoontuu halkopihan edustalle väkeä.
-- Sitä epäjärjestystä, teidän ylhäisyytenne!.. huomauttaa poliisi.
Otshumjelov kääntyy vasemmalle ja astuu väkijoukon luo. Hän näkee
yllämainitun miehen seisovan aivan halkopihan portin luona ja oikea
käsi kohotettuna näyttävän väkijoukolle veristä sormeaan. Hänen
puolihumalaisilla kasvoillaan on ikäänkuin kirjoitettuna: "Kyllä minä
sinulle näytän... senkin rakki!" ja sormikin on kuin mikäkin
voitonmerkki pystyssä. Otshumjelov tuntee miehen; hän on kultaseppä
Hrjukin. Keskellä väkijoukkoa istuu etujalkojaan haarittaen ja koko
ruumis vavisten tämän sekamelskan aiheuttaja -- nuori kapeakuonoinen
vinttikoira, jolla on keltaisia täpliä selässä. Sen vetisistä silmistä
kuvastuu pelko ja kauhu.
-- Mitäs täällä nyt?... kysyy Otshumjelov tunkeuduttuaan väkijoukon
keskelle. Mitä tämä on? Kuka täällä äsken huusi?...
-- Kun minä, teidän ylhäisyytenne, tulen ketään häiritsemättä tänne...
aloittaa Hrjukin yskien kouraansa -- hakemaan puita Mitri Mitritshilta,
niin yhtäkkiä karkaa tuo peto syyttä suotta minun sormeeni kiinni...
Sentähden minä vaadin vahingonkorvausta, sillä työni on hyvin tarkkaa
enkä minä voi ehkä kokonaiseen viikkoon liikuttaa tätä sormeani saati
sitten tehdä työtä sillä... Eihän seiso missään laissakaan, teidän
ylhäisyytenne, että täytyy antaa koiran purra itseään... Jos noin vain
tässä jokainen näykkimään rupee, niin parasta olisi silloin pysyä
poissa tästä maailmasta...
-- Hm!... Hyvä on... sanoo Otshumjelov arasti rykäisten kurkkuaan ja
liikutellen kulmakarvojaan. Hyvä... Kuka on tämän koiran omistaja? Minä
en jätä asiaa silleen. Kyllä minä opetan ihmisiä pitämään koiransa
kurissa! On aika vihdoinkin kiinnittää huomio sellaisiin herroihin,
jotka eivät tahdo noudattaa määräyksiä! Kun he saavat kerran rakistaan
maksaa aika sakon, niin sen minä sanon, että kyllä he sitten tietävät,
mitä koirien ja muitten elukkain ympäri juoksenteleminen merkitsee!
Näytänpä heille kuin näytänkin!... Jeldyrin, -- tarkastaja kääntyy
poliisin puoleen, -- ota selvä, kenen tämä koira on ja tee pöytäkirja!
Mutta koira on tapettava! Ja heti paikalla! Se on varmaankin
raivohullu... Kenen tämä koira on, kysyn minä? -- Kenraali Shigalovin?
Hm!.. Jeldyrin, otappas palttoo yltäni... On niin sietämättömän lämmin!
Kai siitä kohta sataa... Mutta sitä en saata käsittää, -- kääntyy
Otshumjelov kultaseppä Hrjukinin puoleen, -- kuinka se on voinut sinua
purra? Eihän se ylety edes sormeesi saakka? Noin pieni se on ja sinä
olet tuollainen hongankolistaja! Luultavasti olet repinyt sormesi
jossakin naulassa ja sitten on päähäsi pälkähtänyt panna syy koiran
niskaan. Kyllä sinut tunnetaan, lurjus!
-- Teidän ylhäisyytenne, hän on aivan varmaan pitänyt sikaria koiran
kuonon edessä ja usuttanut sitä, jolloin tämä, tietysti, on
puraissut... Hassu mies, teidän ylhäisyytenne!
-- Valehtelet, senkin irvihammas! Kun et ole nähnyt, niin älä tule
tänne valehtelemaan! -- Hänen ylhäisyytensä on viisas herra ja
ymmärtää, milloin joku valehtele tai puhuu omantuntonsa mukaan,
niinkuin Jumalan edessä... Jos minä valehtelen, niin tuomitkoon tuomari
minut... Hänen laissaan seisoo, että me tähän maailman aikaan olemme
kaikki tasa-arvoisia... Ja minulla itselläni on veli, joka on
santarmi... jos sen tietää tahdotte...
-- Älä siinä nyt enää!...
-- Ei tuo sittenkään ole kenraalin koiria... -- huomauttaa poliisi
syvämietteisesti. -- Kenraalilla ei ole tuollaisia. Hänellä on
enimmäkseen lintukoiria...
-- Tiedättekö sen varmasti?
-- Varmasti, teidän ylhäisyytenne...
-- Niin, tiedänhän minäkin sen. Kenraalilla on kalliita rotukoiria,
mutta tuo on -- piru ties mikä! Noin ruma karvaltaan ja
pahannäköinen... inhoittava elukka... Kuka viitsiikin pitää
tuollaista?!... Kyllä se on typerä! Joutuisipa tuollainen koira
Pietariin tai Moskovaan, niin tiedättekö, kuinka sen kävisi? Siellä ei
välitetä laista, vaan silmänräpäyksessä -- henki pois! Sinä, Hrjukin,
olet kärsinyt vahingon, sinun pitää siis vaatia korvausta... Täytyy
opettaa heitä! On aika...
-- Ehkä se sittenkin on kenraalin koira... aprikoi poliisi itsekseen,
mutta äänekkäästi. Eihän sen kuonoon ole kirjoitettu... Äskettäin näin
hänen pihallaan tuollaisen.
-- Aivan varmaan se on kenraalin! kuuluu ääni joukosta.
-- Hm!... Jeldyrin, paneppas palttoo ylleni... Tuuli on käynyt
koleaksi... Viluttaa... Vie se, Jeldyrin, kenraalin luo ja kysy sieltä.
Sano, että minä olen löytänyt ja lähetin... Ja sano, etteivät päästäisi
kadulle. Se on ehkä hyvinkin kallis koira, ja jos jokainen sika alkaa
sitä sikarilla kuonoon tökätä, niin ei kestä kauan, ennenkuin se
menettää vainunsa. Koira on hento luontokappale... Ja sinä lurjus,
laske kätesi alas! Mitä näyttämistä tuossa tyhjässä sormessa on?! Itse
olet syypää!..
-- Kenraalin kokki menee tuolla... kysytään häneltä... Hei, Prohor!
Tulehan tänne, hyvä mies! Katsoppas tuota koiraa... Onko se teidän?
-- Kylläpäs keksitkin! Eihän meillä ikinä ole tuollaisia ollut!
-- Ei siinä ole mitään epäilemistäkään, sanoi Otshumjelov. Se on
juoksukoira! Eipä kannata siis asiasta sen kauempaa keskustella... Kun
minä sanon, että se on juoksukoira, niin se on juoksukoira... Ottakaa
se hengiltä, siinä kaikki!
-- Ei se meidän ole, jatkaa kokki Prohor. Se on kenraalin veljen, joka
saapui meille aivan äskettäin. Meidän kenraalimme ei pidä
vinttikoirista, mutta hänen veljensä pitää niistä kovasti...
-- Onko herra kenraalin veli saapunut kaupunkiin? Vladimir Ivanitsh?
kysyy Otshumjelov ja myötätuntoinen hymy leviää hänen kasvoilleen.
Hyvänen aika, enhän minä sitä tiennytkään! Hän on kaiketikin saapunut
vierailemaan?
-- Vierailemaan...
-- Hyvänen aika... Tuli kai ikävä herra veljeään... Ja minä kun en sitä
tiennyt! Vai hänen koiransa tämä siis on? Sehän on hauska... Ota se
Jeldyrin... Se ei ole hullumman näköinen... Ja niin vikkelä,...
Yhtäkkiä oli puraissut tuota miestä sormeen! Ha-ha-ha?... No...
miksikäs se noin vapisee? Rrr... Rr... Se taitaa olla vihainen, tuo
pikku paholainen...
Kokki Prohor kutsui koiran luokseen ja poistui sen kanssa halkopihan
luota. Väkijoukko nauraa hohottaa Hrjukinille.
-- Kyllä minä sinulle pian näytän! -- uhkaa Otshumjelov häntä ja
kääriytyneenä viittaansa jatkaa matkaa kauppatorin poikki.