Ihana Vanda eli, kuten hänen nimensä oli passissa, kunniallinen
kansalainen Nastasia Kanavkina oli juuri päästetty sairaalasta. Hän ei
ollut vielä koskaan ollut niin vaikeassa asemassa kuin nyt: asunnotta
ja rahatta. Miten olla? Ensi työkseen hän läksi panttilainakonttoriin
ja panttasi siellä turkoosikivellä koristetun sormuksensa -- ainoan
arvoesineensä. Sormuksesta annettiin rupla, mutta -- mitä ruplalla
ostat? Et saa sillä muodikasta lyhyttä nuttua, et korkeata hattua, et
kuparinruskeita puolikenkiä ja ilman näitä esineitä Vanda tunsi itsensä
ikäänkuin alastomaksi. Hänestä tuntui siltä, etteivät ainoastaan
ihmiset, vaan vieläpä hevoset ja koiratkin katselivat häntä ja hänen
pukunsa yksinkertaisuutta. Ja Vanda ajatteli vain pukeutumista, kysymys
siitä, mitä hän söisi ja missä viettäisi yönsä, ei huolestuttanut häntä
nimeksikään.
"Jospa tapaisin nyt jonkun tutun miehen..." ajatteli hän. "Ottaisin
häneltä rahaa... Minulta ei yksikään kiellä, sillä..."
Mutta tuttuja miehiä ei näkynyt. Illalla heitä ei ole vaikea tavata
"Renaissancessa", mutta sinne ei päästetä tässä yksinkertaisessa
puvussa ja ilman hattua. Mitä tehdä? Pitkän aikaa tuskiteltuaan, kun
käveleminen, istuskeleminen ja ajatteleminen jo alkoi kyllästyttää,
Vanda päätti koettaa viimeistä keinoa: poiketa suorastaan jonkun tutun
miehen luo hänen kotiinsa ja pyytää rahaa.
"Mutta kenen luokse menisin?" tuumi hän. "Mishkan luo ei sovi mennä,
hän on perheellinen... Se punapartainen ukko on paraikaa virassaan..."
Vandan mieleen muistui hammaslääkäri Finkel, kristinuskoon kääntynyt
juutalainen, joka noin kolme kuukautta sitten oli lahjoittanut hänelle
rannerenkaan ja jonka päähän Vanda kerran illallisilla saksalaisessa
klubissa oli kaatanut lasillisen olutta. Hän ilostui nyt
sanomattomasti, kun muisti tämän Finkelin.
"Hän antaa varmaan, jos vain on kotona..." ajatteli Vanda mennessään.
"Mutta jollei hän anna, niin lyön siellä kaikki lamput rikki."
Kun hän saapui hammaslääkärin ulko-oven eteen, hän oli jo
selvillä siitä, miten hän menettelisi: hän juoksee nauraen portaita
ylös, rientää samaa menoa lääkärin työhuoneeseen ja vaatii
kahtakymmentäviittä ruplaa... Mutta kun hän oli soittamaisillaan
ovikelloa, tämä suunnitelma ikäänkuin itsestään katosi mielestä. Vanda
alkoi arkailla ja tuli levottomaksi, mitä hänelle ei ollut koskaan
vielä tapahtunut. Hän oli rohkea ja kursailematon vain juopuneessa
seurassa, mutta nyt, yllään yksinkertainen puku ja tehtävänään
tavallinen avunpyyntö, hän tunsi itsensä araksi ja sorretuksi. Häntä
hävetti ja peloitti.
"Ehkä hän on unohtanut minut..." ajatteli Vanda uskaltamatta soittaa
ovikelloa. "Ja kuinka voin mennä hänen luokseen tällaisessa puvussa?
Niinhän olen kuin kerjäläinen tai vaivainen..."
Hän soitti epäröiden.
Oven takaa kuului askelia; se oli ovenvartija.
-- Onko tohtori kotona? kysyi Vanda.
Nyt hän toivoi, että ovenvartija olisi vastannut "ei", mutta vastauksen
asemesta tämä päästi hänet eteiseen ja auttoi palttoon hänen yltään.
Portaat olivat hänen mielestään komeat ja loistavat, mutta kaikesta
komeudesta pisti hänen silmäänsä etenkin suuri kuvastin, josta hän näki
köyhästi puetun naisen ilman korkeata hattua, ilman muodikasta nuttua
ja ilman kuparinruskeita puolikenkiä. Ja Vandan mielestä oli
kummallista, että hän häpesi ja menetti kaiken rohkeutensa ja
röyhkeytensä nyt, kun hän oli köyhästi puettu ja neulojattaren tai
pesijättären näköinen, eikä hän ajatuksissaan nimittänyt itseään enää
Vandaksi, kuten ennen, vaan Nastasia Kanavkinaksi...
-- Olkaa hyvä! sanoi sisäkkö, joka opasti hänet lääkärin työhuoneeseen.
Tohtori tulee kohta... Istukaa.
Vanda istuutui pehmeään nojatuoliin. "Sanon hänelle: antakaa lainaksi!"
ajatteli hän. "Sopiihan minun sanoa niin, koska hän tuntee minut. Kunpa
vain tuo sisäkkö poistuisi täältä siksi aikaa. Hänen läsnäollessaan on
niin vaikea... Miksi hänen pitääkin seistä siinä?"
Noin viiden minuutin kuluttua avautui ovi ja sisään astui Finkel,
pitkä, tummaihoinen juutalainen, jolla oli pulleat posket ja muljakkaat
silmät. Posket, silmät, vatsa, leveät lanteet -- kaikki oli hänestä
niin hyvin syötettyä, vastenmielistä, tylyä. "Renaissancessa" ja
saksalaisessa klubissa hän oli tavallisesti hauskalla tuulella, tuhlasi
paljon rahaa naisten tähden ja sieti kärsivällisesti heidän kujeitaan
(esimerkiksi, kun Vanda kaatoi kerran olutta hänen päähänsä, niin hän
vain hymyili ja uhkasi sormellaan). Mutta nyt hän oli yrmeän, unisen
näköinen, hänen katseensa oli arvokas ja kylmä ja hän pureksi jotakin.
-- Mitä asiaa teillä on? kysyi hän katsomatta Vandaan.
Vanda katsoi sisäkköä, jonka kasvoilla oli vakava ilme, Finkelin
täysinäistä vartaloa -- tämä nähtävästi ei tuntenut häntä -- ja
punastui...
-- Mitä asiaa teillä on? toisti hammaslääkäri ärtyisemmin kysymyksensä.
-- Ham... Hammasta pakottaa... mutisi Vanda.
-- Vai niin... Mitä hammasta?
Vanda muisti, että eräässä hampaassa oli kolo.
-- Oikealla alhaalla... hän vastasi.
-- Hm!.. Avatkaa suunne.
Finkel rypisti kulmakarvojaan, pidätti hengitystään ja alkoi
tarkastella kipeätä hammasta.
-- Koskeeko? kysyi hän kaivaen hammasta jollakin raudalla.
-- Koskee... valehteli Vanda. -- "Jos minä huomauttaisin," ajatteli
hän, "niin kyllä hän aivan varmaan tuntisi minut... Mutta... tuo
sisäkkö! Miksi hän seisoo siinä?"
Niinkuin höyryveturi puhalsi Finkel yhtäkkiä Vandaa päin kasvoja ja
sanoi:
-- Minä en kehoita teitä paikkauttamaan sitä... Teillä ei ole mitään
hyötyä siitä hampaasta enää...
Kaiveltuaan vielä vähäsen hammasta ja tahrittuaan Vandan huulet ja
ikenet tupakkaisilla sormillaan hän pidätti taas hengitystään ja pisti
suuhun jonkin kylmän esineen... Vanda tunsi yhtäkkiä kauheata kipua,
huudahti ja tarttui Finkelin käteen.
-- Ei mitään, ei mitään... mutisi hammaslääkäri. Älkää peljätkö... Ei
teillä olisi siitä hampaasta kuitenkaan mitään hyötyä ollut. Pitää olla
urhoollinen...
Ja verisissä tupakkaisissa sormissa Vanda näki nyt irti kiskotun
hampaansa. Sisäkkö astui hänen luokseen ja piti sylkiastiaa hänen
suunsa edessä.
-- Huuhtokaa kotona suunne kylmällä vedellä... sanoi Finkel, niin kyllä
verenvuoto lakkaa...
Hammaslääkäri seisoi hänen edessään kuin henkilö, joka odottaa, että
hänet jätettäisiin rauhaan...
-- Hyvästi... virkkoi Vanda kääntyen oveen päin.
-- Hm!.. Mutta kuka maksaa minulle työstäni? kysyi Finkel
leikillisesti.
-- Ah, niin... muisti Vanda, punastui ja antoi juutalaiselle ruplan,
jonka oli saanut turkoosikivellä koristetusta sormuksestaan.
Astuessaan kadulle Vanda häpesi entistä enemmän, mutta nyt hän ei enää
hävennyt köyhyyttään. Hän ei enää huomannut sitä, ettei hänellä ollut
korkeata hattua eikä muodikasta päällysnuttua. Hän kulki katua pitkin
sylkien verta ja jokainen punainen läiskä puhui hänelle hänen
elämästään, huonosta raskaasta elämästä, niistä loukkauksista, joita
hänen oli täytynyt sietää ja joita hän saisi sietää huomenna, viikon
kuluttua, vuoden perästä, koko ikänsä aina hautaan saakka...
-- Kuinka kauheata tämä on! kuiskasi hän. Kuinka kamalaa, hyvä Jumala!
Mutta seuraavana päivänä ihana Vanda tanssi jo "Renaissancessa." Hänen
päässään oli suuren suuri punainen hattu, yllään muodikas nuttu ja
jaloissaan kuparinruskeat puolikengät. Eräs nuori, Kasanista saapunut
kauppias kestitsi häntä.