On aamu. Kello ei ole vielä seitsemää, mutta Makar Kusmitsh Blestkinin
parturitupa on jo auki. Isäntä, nuori, noin kaksikymmentäkolmevuotias,
peseytymätön mies, jonka tukka on vahvasti rasvattu ja puku
keikarimainen, siistii huonetta. Oikeastaan siinä ei ole mitään
siistimistä, mutta hän on kuitenkin työstään hiestynyt. Mistä
pyyhkäisee rätillä, mistä raaputtaa sormella tai kopsahuttaa lutikan
seinältä.
Parturitupa on pieni, ahdas, ruokoton. Hirsiseinille liisteröidyt
tapetit muistuttavat kyytimiehen vaalennutta paitaa. Kahden himmeän,
vetisen ikkunan välissä on kapea, nariseva ovipahanen ja sen
ylälaidassa kosteuttaan homehtunut ovikello, joka väräjää ja toisinaan
heikosti soikin ilman vähintäkään syytä. Mutta katsokaahan tuota
kuvastinta, joka tuossa seinällä riippuu! Se vääntää ja kääntää
kasvonne kaikkiin suuntiin mitä säälimättömimmällä tavalla! Tuon saman
kuvastimen edessä leikataan tukkaa ja ajetaan partaa. Pienellä
pöydällä, joka on yhtä pesemätön ja rasvainen kuin Makar Kusmitsh itse,
on koko työkalusto: kammat, sakset, partaveitset, hius- ja
partavoidetta kopeekan arvosta, ihojauhoa kopeekan arvosta, vahvasti
laimennettua hajuvettä kopeekan arvosta. Niin, eipä maksa koko
parturitupa viittätoista kopeekkaa enempää.
Oven päältä kuuluu kivulloisen ovikellon kilahdus ja parturitupaan
astuu vanhanpuoleinen mies lyhyet turkit yllä ja huopasaappaat jalassa.
Hänen päänsä ja kaulansa on kääritty naisten shaaliin.
Tulija on Erast Ivanitsh Jagodov, Makar Kusmitshin risti-isä. Hän on
joskus palvellut konservatorion vahtimestarina, mutta nyt hän asuu
Punaisen lammen [Moskovan pohjoisosassa] luona ja tekee sepän työtä.
-- Makarushka, hyvää huomenta, sinä päivänvaloni! sanoo hän Makar
Kusmitshille, joka on viehättynyt siistimistyöhönsä.
He suutelevat. Jagodov irroittaa shaalin päänsä ympäriltä, tekee
ristinmerkin ja käy istumaan.
-- Pitkä on matka! hän valittaa ähkyen. Ei se ole leikkiä... Punaiselta
lammelta aina Kalugan portille [Moskovan eteläosassa] saakka.
-- Kuinka voitte?
-- Huonosti, poikaseni. Lavantautia olen sairastanut.
-- Mitä sanotte? Lavantautia!
-- Niin, lavantautia. Kokonaisen kuukauden makasin sairaana, luulin jo
kuolevani. Sain jo viimeisen voitelunkin. Nyt lähtee tukka. Lääkäri
käski leikkauttamaan sen. Sanoi uutta ja lujaa kasvavan tilalle.
Ajattelinpa itsekseni että lähden tästä Makarin luo. Mieluimmin
sukulaisen luo kuin jonkun muun. Sukulainen leikkaa paremmin eikä ota
maksua. Olihan matka pitkä, se on totta. Mutta mitäs siitä, tulihan
kävellyksi.
-- Mielelläni leikkaan tukkanne. Olkaa hyvä, tahän!
Makar Kusmitsh kaapaisi jalallaan osoittaen kuvastimen edessä olevaa
tuolia. Jagodov käy istumaan ja alkaa katsella kuvaansa. Hän on
nähtävästi tyytyväinen siihen: kuvastin näyttää hänelle vääntyneen
naaman, kalmukkimaiset huulet, tylpän leveän nenän ja otsan, jossa on
kaksi silmää. Makar Kusmitsh peittää vieraansa valkoisella lakanalla,
jossa on keltaisia täpliä, ja alkaa kirskutella saksillaan.
-- Minä leikkaan siis päänne puti puhtaaksi, kaljuksi, hän sanoo.
-- Tietysti. Puhtaaksi kuin tataarin pää, sileäksi kuin pommi. Sitä
tiheämmäksi kuuluu tukka sitten kasvavan.
-- Mitä tädille kuuluu?
-- Siinähän se menee, entiseen tapaan. Hän oli äskettäin majurin rouvan
luona auttamassa synnytystä. Ruplan sai siitä hyvästä.
-- Vai ruplan. Pitäkäähän korvaanne!
-- Kyllä pidän... Katso ettet haavoita. Ai, koskee. Sinä kiskot hiuksia
päästäni.
-- Ei se mitään. Sitä ei voi meidän työssämme välttää. Entä kuinka Anna
Erastovna jaksaa?
-- Niin, tyttäreni? Hyvin vain. Hän on aina menossa. Viime viikolla,
keskiviikkona, kihlasimme hänet Sheikinin kanssa. Mikset tullut meille
silloin?
Sakset herkesivät kirskumasta. Makar Kusmitsh laskee kätensä alas ja
kysyy peloissaan:
-- Kenet te kihlasitte?
-- Annan.
-- Kuinka se on mahdollista? Kenen kanssa?
-- Prokofi Petrovitsh Sheikinin kanssa. Hänen pikku tädillään on
taloudenhoitajattaan paikka Slatoustenskajakadun varrella. Aika sievä
nainen. Me olemme kaikki hyvin iloisia ja kiitollisia Jumalalle. Viikon
kuluttua ovat häät. Tule silloin meille, niin pidämme hauskaa.
-- Niinkö asia siis on, Erast Ivanovitsh? -- puhuu kalpea Makar
Kusmitsh ihmetellen ja olkapäitään kohautellen. -- Mutta kuinka se voi
olla mahdollista? Se on... se on mahdotonta! Onhan Anna Erastovna...
minähän... minähän pidin hänestä ja aioin... Kuinka se on käynyt
päinsä?
-- Niin se vain on käynyt. Päätimme ja kihlasimme. Hän on kelpo mies.
Kylmä hiki nousee Makar Kusmitshin kasvoille. Hän laskee sakset
pöydälle ja alkaa pyyhkiä nenää kouraansa.
-- Aikomukseni oli... hän toistaa. Se on mahdotonta, Erast Ivanitsh!
Minä... minä rakastan häntä ja olen tarjonnut hänelle sydämeni... Ja
tätikin lupasi... Olenhan minä aina kunnioittanut teitä kuin omaa
isääni... ja leikannut tukkanne aina ilmaiseksi... Olen aina ollut
ystävällinen teitä kohtaan, ja kun isäni kuoli, saitte minulta sohvan
ja kymmenen ruplaa, joita ette ole vielä takaisin antanut. Muistatteko?
-- Miksen muistaisi! Muistanhan minä. Mutta mikä olet sinä sulhaseksi,
Makar? Ethän sinä mikään sulhanen ole! Ei rahaa, ei virkaa, ammatti
mitätön...
-- Onko Sheikin sitten rikas?
-- Sheikin on erään ammattikunnan jäsen ja hänellä on puolentoista
tuhannen ruplan takaus. Niin on. Eikä siinä enää puheet auta, sillä
tehty on tehty. Kyllä se nyt peruuttamatta pysyy, hyvä Makar. Mutta
etsi itsellesi toinen morsian... onhan niitä tyttöjä maailmassa.
Leikkaahan jo! Mitä siinä seisot?
Makar Kusmitsh vaikenee ja seisoo liikkumatta, vetää sitten taskustaan
nenäliinan ja alkaa itkeä.
-- No mitä niitä joutavia suremaan! -- lohduttaa Erast Ivanitsh. --
Heitä jo mielestäsi! Itkeä tuhertaa kuin mikä akka! Leikkaa nyt
toinenkin puoli päätäni ja itke sitten. Ota sakset!
Makar Kusmitsh ottaa sakset, katselee niitä hetken aikaa mitään
ajattelematta ja pudottaa ne pöydälle. Hänen kätensä vapisevat.
-- En voi! hän sanoo. En voi nyt... voimani ovat lopussa! Onneton olen!
Ja onneton on Anna Erastovnakin! Me rakastimme toisiamme, lupauduimme
toisillemme, mutta pahat ihmiset erottivat meidät säälittä. Menkää
matkoihinne, Erast Ivanovitsh! Minä en voi sietää teitä!
-- No sitten palaan huomenna takaisin, hyvä Makar. Huomenna kai
leikkaat loputkin.
-- Hyvä on.
-- Rauhoitu nyt vain. Tulen sitten huomenna varhain aamulla.
Toinen puoli Erast Ivanitshin päätä on leikattu puti puhtaaksi, niin
että hän on kuin pakkotyöläinen. Onhan kiusallista jäädä sellaiseksi,
mutta minkä sille mahtaa. Hän käärii päänsä ja kaulansa shaaliin ja
lähtee parturituvasta.
Jäätyään yksin Makar Kusmitsh istuutuu ja itkeä tillittää hiljaa.
Jo varhain seuraavan päivän aamulla tulee Erast Ivanitsh takaisin.
-- Mitä haluatte? kysyy Makar Kusmitsh häneltä kylmästi.
-- Leikkaahan, hyvä Makar, pääni valmiiksi. Puoli päätä jäi vielä
kesken.
-- Olkaa hyvä ja maksakaa ensin. Ilmaiseksi en leikkaa.
Sanaakaan sanomatta Erast Ivanitsh lähtee matkoihinsa. Vielä tänäkin
päivänä on hänen tukkansa toisella puolella päätä pitkää, toisella
lyhyttä. Tukan leikkuuta maksua vastaan hän pitää ylellisyytenä ja
siksipä hän yhä odottaa, että leikattu puoli päätä kasvaisi toisen
tasalle. Siinä asussa hän tyttärensä häissäkin huvitteli.