Sasha Smirnov, äitinsä ainoa poika, astui hieman hämillään lääkäri
Koshelkovin työhuoneeseen. Hän kantoi kainalossaan jotakin, joka oli
kääritty "Pörssisanomain" numeroon 223.
-- Aa, rakas ystäväni! huudahti lääkäri tulijalle. No kuinka voitte?
Mitä kuuluu?
Sasha vilkutti silmäänsä, pani kätensä sydämelleen ja sanoi
liikutuksesta väräjävällä äänellä:
-- Äiti pyysi sanomaan terveisiä teille, Ivan Nikolajevitsh, ja
kiittämään teitä... Minä olen äitini ainoa poika ja te pelastitte minun
henkeni... paransitte vaarallisesta taudista ja... me emme tiedä, miten
osoittaisimme teille kiitollisuuttamme...
-- Älkäähän nyt... nuori mies! keskeytti lääkäri, joka oli mielestään
saanut jo kylliksi kiitosta osakseen. Minä tein vain sen, minkä
jokainen muu lääkäri olisi minun sijassani tehnyt.
-- Minä olen äitini ainoa poika... Me olemme köyhiä emmekä siis voi
maksaa työstänne ja... se hävettää meitä, herra tohtori, vaikka muuten
äiti ja minä... äitini ainoa poika, pyydämme hartaasti teitä ottamaan
kiitollisuutemme osoitteeksi... tämän esineen, joka... Se on hyvin
kallisarvoinen kapine, vanhaa pronssia... harvinainen taideteos.
-- Se on aivan liikaa! sanoi lääkäri rypistäen otsaansa. Mitä te
nyt?...
-- Ei, olkaa hyvä älkääkä kieltäytykö, jatkoi Sasha mutisemistaan ja
rupesi avaamaan myttynsä. Loukkaatte sekä minua että äitiäni, jos
kieltäydytte... Se on erinomainen kapine... vanhaa pronssia... Me
olemme perineet sen isävainajalta ja säilyttäneet sitä kalliina
muistona... Minun isäni osteli vanhoja pronssitavaroita ja möi niitä
jälleen muinaismuistojen kokoilijoille... Äiti ja minä jatkamme nyt
samaa tointa...
Sasha otti kääröstään tuomansa esineen ja laski sen pöydälle. Se oli
keskikokoinen kynttelikkö vanhaa pronssia, taiteellista työtä. Siinä
oli kuvattuna ryhmä: jalustalla seisoi kaksi naista Eevan puvussa ja
sellaisessa asennossa, ettei minulla ole kylliksi rohkeutta eikä
luonnonlaatua kuvata heitä. He hymyilivät mielistellen, ja näytti
yleensä siltä, että jollei heidän olisi ollut pakko tukea kynttelikköä,
niin he olisivat hypänneet alas jalustalta ja pitäneet huoneessa
sellaista irstasta melua, jota on, hyvä lukijani, sopimaton edes
ajatellakaan.
Silmäiltyään lahjaa lääkäri kahnutti laiskasti korvansa taustaa,
rykäisi kurkkuaan ja niisti epäröiden nenänsä.
-- Onpa se todellakin soma laitos, jupisi hän, mutta... miten sanoisin,
se ei... se on liian vapaata taidetta... Eipä voi sanoa tuon enää
olevan alastomuutta, vaan pikemmin... niin, piru ties, mitä se on...
-- Mitä sillä tarkoitatte?
-- Itse paholainen ei voisi keksiä mitään riettaampaa... Jos minä
pitäisin pöydälläni tuollaista mielikuvituksen epäsikiötä, niin johan
minä sillä koko huoneistoni saastuttaisin!
-- Kuinka kummallinen käsitys teillä on taiteesta, herra tohtori!
loukkaantui Sasha. Onhan se taideteos, katsokaa! Niin runsaasti
kauneutta ja suloa, että sielun valtaa autuaallinen tunne ja kyyneleet
nousevat silmiin! Tuollaista kauneutta katsellessa saattaa unohtaa koko
tämän matoisen maailman... Katsokaa, siinä on liikuntoa, siinä on
ilmaa, siinä on henkevyyttä!...
-- Kaiken tuon ymmärrän mainiosti, hyvä mies, keskeytti lääkäri, mutta
asian laita on niin, että minä olen perheellinen, täällä juoksentelee
lapsia, käy naisia...
-- Tietysti, jos katsoo asiaa joukon kannalta, myönsi Sasha, silloin
esiintyy tämä suurenmoinen taideteos toisessa valossa... Mutta, herra
tohtori, olkaa ylempänä joukkoa, etenkin kun te kieltäytymällä
loukkaisitte syvästi minua ja äitiäni... Minä olen äitini ainoa
poika... te olette pelastanut henkeni... annamme teille kaikkein
kallisarvoisimman esineen, mikä meillä on... ja... ja minä valitan vain
sitä, ettei teillä ole paria tälle kynttelikölle...
-- Kiitoksia, nuori ystäväni, minä olen erittäin kiitollinen... Sanokaa
terveisiä äidillenne... mutta... ajatelkaa toki, täällä juoksentelee
lapsia, käy naisia... No... jääköön nyt siihen! Eihän teitä saa
käsittämään.
-- Eihän tässä minulle mitään käsittämätöntä olekaan, iloitsi Sasha.
Pankaa tämä kynttelikkö tuohon maljan viereen, se sopii siihen
erinomaisesti. Mutta mikä vahinko, ettei ole sille paria! Mikä vahinko!
Hyvästi nyt, herra tohtori!
Sashan mentyä lääkäri katseli kynttelikköä pitkän aikaa, raapiskeli
korvansa taustaa ja aprikoi.
"Onhan se erinomainen kapine, sitä ei käy kieltäminen", ajatteli hän,
"ja olisipa vahinko heittää se pois... Mutta täällä en minä sitä
myöskään voi pitää... Hm! Siinäpäs vasta tehtävä, jota on vaikea
ratkaista! Entä jos antaisin sen lahjaksi jollekulle?"
Pitkän aikaa aprikoituaan hän muisti hyvän ystävänsä, asianajaja
Yhovin, jolle hän oli velkaa asianajosta.
-- Sehän mainiota, päätti lääkäri. Ystävänä hänen on vaikea ottaa
minulta rahaa; sopii siis mainiosti, että annan hänelle lahjan
korvaukseksi. Sinnepä vien tuon pirun vehkeen! Kaikeksi onneksi hän on
vanhapoika ja viettää hieman kevytmielistä elämää...
Jättämättä asiaa homehtumaan hän kiireimmän kautta pukeutui, otti
kynttelikön ja ajoi asianajaja Yhovin luo.
-- Terve mieheen! huudahti hän tavatessaan asianajajan kotoa. Minä
pistäysin vähäsen... Tulin kiittämään sinua, hyvä veli, vaivoistasi...
Rahasta jollet huoli, niin ota edes tämä kapine... Katsohan, hyvä
veli... Upea laitos!
Nähtyään taideteoksen asianajaja innostui sanomattomasti.
-- Ai, mutta sehän on vasta onnistunut! Hitto vieköön, mitä ne
taiteilijat keksivätkin! Ihmeellistä! Ihastuttavaa! Mistä sinä olet nuo
ihanat neitoset löytänytkin?
Vuodatettuaan ihastuksensa asianajaja katsahti säikähtyen oveen ja
kuiskasi:
-- Vie, hyvä veli, lahjasi pois. En minä voi sitä ottaa...
-- Mikset?... pelästyi lääkäri.
-- No sentähden, että... Täällä käy minun äitini ja asiatuttavani... ja
palvelijanikin tähden hävettäisi...
-- Ei, ei, ei... Älä kieltäydykään!... puheli lääkäri viittilöiden
käsillään. Se olisi sikamaista sinun puoleltasi! Noin taiteellinen
teos... katsohan... siinä on liikuntoa... henkevyyttä... Ei sanaakaan
enää! Sinä loukkaat minua!
-- Jospa olisi edes viikunanlehtiä ripustettu eteen...
Mutta lääkäri viittilöi käsillään kahta kauheammin ja pakeni Yhovin
asunnosta. Tyytyväisenä, kun oli saanut lahjan käsistään, hän ajoi
kotiin.
Hänen mentyään asianajaja katseli kynttelikköä, kosketteli sitä joka
puolelta sormillaan ja, niinkuin lääkärikin, oli ajatella päänsä puhki
ratkaistessaan kysymystä: mitä oli lahjalla tehtävä?
"Onhan se kaunis kapine", tuumaili hän. "Vahinko olisi heittää se pois,
mutta sopimatonta on sitä luonaankaan pitää. Parasta on, että lahjoitan
sen jollekulle... Niin, vienpä sen tänä iltana huvinäyttelijä
Shashkinille. Se velikulta pitää tuollaisesta, ja tänäänhän on sitä
paitsi hänen lahjanäytäntönsä..."
Tuumasta toimeen. Illalla ojennettiin huolellisesti kääritty
kynttelikkö huvinäyttelijä Shashkinille. Pitkin iltaa hyökkäsi
Shashkinin pukuhuoneeseen herroja ihailemaan lahjaa... Koko ajan kuului
pukuhuoneesta hevosen hirnuntaa muistuttavaa naurun rähäkkää. Jos joku
näyttelijättäristä uskalsi Shashkinin ovelle kysymään: "Saako tulla?"
niin heti kuului sisältä Shashkinin käheä ääni:
-- Ei, ei, siskoseni! En ole pukeutunut!
Näytännön loputtua Shashkin tavan takaa kohautteli olkapäitään ja
levitteli käsiään päivitellen:
-- Minne minä tuon vietävän kalun työnnän? Että pitikin nyt asua
yksityishuoneistossa! Ja käyhän luonani näyttelijättäriä! Jospa se
olisi valokuva, jonka voi pistää pöytälaatikkoon!
-- Myökää se, herra Shaskin, neuvoi parturi, joka paraikaa paljasti
huvinäyttelijän päätä peruukeista. Etukaupungissa asuu muuan eukko,
joka ostaa vanhoja pronssiteoksia... Kun ajatte sinne, niin kysykää
Smirnovaa... Hänet tuntee jokainen.
Shashkin seurasikin neuvoa...
Pari päivää myöhemmin lääkäri Koshelkov istui työhuoneessaan tutkien
hartaasti, sormi otsalle painettuna, sappihappoa. Yhtäkkiä ovi aukeni
ja sisään syöksyi Sasha Smirnov. Hän hymyili, säteili ja koko hänen
olemuksensa uhkui onnea... Käsissään hän piti jotakin sanomalehteen
käärittynä.
-- Herra tohtori! hän aloitti hengästyneenä. Kuvitelkaa iloani! Teidän
onneksenne meidän onnistui hankkia pari teidän kyntteliköllenne!...
Äiti on niin onnellinen... Ja minä olen äitini ainoa poika... jonka
hengen te pelastitte...
Ja syvästä kiitollisuuden tunteesta vavisten Sasha laski kynttelikön
lääkärin eteen. Tämä avasi suunsa aikoen sanoa jotakin, mutta ei
sanonutkaan mitään: hänen kielensä ei toiminut.