Ljev Savvitsh Turmanov, tavallinen kuolevainen, jolla oli sievoinen
omaisuus, vielä sievoisempi aviosiippa ja mitä sievoisin kalju keskellä
päälakea, pelasi kerran skruuvia erään ystävänsä luona tämän
nimipäivillä. Aikamoisen tappion jälkeen, joka oli pusertanut hien
hänen otsalleen, hän yhtäkkiä muisti, ettei ollut pitkään aikaan
kulauttanut viinaryyppyä. Hän nousi, kulki varpaillaan somasti huojuen
pöytien välitse saliin, jossa nuoret tanssivat (siellä hän hymyili
ystävällisesti ja taputti isällisesti nuorta, hintelää apteekkaria
olkapäähän), ja pujahti sitten pienestä ovesta tarjoiluhuoneeseen.
Täällä oli pienellä pyöreällä pöydällä pulloja, viinakarahvi... Niitten
vieressä kylmien ruokalajien joukossa oli sipulilla ja persiljalla
maustettu, puoleksi syöty silli. Ljev Savvitsh kaatoi itselleen ryypyn,
liikutteli sormiaan ilmassa, ikäänkuin hän olisi valmistautunut
pitämään puhetta, joi, väänsi kasvoilleen kärsivän ilmeen... Sitten hän
iski haarukkansa silliin ja... Mutta silloin hän kuuli puhetta seinän
takaa.
-- Olkoon menneeksi, olkoon menneeksi... sanoi naisen ääni vilkkaasti.
Mutta milloin?
"Minun vaimoni", arveli Ljev Savvitsh, joka tunsi äänen. "Kenen kanssa
hän siellä rupattaa?"
-- Milloin tahdot, ystävän!... vastasi matala, syvä, täyteläinen ääni
seinän takana. Tänään ei ole mahdollista, huomenna on minulla työtä
melkein koko päiväksi...
"Sehän on Degtjarjev!" Turmanov tunsi ystävänsä matalan äänen. "Vai
sinäkin, Brutus, samaa tietä!... Joko hän on saanut sinutkin
pauloihinsa? Onpa siinä väsymätön, kyllästymätön akka! Päivääkään hän
ei voi elää ilman 'romaania'!"
-- Niin, huomenna minulla on työtä koko lailla, jatkoi matala ääni. Jos
tahdot, niin kirjoita minulle huomenna jotakin... Se olisi niin hauskaa
ja minä tuntisin itseni niin onnelliseksi... Mutta miten järjestämme
kirjeenvaihtomme? Pitääpä keksiä ovela keino. Postitse ei sovi
kirjoittaa, sillä jos minä esimerkiksi lähetän sinulle kirjeen, niin
sinun kalkkunakukkosi saattaa ottaa sen kirjeenkantajalta; ja jos sinä
kirjoitat minulle, niin saattaa minun parempi puoliskoni
poissaollessani ottaa kirjeen ja avata sen.
-- Miten on siis meneteltävä?
-- Pitää keksiä salajuoni. Palvelijan kautta ei myöskään saata
lähettää, sillä sinun verikoirasi pitää palvelusväen kovassa kurissa...
Pelaako hän korttia paraikaa?
-- Pelaa. Se hölmö häviää sitten aina!
-- Se merkitsee sitä, että rakkausasioissa on onni hänelle sitä
suotuisampi! naurahti Degtjarjev. Kuuleppas, sydänkäpyseni,
mitä minä tässä keksin... Huomenna tasan kello kuusi illalla minä
palaan konttorista kaupunginpuiston kautta, jossa minun pitäisi
tavata tarkastajamme. Jätä siis, kultaseni, jos se vain on
mahdollista, viimeistään kello kuudeksi, ei myöhemmin, kirje siihen
marmorimaljakkoon, joka on viiniköynnösmajasta vasemmalle... Kai tiedät
sen?
-- Tiedän, tiedän.
-- Se on oleva sekä runollista, salaperäistä että uutta... Silloin ei
siitä saa tietää sinun möhömahasi eikä minun kunnioitettava parempi
puoliskoni. Ymmärräthän?
Ljev Savvitsh joi vielä ryypyn ja läksi sitten pelipöytänsä ääreen.
Salaisuus, jonka perille hän oli päässyt, ei hämmästyttänyt eikä
suututtanut häntä vähääkään. Aika, jolloin hän oli sellaisesta
suuttunut, pannut toimeen perhekohtauksia, haukkunut, vieläpä
lyönytkin, oli jo kauan sitten ohi. Nyt hän vain huitaisi kädellään ja
katsoi sormiensa läpi huikentelevaisen vaimonsa seikkailuja. Mutta
häntä harmitti nyt kuitenkin. Sellaiset nimitykset kuin kalkkunakukko,
verikoira, möhömaha y. m. loukkasivat hänen kunniantuntoaan.
"Mikä lurjus se Degtjarjev sentään on!" ajatteli hän laskien
tappioitaan. "Kun hän tapaa minut kadulla, niin heittäytyy niin hyväksi
ystäväksi että oikein, irvistelee mielihyvästä ja silittelee vatsaani,
mutta annappas kuinka myrkyllisesti selkäni takana minusta puhuu!
Edessäpäin ylistää minua ystäväksi, mutta takanapäin haukkuu
kalkkunakukoksi ja möhömahaksi ja ties miksi..."
Kuta enemmän hän syventyi vastenmielisiin tappioihinsa, sitä enemmän
sapetti mokoma loukkaus! häntä...
"Maitoparta..." ajatteli hän katkaisten vihaisena liitupalasen.
"Keltanokka... Jos tekisi mieleni käydä sanoihisi kiinni, niin kyllä
minä pian näyttäisin sinulle verikoiran jäljet!"
Illallispöydässä hän ei voinut välinpitämättömästi katsoa Degtjarjevia
kasvoihin, ja tämä, ikäänkuin tahallaan, kyseli häneltä tunkeilevasti,
oliko hän voittanut pelissä, miksi hän oli niin murheellinen j.n.e.
Kehtasipa hän vanhan tuttavan oikeudella äänekkäästi torua rouva
Turmanovia siitä, ettei tämä ollut kylliksi huolehtinut miehensä
terveydestä. Rouva Turmanov, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, iski
veitikkamaisesti silmää miehelleen, nauroi iloisesti ja jutteli
viattomasti, niin ettei itse pirukaan olisi voinut epäillä häntä
uskottomaksi.
Palattuaan kotiin Ljev Savvitsh oli pahalla tuulella ja tyytymätön;
hänestä tuntui siltä kuin hän ei olisi syönyt vasikanpaistia, vaan
vanhan kalossin. Hän olisi ehkä vielä joten kuten voittanut itsensä ja
unohtanut kaikki, mutta hänen vaimonsa lörpötykset ja hymyilyt toivat
joka hetki hänen mieleensä kalkkunakukon, möhömahan...
"Korvilleen hän tarvitsisi, senkin vietävä Degtjarjev..." ajatteli hän.
"Häntä pitäisi julkisesti nuhdella."
Ja Ljev Savvitsh tuumi, että hän tekisi aivan oikein, jos antaisi
Degtjarjeville aika selkäsaunan tai ampuisi hänet kaksintaistelussa
kuin varpusen... tai toimittaisi hänet viraltaan pois tai panisi
marmorimaljakkoon jotakin iljettävää, haisevaa -- esimerkiksi mätänevän
rotan... Eipä olisi myöskään hullumpaa siepata rouvan kirje maljakosta
ja panna sijaan hävyttömiä runoja, allekirjoituksena "sinun Akulkasi",
tai jotakin muuta sentapaista.
Turmanov asteli pitkän aikaa huoneessaan nauttien moisista
suunnitelmista. Mutta yhtäkkiä hän jäi seisomaan ja iski otsaansa.
-- Hyvä, nyt sen keksin! huudahti hän ihan loistaen tyytyväisyyttään.
Se käy mainiosti! Mainiosti!
Kun hänen puolisonsa oli nukkunut, hän istuutui kirjoituspöydän ääreen
ja pitkän aikaa harkittuaan, muuttaen käsialaansa mahdollisimman
oudoksi ja tehden tahallaan kirjoitusvirheitä kirjoitti näin: "Kauppias
Dulinoville. Kunnioitettava herra! Jollette te tänäpän kello kuuteksi
12 päivänä syyskuuta pane kaksi sataa ruplaa siihen marmorimaljakkoon,
joka on kaupunkin puistossa viiniköynnösmajan vieressä, niin te tulette
tapetuksi ja teitän korutavara kauppa räjähytetään ilmaan."
Kirjoitettuaan tämän kirjeen Ljev Savvitsh ihan hypähti ilosta.
-- Nerokas keksintö! jupisi hän hykertäen käsiään. Erinomaista! Eipä
olisi itse saatanakaan voinut myrkyllisempää kostoa keksiä! Kauppias
pelästyy tietysti hirveästi ja ilmoittaa asiasta heti poliisikamariin,
josta lähetetään kello kuudeksi salapoliiseja pensaikkoon vaanimaan ja
-- rips-raps poika siepataan sievästi kiinni, juuri kun hän kurottautuu
kirjettä ottamaan!... Kyllä pojan housut silloin tutisevat! Ennenkuin
asia sitten selviää, saa se lurjus istua ja tuskitella tarpeekseen...
Mainiota!
Ljev Savvitsh liimasi postimerkin kirjeen kuoreen ja vei sen itse
postilaatikkoon. Hän nukkui autuaaseen hymyyn eikä herännyt ennenkuin
myöhään aamulla; pitkään aikaan ei hän ollut niin makeasti nukkunut.
Herättyään aamulla ja muistettuaan kostojuonensa hän hymyili
tyytyväisenä, vieläpä hypisteli uskotonta vaimoaan leuasta. Mennessään
sitten virkaansa ja istuessaan kansliassa hän koko ajan hymyili ja
kuvitteli mielessään Degtjarjevin kauhua, kun tämä joutuu satimeen...
Kellon lähetessä kuutta hän ei enää malttanut mieltään, vaan riensi
kaupunginpuistoon omin silmin ihaillakseen vihollisensa epätoivoista
asemaa.
"Ahaa!" ajatteli hän nähdessään poliisin.
Tultuaan viiniköynnösmajan läheisyyteen hän istuutui erään pensaan
suojaan ja suunnattuaan ahnaan katseensa maljakkoon alkoi odottaa.
Hänen kärsimättömyydellään ei ollut rajoja.
Tasan kello kuusi ilmaantui Degtjarjev. Mies oli kaikesta päättäen mitä
parhaimmalla tuulella. Silinterihattu oli uljaasti takaraivolla ja
päällystakki levällään: näytti siltä kuin sieltä ei olisi näkynyt
ainoastaan hänen liivinsä, vaan vieläpä koko hyvä tuulensa. Hän
vihelteli ja veti tuon tuostakin sauhun sikaristaan...
"Kohta saat tuta mitä merkitsevät kalkkunakukko ja verikoira!" ajatteli
Turmanov vahingoniloisesta "Odotappas!"
Degtjarjev astui marmorimaljakon luo ja pisti laiskasti kätensä
siihen... Ljev Savvitsh kohosi katsomaan silmäänsä räpäyttämättä...
Degtjarjev otti maljakosta pienenpuoleisen paketin, katseli ja käänteli
sitä olkapäitään kohautellen, avasi sen sitten epäröiden, kohautteli
taaskin olkapäitään; mitä suurimman ällistyksen ilme levisi hänen
kasvoilleen, Paketissa oli kaksi sadan ruplan seteliä!
Degtjarjev katseli seteleitä pitkän aikaa. Vihdoin, herkeämättä yhä
kohauttelemasta olkapäitään, hän pisti setelit taskuunsa ja lausui:
"Merci!"
Onneton Ljev Savvitsh kuuli tämän "merci." Koko illan hän seisoi sitten
vastapäätä Dulinovin myymälää, uhkaili nyrkillään ilmoituskilpeä ja
mutisi kiukkuisena:
-- Pelkuri! Pennin pyörittäjä! Vaivainen nauta! Möhömahainen raukka!