Vaikka Kistunovin jalkaleinikohtaus yöllä oli ollut perin vaikea ja
hänen hermonsa sen johdosta ärtyneet, hän lähti aamulla kaikesta
huolimatta virkaansa ja alkoi tavalliseen aikaan vastaanottaa
henkilöitä, jotka pankkiasioissa pyrkivät hänen puheilleen. Hän oli
uupunut, rasittuneen näköinen, jaksoi töin tuskin puhua ja hengitti
raskaasti kuin kuoleva.
-- Mitä asiaa teillä on? kääntyi hän erään naisen puoleen, jonka yllä
oli vedenpaisumuksenaikainen hartiaviitta, niin että hän takaapäin oli
koko lailla suuren sontiaisen näköinen.
-- Suvaitkaahan kuunnella, teidän ylhäisyytenne, aloitti nainen
suulaasti, mieheni, kolleegiasessori Shtshukin, on kokonaista viisi
kuukautta ollut sairas ja hänen maatessaan kotonaan vuoteen omana on
hänet ilman vähintäkään syytä erotettu virastaan, teidän ylhäisyytenne,
ja kun minä menin hänen palkkaansa nostamaan, niin vetivät he siitä
kaksikymmentä neljä ruplaa kolmekymmentä kuusi kopeekkaa pois! "Mistä
syystä?" kysyin minä. "Hän on", sanoivat, "saanut rahaa viraston
kassasta ja toiset virkamiehet ovat olleet hänelle takuussa." Kuinka se
on mahdollista? Olisiko hän ottanut rahaa lainaksi minun tietämättäni?
Siinä ei ole perää, teidän ylhäisyytenne. Mitä se sellainen on? Minä
olen köyhä nainen... huoneita vuokraamalla ansaitsen niukan leipäni...
Minä olen heikko, turvaton... Kaikki minua sortavat eikä yhdelläkään
ole kaunista sanaa minulle sanottavana...
Rouva alkoi räpytellä silmiään ja veti hartiaviittansa alta nenäliinan.
Kistunov otti anomuksen häneltä ja luki sen.
-- Suokaa anteeksi, mitä tämä on? kysyi hän olkapäitään kohauttaen.
Minä en ymmärrä tätä. Kaikesta päättäen te, rouva hyvä, olette osunut
väärään paikkaan. Teidän anomuksenne ei kuulu lainkaan meille. Olkaa
hyvä ja kääntykää sen viraston puoleen, jossa miehenne palvelee.
-- Ei, teidän ylhäisyytenne! Viidessä paikassa olen jo ollut, eikä
missään otettu anomusta vastaan, sanoi rouva Shtshukina. Olin jo aivan
päästä pyörällä, mutta kaikeksi onneksi vävyni Boris Matveitsh --
suokoon Jumala hänelle terveyttä -- kehoitti minua tulemaan teidän
ylhäisyytenne luo. "Kääntykää te, täti kulta, herra Kistunovin puoleen;
hän on vaikutusvaltainen henkilö ja voi tehdä hyväksenne mitä vain..."
Auttakaa nyt minua, teidän ylhäisyytenne!
-- Hyvä rouva Shtshukina, me emme voi auttaa teitä... Koettakaahan toki
itsekin käsittää: teidän miehenne, mikäli anomuksesta käy selville,
palveli sotilaallis-lääketieteellisessä departementissa, mutta meidän
laitoksemme on aivan yksityinen, kauppalaitos, pankki. Onhan asia siis
selvä!
Kistunov kohautti vielä kerran olkapäitään ja kääntyi erään
sotilaspukuisen vieraan puoleen, jolla oli poski turvoksissa.
-- Teidän ylhäisyytenne, valitti rouva Shtshukina, kyllä minulla on
lääkärintodistus, että mieheni on sairas! Tässä se on, olkaa hyvä ja
katsokaa!
-- Kyllä minä uskon, sanoi Kistunov ärtyisästi, mutta sanon vieläkin:
teidän asianne ei kuulu meille. Tämähän on omituista, vieläpä
naurettavaa! Eikö teidän miehenne todellakaan tiedä, minne teidän pitää
kääntyä?
-- Teidän ylhäisyytenne, hän ei tiedä juuri mistään. Tiuskaisee vain:
"Se ei kuulu sinulle! Korjaa luusi!" ja siinä kaikki... Mutta kenelle
se kuuluu sitten, jollei minulle? Minun niskassanihan tässä kaikki on!
Niin, minun juuri!
Kistunov kääntyi taas rouva Shtshukinan puoleen ja alkoi selittää
tälle, mikä erotus on sotilaallis-lääketieteellisellä departementilla
ja yksityispankilla. Rouva kuunteli tarkkaavasti, nyökäytti myöntymisen
merkiksi päätään ja sanoi:
-- Niin, niin, niin... Kyllä minä ymmärrän. Siinä tapauksessa, teidän
ylhäisyytenne, käskekää maksamaan minulle edes viisitoista ruplaa! Minä
suostun olemaan ottamatta kaikkea kerrallaan.
-- Uh! huokasi Kistunov nakaten päätään taaksepäin. Eipä teidän
päähänne näy paljoa mahtuvan! Mutta ettekö nyt käsitä, että on yhtä
nurinkurista kääntyä tässä asiassa meidän puoleemme kuin jättää
avioeroanomus esimerkiksi apteekkiin tai rahapajaan. Mitä se meille
kuuluu, ettei teille ole maksettu kaikkea?
-- Teidän ylhäisyytenne, rukoilen ikäni Jumalaa puolestanne, jos
armahdatte minua orpoa, pyysi rouva Shtshukina itkuun hyrähtäen.
Olen turvaton, heikko nainen... Kuolemakseni tuskastunut... Täytyy
riidellä vuokralaisten kanssa ja pitää huolta miehestä ja juosta
talousaskareissa... ja nyt pitää vielä paastota Herran ehtoolliselle
käydäkseni... eikä vävyllänikään ole paikkaa... Ei ole tullut syötyä
eikä juotua tuskin nimeksikään, ja vaivoin pysyn jaloillani... Koko
yönä en saanut nukutuksi.
Kistunov tunsi sydämentykytystä. Kärsivä ilme kasvoillaan ja painaen
kädellään rintaansa sydämen kohdalta hän alkoi taas selittää
Shtshukinalle, mutta hänen äänensä katkesi...
-- Ei, suokaa anteeksi, en voi enempää kanssanne puhua, sanoi hän ja
viittasi kädellään. Ihan päätäni pyörryttää. Te häiritsette vain meitä
ja tuhlaatte omaakin aikaanne. Uh!... Aleksei Nikolaitsh, hän kääntyi
erään virkamiehen puoleen, olkaa hyvä ja selittäkää rouva
Shtshukinalle!
Keskusteltuaan kaikkien niitten kanssa, jotka pankkiasioissa pyrkivät
johtajan puheille, Kistunov meni omaan työhuoneeseensa ja allekirjoitti
kymmenkunta paperia. Mutta Aleksei Nikolaitsh puuhasi yhä rouva
Shtshukinan kanssa. Istuessaan kaikessa rauhassa työhuoneessaan
Kistunov pitkän aikaa kuuli kaksi erilaista ääntä: Aleksei Nikolaitshin
yksitoikkoisen, rauhallisen basson ja Shtshukinan itkunsekaisen,
kimakan äänen...
-- Minä olen turvaton, heikko nainen, kivulloinen nainen, valitti
Shtshukina. Olen ehkä terveen näköinen, mutta jos minua tarkemmin
tutkii, niin minusta ei löydy ainoatakaan tervettä suonta. Ruokahalua
ei ole, tuskin pysyn jaloillani... Kahvia vain olen tänään juonut eikä
sekään maistunut miltään.
Mutta Aleksei Nikolaitsh koetti saada häntä käsittämään eri virastojen
eroa ja sitä mutkikasta seikkaa, mihin anomuspaperit kussakin
tapauksessa ovat osoitettavat. Pian hän kuitenkin väsyi ja eräs
kirjanpitäjistä astui hänen sijaansa.
-- Senkin inhoittava akka! tuskitteli Kistunov väännellen
hermostuneesti sormiaan ja mennen vähän väliä vesikarahvin luo. Hän on
idiootti, pässinpää! Ensin hän kiusaa minua pahanpäiväisesti ja nyt
noita kahta! Senkin vietävä! Uh!... sydän tykyttää...
Puolen tunnin kuluttua hän soitti. Aleksei Nikolaitsh tuli.
-- No, miten siellä nyt on? kysyi Kistunov väsyneesti.
-- Emme saa häntä mitenkään käsittämään, Pjotr Aleksandritsh!
Kärsivällisyytemme on ihan lopussa. Me puhumme hänelle Tuomaasta, mutta
hän vastaa meille Jeremiaasta...
-- Minä... en voi enää sietää hänen ääntään... Olen sairas... En voi
sietää...
-- Soitetaan ovenvartijaa, vieköön hän tuon naisen ulos.
-- Ei! ei! säikähti Kistunov. Hän rupeaa huutamaan ja tässä talossa
asuu paljon väkeä... voivat vielä luulla meistä mitä hyvänsä...
Koettakaa nyt vielä oikein hartaasti, niin eiköhän tuo lopultakin
ymmärtäne.
Hetken kuluttua kuului sieltä taas Aleksei Nikolaitshin matala ääni.
Kului neljännestunti ja matalan basson asemesta kuului kirjanpitäjän
voimakas tenori.
- Kerrassaan inhoittava! tuskitteli Kistunov hermostuneesti liikuttaen
olkapäitään. Tyhmä kuin pässi! Piru hänet periköön! Tuntuu siltä kuin
jalkaleini taas alkaisi... Ja päätä kivistää...
Viereisessä huoneessa Aleksei Nikolaitsh, jonka voimat vihdoinkin
olivat tyyten loppuneet, koputti sormellaan pöytään ja osoitti sitten
rouvaa otsaan.
-- Sanalla sanoen, tämä teidän hartioillanne ei ole pää, sanoi hän,
vaan jokin muu...
-- No... älähän huoli... suuttui akka. Koputa omaa eukkoasi...
Tarhapöllö! Paras on, kun et siinä liikoja käsiäsi liikuttele!
Katsoen rouva Shtshukinaa kiukkuisena ja raivostuneena ikäänkuin olisi
halunnut syödä hänet Aleksei Nikolaitsh sanoi hilliten ääntään:
-- Korjaa luusi!
-- Hä? parahti Shtshukina samassa. Kuinka te uskallatte? Vaikka olen
heikko, turvaton nainen, niin tuollaista en minä siltä salli itselleni
tapahtuvan! Minun mieheni on kolleegiasessori! Senkin tarhapöllö!
Menenpä asianajaja Dmitri Karlitskin luo, niin saatpa nähdä kuinka
sinun käy! Kolme vuokralaistani on tuomittu sakkoihin ja kyllä sinäkin
vielä saat polvillasi pyytää minulta anteeksi hävyttömyyttäsi! Minä
menen teidän kenraalinne luo! Teidän ylhäisyytenne!! Teidän
ylhäisyytenne!!
-- Mene hiiteen, pakana! kähisi Aleksei Nikolaitsh.
Kistunov avasi oven ja astui sisään.
-- Mitä nyt? kysyi hän itkunsekaisella äänellä.
Shtshukina, joka oli punainen kuin keitetty rapu, seisoi keskellä
huonetta, muljautteli pahasti silmiään ja tökkäili sormillaan ilmaan.
Pankin virkamiehet seisoivat pitkin seinävieriä ja katselivat
neuvottomina toisiinsa. He punoittivat myöskin ja olivat kovin
vaivaantuneen näköisiä.
-- Teidän ylhäisyytenne! rouva Shtshukina syöksyi Kistunovin luo.
Tämä... juuri tämä (rouva osoitti Aleksei Nikolaitshia) koputti
sormellaan pöytään ja sitten minun otsaani... Te käskitte häntä
selvittämään asiani, mutta hän tekee vain pilkkaa minusta! Minä olen
heikko, turvaton nainen... Minun mieheni on kolleegiasessori ja minä
itse olen majurin tytär!
-- Hyvä, armollinen rouva, sai Kistunov sanotuksi, minä otan heti
selvän asiasta... ryhdyn toimenpiteisiin... Mutta menkää nyt pois
täältä... myöhemmin sitten!...
-- Entä koska saan sitten rahani, teidän ylhäisyytenne? Minä tarvitsen
tänään!
Kistunov hypisteli otsaansa vapisevalla kädellään, huoahti ja alkoi
taas selittää.
-- Armollinen rouva, olenhan jo sanonut teille, että tämä on pankki,
yksityinen liikehuone... Mitä tahdotte meiltä sitten? Ettekö ymmärrä,
että häiritsette meitä?
Shtshukina kuunteli ja huokaili.
-- Niin, niin... myönsi hän. Mutta olkaa Jumalan tähden armollinen,
teidän ylhäisyytenne, olkaa kuin oma isäni, suojelkaa minua! Jos
lääkärintodistus ei riitä, niin kyllä minä voin toimittaa todistuksen
poliisilaitokseltakin... Mutta käskekää maksamaan minulle rahat!
Kistunovin silmissä alkoi välkehtiä. Hän puhalsi kaiken ilman
keuhkoistaan ja vaipui voimatonna tuolille.
-- Paljonko te tahdotte? kysyi hän heikolla äänellä.
-- Kaksikymmentä neljä ruplaa kolmekymmentä kuusi kopeekkaa.
Kistunov veti lompakon taskustaan, otti siitä kahdenkymmenen viiden
ruplan setelin ja ojensi sen rouva Shtshukinalle.
-- Ottakaa... ja menkää!
Shtshukina kääri setelin nenäliinaan, kätki käärön ja väännettyään
suunsa makeaan, jopa veikeään hymyyn kysyi:
-- Teidän ylhäisyytenne, eiköhän mieheni pääsisi taas entiseen
virkaansa?
-- Minä lähden nyt pois... olen sairas... sanoi Kistunov uupuneella
äänellä. Minun sydämeni tykyttää niin kauhean kovasti.
Kistunovin lähdettyä lähetti Aleksei Nikolaitsh pankkipalvelija Nikitan
noutamaan laakerintippoja. Kun kukin oli ottanut niitä kaksikymmentä
tippaa, ryhtyivät pankkivirkamiehet taas työhönsä. Mutta rouva
Shtshukina istuskeli eteisessä vielä parisen tuntia puhellen
ovenvartijan kanssa ja odotellen Kistunovia takaisin.
Rouva Shtshukina saapui vielä seuraavanaki päivänä.