Keskikokoinen kärpänen pujahti prokuraattorinapulaisen, hovineuvos
Gaginin nenään. Liekö uteliaisuus sitä vaivannut, kevytmielisyys sen
sinne houkutellut vai ilman aikojaanko se pimeässä lie sinne osunut.
Oli miten hyvänsä, mutta nenä ei ainakaan voinut sietää toisrotuisen
olennon läsnä oloa, vaan antoi aivastusmerkin. Gagin aivasti aivasti
sydämensä pohjasta, viheltäen samalla vihlovasti, aivasti niin
tuimasti, että sänky tärisi ja vieterit helisivät. Gaginin puoliso,
Maria Mihailovna, kookas, pyylevä, vaaleaverinen nainen, säpsähti
samassa pahanpäiväisesti ja heräsi. Hän tuijotti ensin säikähtyneenä
hämäryyteen, haukotteli ja käänsihe sitten toiselle kyljelleen. Noin
viiden minuutin kuluttua hän kääntyi uudelleen ja sulki silmänsä
tiukemmin. Mutta uni ei ottanut enää juostakseen. Jonkin aikaa
haukoteltuaan ja käännyttyään kyljeltä toiselle Maria Mihailovna nousi,
kapusi miehensä yli, pani tohvelit jalkaansa ja meni ikkunan luo.
Ulkona oli hämärä. Näkyi vain puiden ääriviivat ja vajojen tummat
katot. Idän puolella alkoi taivas jo hiukan vaaleta, mutta synkät
pilvet uhkasivat peittää tämän vaaleuden. Sumun samentama ilma oli
tyyni; kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Vaiti oli huvilain vartija, joka
nostaa palkkaa siitä, että kolkutuksillaan häiritsee öistä
hiljaisuutta. Vaiti oli ruisrääkkä, ainoa villi siivekäs, joka ei
vierasta pääkaupunkilaisten kesäasukkaiden naapuruutta.
Hiljaisuuden keskeytti Maria Mihailovna itse. Ikkunan luona seistessään
ja katsellessaan ulos pihalle hän yhtäkkiä huudahti. Hänestä näytti
siltä kuin kukkalavan laidasta, hoikan, leikatun poppelin luota, olisi
tumma olento liikkunut taloa kohti. Ensin hän luuli sitä lehmäksi tai
hevoseksi, mutta hierottuaan silmiään hän alkoi yhä selvemmin erottaa
ihmisen ääriviivat.
Senjälkeen hänestä näytti siltä, kuin tuo tumma olento olisi lähestynyt
keittiön ikkunaa, seisonut jonkin aikaa epäröiden sen edessä, astunut
toisella jalalla vesilistalle ja... kadonnut ikkunasta pimeään
keittiöön.
"Rosvo!" juolahti hänen mieleensä ja kalman kalpeus levisi hänen
kasvoilleen.
Silmänräpäyksessä hänen mielikuvituksensa toisti kuvan, jota
huvila-asukkaat niin julmasti pelkäävät: varas hiipii keittiöön, sieltä
ruokahuoneeseen... hopeaesineet kaapissa... sitten makuuhuone...
kirves... rosvomaiset kasvot... kultakapineet... Hänen polvensa
notkahtivat ja kylmä väristys liukui selkää pitkin.
-- Vasilij! huusi hän nykien miestään. Vasilij, Vasilij Prokovjitsh! Ah
hyvä Jumala, hän makaa kuin kuollut! Vasilij, herää, rukoilen sinua!
-- N-no? N-no? röhki prokuraattorinapulainen vetäen ilmaa keuhkoihinsa
ja haukotellen kovasti.
-- Herää toki Herran nimessä! Varas hiipi juuri meidän keittiöömme!
Minä seisoin ikkunan luona ja näin kuinka mies hiipi keittiön ikkunasta
sisään. Keittiöstä hän pääsee ruokahuoneeseen... Lusikat kaapissa!...
Vasilij! Mavra Jegorovnan luo hiipivät myöskin viime vuonna tuolla
tavalla sisään.
-- Mi... mitä sinä?
-- Hyvä Jumala, hän ei kuule! Etkö sinä nyt ymmärrä, senkin puuhevonen,
että juuri nyt näin miehen hiipivän meidän keittiöömme! Pelageja voi
säikähtyä kuoliaaksi ja... ja hopealusikat kaapissa!
-- Mitä joutavia!
-- Vasilij, tämä on sietämätöntä! Minä puhun sinulle suuresta vaarasta
ja sinä vain makaat ja haukottelet! Tahdotko, että meidät varastetaan
puti puhtaaksi ja murhataan!
Prokuraattorinapulainen nousi hitaasti ja istuutui sängyn laidalle;
ilma kohisi hänen haukotuksistaan.
-- Piru teistä selvän ottakoon! jupisi hän. Eikö tässä enää yölläkään
saa rauhaa? Herätetään joutavan asian tähden!
-- Mutta minä sanon sinulle, Vasilij, että omin silmin näin miehen
hiipivän ikkunasta sisään!
-- No, entä sitten? Hiipiköön... Kaikesta päättäen se on Pelagejan
palosotamies, joka sinne meni.
-- Mitä? Mitä sinä sanoit?
-- Sanoin, että Pelagejan palosotamies se sinne meni.
-- Sitä pahempi! huusi Maria Mihailovna. Se on vielä pahempaa kuin
varkaus! Minä en siedä talossani sellaista kyynillistä riettautta!
-- Kuuleppas vain, mikä ihmisystävä hän on olevinaan... Ei siedä
sellaista kyynillistä riettautta... Onko siinä mitään kyynillistä
sitten?... Miksi typerästi höystää puhettaan sellaisilla
vieraskielisillä sanoilla? Se sellainen tapa, eukkoseni, on
ikivanhoista ajoista peräisin ja on jo muuttunut pyhäksi
traditsioniksi. Siksipä tuo onkin palosotamies, jotta saisi käydä
piikojen luona.
-- Eipä, Vasilij! Sinä et näy minua vielä tuntevankaan! Ettäkö minun
talossani mitään sellaista... tuollaista... Ole hyvä ja mene heti
keittiöön sanomaan, että lähteköön matkaansa sieltä ja heti paikalla!
Kyllä minä huomenna sanon Pelagejaile, että älköön vastedes suvaitko
sellaisia salavehkeitä? Kun minä olen kuollut, silloin voitte mielenne
mukaan sallia talossa tuollaista kyynillisyyttä, mutta nyt se pysyy
tekemättä! Ole hyvä ja mene heti paikalla sanomaan!
-- Piru vieköön! murahti Gagin ärtyisästi. Turhaa on saada
mikroskoopillisille akkaväen aivoille selväksi, miksi minun on
tarpeetonta sinne mennä!
-- Vasilij, minä pyörryn! --
Gagin sylkäisi, pani tohvelit jalkaansa, sylkäisi vielä kerran
ja lähti keittiöön. Oli pimeätä kuin umpinaisessa tynnyrissä ja
prokuraattorinapulaisen piti kulkea haparoiden. Matkalla hän sivumennen
tuli koskettaneeksi lastenkamarin oveen ja herättäneeksi lapsenpiian.
-- Vasilisa, sanoi hän. Sinä otit illalla minun yönuttuni
puhdistettavaksesi. Missä se nyt on?
-- Hyvä herra, minä pyysin Pelagejaa puhdistamaan sen.
-- Mitä se sellainen on! Otatte ettekä pane paikalleen... Nyt minun
täytyy tässä kulkea ilman yönuttua!
Astuttuaan keittiöön prokuraattorinapulainen suuntasi askeleensa sitä
paikkaa kohti, jossa piika nukkui suurella kirstulla kattilahyllyn
alla.
-- Pelageja! aloitti Gagin löydettyään pimeässä olkapään, jota hän
rupesi töykkäämään. Kuuletko sinä!... Hä!... Älä ole nukkuvinasi, kun
et nuku kuitenkaan! Kuka kiipesi äsken ikkunasta sisään sinun luoksesi?
-- Hä?... Mitä?... Vai ikkunasta kiipesi? Kenen luo sitten?
-- Älä koetakaan vetää minua nenästä! Sano sille hännänkantajallesi,
että korjaa luunsa täältä hyvällä. Kuulitko? Hänellä ei ole täällä
mitään tekemistä!
-- Oikein täysissä tosissako herra tuollaista juttelee?... Päivät
pääksytysten saa tässä tuskat ja vaivat sietää saamatta hetkeäkään
huoahtaa, eikä ole yölläkään levosta tiedon tilkkaa, kun kesken unta
saa mokomaa puhetta kuulla. Neljä ruplaa kuukaudessa palkkaa, vaikka
minulla on oma tee ja sokeri... Eikä koskaan saa kuulla parempaa
puhetta, kun tätä tällaista... Minä olen palvellut kauppiaittenkin
perheissä, mutta tämänkaltaista häpeätä en ole saanut kuulla enkä
nähdä.
-- No-no... älä siinä nyt Latsarusta laula, vaan laita rakastunut
sotamiehesi täältä mitä pikimmin! Kuulitko?
-- Hävetkää toki, armollinen herra! virkkoi Pelageja. Hänen äänestään
saattoi kuulla, ettei itku ollut kaukana. Sivistynyttä herrasväkeä...
eikä sen vertaa ymmärretä, että joskus meidän kovaosaistenkin mieliksi
tekisivät... Nyt Pelageja hyrähti itkeä tillittämään. Helppohan meitä
on loukata, kun ei kukaan puhu puolestamme.
-- No, älähän nyt!... Minusta se on aivan yhdentekevä! Rouvahan se
minut tänne lähetti. Minä siitä viis, vaikka itse yöhaltijan ikkunasta
sisälle päästäisit...
Prokuraattorinapulainen oli vihdoin tullut siihen käsitykseen, että oli
ollut väärässä pitäessään tämän kuulustelun ja että hänen oli jo aika
palata vaimonsa luo.
-- Kuulehan, Pelageja, sanoi hän lopuksi. Sinä olet ottanut minun
yönuttuni puhdistettavaksesi. Missä se on?
-- Ai, armollinen herra, suokaa anteeksi, unohdin panna sen
tuolillenne. Se riippuu tuossa naulassa uunin vieressä.
Prokuraattorinapulainen löysi hapuilemalla yönutun uunin luota, puki
sen ylleen ja läksi hiljaa takaisin makuuhuoneeseen.
Maria Mihailovna makasi miehensä mentyä vuoteessaan ja odotteli.
Parisen minuuttia hän pysyi rauhallisena, mutta sitten häntä alkoi jo
peloittaa.
"Kuinka kauan hän viipyy!" ajatteli hän. "Hyvä on, jos hän saa sen
inhoittavan miehen kiinni... mutta jos siellä onkin rosvo?"
Ja hänen mielikuvituksensa loihti taas kuvan: Miehensä astuu pimeään
keittiöön... isku kirveenkamaralla... kuolee ääntä päästämättä...
verilätäkkö...
Kului viisi minuuttia, viisi ja puoli, vihdoin kuusi... Maria
Mihailovnan otsalle nousi kylmä hiki...
-- Vasilij! kiljahti hän. Vasilij!
-- Mitä sinä huudat? Tässähän minä olen... hän kuuli äänen ja miehensä
läheneviä askeleita. Joko sinusta hengen veivät, hä?
Prokuraattorinapulainen astui sänkynsä luo ja istuutui sen laidalle.
-- Ei siellä ketään ollut, sanoi hän. Sinun kuvittelujasi vain, senkin
ihmetys!... Voit olla aivan rauhassa, höperö, kyllä Pelageja on yhtä
siveä kuin hänen emäntänsäkin. Oletpa sinä aika pelkuri!
Ja prokuraattorinapulainen alkoi tehdä vaimostaan pientä pilaa. Hän oli
tullut hyvälle tuulelle eikä häntä enää nukuttanut.
-- Sellainen pelkuri! naureskeli hän. Käyppäs huomenna lääkärissä, että
hän parantaisi sinut houretaudistasi. Sinun hermostosi on
epäjärjestyksessä!
-- Mikä täällä haisee niin tervalle? ihmetteli rouva. Tervalle tai...
sipulille... kaalille...
-- Mikähän lie... Mutta koskei nukuta, niin sytytäpä kynttilä... saat
nähdä piirioikeuden prokuraattorin valokuvan. Missä tulitikut ovat?...
Hän erosi eilen virastaan ja jätti kullekin meistä muistoksi
valokuvansa, jossa on hänen omakätinen nimikirjoituksensa...
Prokuraattorinapulainen raapaisi tulta ja sytytti kynttilän. Mutta hän
ei ennättänyt astua askeltakaan sängyn luota noutaakseen valokuvan, kun
hänen takanaan kuului vihlova, sydäntä särkevä parahdus. Katsoessaan
taakseen hän näki kaksi suurta naisen silmää, jotka täynnä kummastusta,
kauhua, kiukkua olivat häneen suunnatut.
-- Otitko yönuttusi keittiöstä? kysyi Maria Mihailovna kalveten.
-- Kuinka niin?
-- Katsohan itseäsi!
Prokuraattorinapulainen katsoi itseään ja hönähti ihmetyksestä. Hänen
hartioillaan ei ollutkaan hänen oma yönuttunsa, vaan palosotamiehen
sinelli. Kuinka se oli joutunut hänen ylleen? Ratkaistessaan tätä
kysymystä hänen vaimonsa näki mielikuvituksessaan uuden kamalan kuvan:
pimeä, hiljaista, kuiskutusta j.n.e.