Fjodor Petrovitsh, N:n kuvernementin kansakoulujen tarkastaja, piti
itseään oikeutta harrastavana ja jalomielisenä kansalaisena. Kerran hän
vastaanotti kansliassaan opettaja Vremenskin.
-- Ei, herra Vremenski, hän sanoi, kyllä nyt on virkaero välttämätön.
Kun on sellainen ääni kuin teillä nyt, niin on kerrassaan mahdoton
hoitaa opettajan virkatehtäviä. Millä ihmeen tavalla se on noin
mennytkin?
-- Join hikisenä kylmää olutta ... kähisi opettaja.
-- Kuinka surullista! Neljätoista vuotta olette palvellut, kun yhtäkkiä
tuho tuli! Kukapa olisi uskonut, että sellainen joutava seikka
saattaisi särkeä koko elämänuranne! Mihin te nyt aiotte ryhtyä?
Opettaja ei vastannut mitään.
-- Oletteko perheellinen? kysyi tarkastaja.
-- Vaimo ja kaksi lasta, teidän ylhäisyytenne... kähisi opettaja.
Seurasi vaitiolo. Tarkastaja nousi pöytänsä äärestä ja alkoi
tuskallisena astella nurkasta nurkkaan.
-- Vaikka ajattelisin pääni puhki, niin en tiedä mitä teille on
tehtävä! hän sanoi. Opettajana ette enää voi toimia, eläkettä ette
vielä voi saada... Heittää teidät oman onnenne nojaan, sekin olisi
vaikeata. Te olette palvellut kokonaista neljätoista vuotta ja olette
siis meidän miehiämme; meidän velvollisuutemme on myöskin auttaa
teitä... Mutta miten? Mitä voin tehdä hyväksenne? Koettakaa asettua
minun asemaani: mitä voin tehdä hyväksenne?
Seurasi taas vaitiolo. Tarkastaja asteli edes takaisin yhä miettien,
mutta opettaja Vremenski istui murheen murtamana tuolin laidalla ja
mietti myöskin. Yhtäkkiä tarkastajan kasvot alkoivat säteillä ja hän
näpäytti sormillaan.
-- Sepä kummallista, ettei se heti mieleeni juolahtanut! huudahti hän.
Kuulkaahan, mitä ehdotan teille... Ensi viikolla jättää turvalaitoksen
kansliapäällikkö täysinpalvelleena virkansa. Jos tahdotte, voitte astua
hänen sijalleen! Siinähän teillä on paikka!
Vremenski, joka ei odottanut niin suurta suosiota tarkastajalta, alkoi
myöskin säteillä.
-- Sehän olikin mainiota! sanoi tarkastaja. Kirjoittakaa siis tänään jo
hakemus...
Annettuaan Vremenskin mennä tarkastaja tunsi mielensä kevyemmäksi,
vieläpä iloiseksi. Hänen edessään ei enää törröttänyt kähisevän
opettajan koukistunut vartalo, ja hänestä tuntui niin hyvälle
voidessaan tunnustaa itselleen, että hän oli tarjotessaan Vremenskille
avointa virkaa menetellyt oikein ja omantuntonsa mukaisesti, niinkuin
järjestystä harrastavan, kelpo miehen sopiikin. Mutta tätä hyvää
mielialaa ei kestänyt kauan. Kun hän kotiin palattuaan oli istuutunut
päivällispöytään, hänen vaimonsa Nastasja Ivanovna muisti yhtäkkiä:
-- Niin, olin aivan unohtaa! Eilen tuli Nina Sergejevna luokseni
puhumaan erään nuoren herrasmiehen puolesta. Kerrotaan turvalaitoksessa
erään viran tulevan vapaaksi...
-- Kyllä, mutta se on jo luvattu toiselle, sanoi tarkastaja rypistäen
otsaansa. Ja sinähän tiedät periaatteeni: en koskaan päästä ketään
virkaan suosittelun perusteella.
-- Tiedän sen kyllä, mutta Nina Sergejevnan tähden luulen sinun voivan
tehdä poikkeuksen. Hän rakastaa meitä kuin omaisiaan, emmekä me vielä
tähän päivään saakka ole tehneet pienintäkään palvelusta hänen
hyväksensä. Älä siis yritäkään, Fedja, kieltäytyä! Moisine oikkuinesi
suututat sekä hänet että minut.
-- Ketä hän sitten suosittelee?
-- Herra Polsuhinia.
-- Ketä Polsuhinia? Sitäkö, joka uutena vuonna näytteli Tshatskin osaa
klubin iltamassa? Vai sitä narria? Ei ikänä!
Tarkastaja herkesi syömästä.
-- Ei ikänä! hän toisti. Jumala minua sellaisesta varjelkoon!
-- Miksi niin?
-- Siksi, hyvä ystäväni, että jos kerran nuori mies ei toimi avoimesti,
vaan naisten välityksellä, niin hän on perin kehno! Miksei hän itse
tule luokseni?
Päivällisen syötyään tarkastaja kävi pitkälleen työhuoneensa sohvalle
ja alkoi lukea postin tuomia sanomalehtiä ja kirjeitä.
"Rakastettava Fjodor Petrovitsh!" kirjoitti hänelle kaupunginpäällikön
rouva. "Te sanoitte kerran, että minä olen ihmistuntija ja sydänten
tutkistelija. Nyt saatte nähdä sen todellisuudessa. Näinä päivinä tulee
luoksenne turvalaitoksen kansliapäällikön virkaa anomaan muuan K.N.
Polsuhin, jonka minä tunnen varsin hyvin, ja uskallan siis vakuuttaa,
että hän on erittäin kelpo ja miellyttävä nuori mies. Jos osoitatte
hänelle myötätuntoisuutta, niin tulette näkemään..." j.n.e.
-- En ikänä! huudahti tarkastaja. Jumala minua siitä varjelkoon!
Eipä kulunut senjälkeen päivääkään tarkastajan saamatta kirjettä, jossa
suositeltiin Polsuhinia.
Eräänä päivänä ilmaantui vihdoin itse Polsuhin, nuori lihava mies,
puhdasleukainen kuin jockey, yllään uusi musta puku...
-- Virka-asioissa en ota vastaan täällä, vaan virkahuoneistossani,
sanoi tarkastaja kuivasti, kuultuaan hänen pyyntönsä.
-- Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, mutta meidän yhteiset
tuttavamme neuvoivat minua kääntymään suoraan tänne.
-- Hm! murahti tarkastaja katsoen vihaisena hänen suippokärkisiä
kenkiään. Mikäli tiedän, teidän isänne on varakas, ettekä siis kärsi
puutetta. Mitä syytä on teillä näin ollen pyrkiä tähän virkaan? Onhan
palkkakin perin pieni!
-- En minä palkan tähden, vaan muuten... Ja onhan se valtion virka...
-- Mutta minä luulen, että te jo kuukauden kuluttua kyllästyisitte
tähän virkaan ja jättäisitte sen mielellänne, kun sitä vastoin on
toisia virkaan pyrkijöitä, joille se merkitsee virkauraa koko
elinajaksi. On vielä sellaisiakin poloisia, joille...
-- En kyllästy, teidän ylhäisyytenne! keskeytti Polsuhin.
Kunniasanallani, olen koettava parastani!
Tarkastajaa harmitti.
-- Kuulkaahan, kysyi hän hymyillen halveksivasti, minkätähden ette
suorastaan kääntynyt minun puoleeni, vaan katsoitte tarpeelliseksi
ensin vaivata naisia?
-- En tiennyt, että se olisi teistä epämieluista, vastasi Polsuhin
hämillään. Mutta teidän ylhäisyytenne, jos annatte lainkaan arvoa
suosituksille, niin voin esittää kirjeen...
Hän otti taskustaan suosituskirjelmän ja ojensi sen tarkastajalle.
Kirjelmän, joka oli tyypillistä kansliatyyliä ja -käsialaa, oli
allekirjoittanut itse kuvernööri. Saattoi huomata, että kuvernööri oli
allekirjoittanut sen lainkaan sitä lukematta päästäkseen mitä pikimmin
vapaaksi jostakin tunkeilevasta rouvasta.
-- Mitäs tässä sitten enää... minä myönnyn... tottelen... sanoi
tarkastaja luettuaan kirjeen ja huoahti. Toimittakaa huomenna
hakupaperinne meille... Niin, eihän siinä muuta...
Kun Polsuhin oli mennyt, valtasi inho tarkastajan.
-- Roisto! sähisi hän kiukkuisena astuen nurkasta toiseen. Hän ajoi
asiansa perille saakka, senkin vietävä keikari; akkaväen hännystelijä,
konna!
Tarkastaja sylkäisi äänekkäästi oveen, jonka kautta Polsuhin oli
poistunut, mutta hämmästyi samassa aika lailla, sillä ovi avautui ja
huoneeseen astui erään rahatoimikamarissa palvelevan virkamiehen rouva.
-- Minä tulin vain hetkeksi, ainoastaan hetkeksi... aloitti rouva.
Istukaa, risti-isäni, olkaa hyvä ja kuunnelkaa mitä kerron...
Ensiksikin, teillähän on muuan virka avoimena... Huomenna tai ehkä jo
tänään tulee luoksenne nuori mies nimeltä Polsuhin...
Rouva liverteli, mutta tarkastaja katseli häntä samein pöllömäisin
silmin, niinkuin pyörtymäisillään oleva ihminen, katseli ja myhäili
kohteliaasti.
Seuraavana päivänä ottaessaan Vremenskin vastaan virkahuoneessaan
tarkastaja ei pitkään aikaan uskaltanut sanoa, miten asia
todellisuudessa oli. Hän sotkeutui ja takerteli puheessaan eikä
löytänyt, mistä alkaa, mitä sanoa. Hän olisi tahtonut pyytää opettaja
Vremenskilta anteeksi, sanoa hänelle totuuden, mutta kieli mongerteli
kuin päihtyneellä, korvia kuumotti, ja samassa alkoi tuntua kovin
alhaiselta ja harmilliselta näytellä sellaista typerää osaa -- vieläpä
omassa virkahuoneessaan, oman alaisen edessä. Ja yhtäkkiä hän iski
nyrkillä pöytään, hypähti pystyyn ja ärähti kiukkuisesti:
-- Ei minulla ole teille paikkaa! Ei ole! Jättäkää minut rauhaan! Älkää
kiusatko minua! Antakaa minun olla yksin!
Ja hän poistui virkahuoneestaan.