Moskovassa, 17. IV.
Leo Tolstoin kanssa olen jo kauan sitten ollut kirjevaihdossa, vaan en
ollut koskaan häntä itseänsä tavannut. Kerran kirjoitin hänelle,
aikovani tulla häntä Moskovaan tapaamaan. Silloin hän vastasi, että hän
kyllä mielellään näkisi minua, mutta katsoi turhaksi minun tuhlata
aikaa ja rahoja tämmöiseen tarkoitukseen ja lupasi kyllä kirjeellisesti
tarkkaan vastata kaikkeen, mitä minulla olisi kysyttävää. Vielä hän
kirjoitti, että jos on tarpeellista meidän tavata toisiamme, me kyllä
tapaamme ilman että varta vasten matkustamme.
Kun minä nyt istuin heidän odotushuoneessaan, muistin itsekseni kuinka
hatarat olivat tämän matkani syyt, kuinka paljon aikaa ja rahoja minä
olin ottanut hukatakseni, ja kuinka kaukana siis itse asiassa olin
semmoisesta elämästä, joka on minunkin ihanteeni: ei ryhtyä mihinkään
oman tahdon täyttämiseksi vaan tehdä ainoastaan tiettyä tehtävääni.
Minun ei ollut sentähden sydämmelläni sitä helppouden ja välittömyyden
tunnetta, jota olisin juuri nyt toivonut.
Leo Tolstoi näyttäytyi vihdoin huoneensa ovesta. Hän oli puettu
yksinkertaiseen vyötettyyn työmekkoon, niinkuin hän on esitetty
lukemattomissa kuvissa. Kasvot olivat myös samat, mutta kuvissa en
ollut nähnyt niiden tavatonta elävyyttä. Punertava, ahavoituneen
näköinen ihonväri ja pitkä harmaa täysparta antavat hänen olennolleen
pitemmän matkan päästä todella talonpoikaisen alkuperäisyyden luonteen,
jota hänen pukunsakin kannattaa. Mutta lähempää nähdessä yhä selvemmin
huomaa, että kaikki tyyni on todella juuri _hänelle_ ominaista, eli
että se on hänen oma elämänsä, joka on hänet tehnyt sen näköiseksi kuin
hän on. Pienenlaiset harmaansiniset silmät tekevät hänet pehmeämmän
näköiseksi kuin valokuvissa. Luulen myös, että hän ihan viimeisinä
aikoina on tuntuvasti vanhentunut ja -- ehkä satunnaisista syistä --
näyttää vähän väsyneeltä. Silmissä on syvä, surunvoittoinen ilme. Katse
tunkeutuu ehdottomasti sydämmeen, on vilpitön, melkein lapsellinen, ja
herättää keskinäisen ymmärryksen, joka heti vapauttaa mielen kaikesta
ujoudesta.
Hän otti niin ystävällisesti kädestäni, että minulta heti kaikki pilvet
katosivat. Kauan hän katseli silmiin, hymyili sitten ja sanoi: "vai
semmoinenko te nyt siis olette."
"Semmoinen", minä vastasin ja rupesin nauramaan.
Hän oli menossa aamiaiselle alakertaan ja kyseli seisaaltaan meidän
Krimin matkaamme epäillen, että jompikumpi meistä oli sairas. Kun
selitin, että minä vaan seurasin veljeäni, joka puolestaan halusi
maalata Mustanmeren aaltoja, hän sanoi puoleksi leikillä:
"No onhan sekin yksi laji sairautta."
Samassa hän jo muutti keskustelun:
"Kuinka merkilliset ovat todellakin Suomen olot, -- olen teille
kiitollinen, että edeltäpäin kirjoititte minulle niistä, olen ehtinyt
niitä ajatella."
Minä sanoin iloinneeni siitä, että monet suomalaiset, kun asiamme
joutuivat käännekohtaan, heti tulivat ajatelleeksi: mitähän se
Tolstoikin tästä kaikesta sanoo!
Ja mennessämme rappusia alas, hän pysäytti minua hihasta ja sanoi:
"Olemme tietysti pääasiasta yhtämieltä, esimerkiksi mitä patriotismiin
tulee, -- meillähän on yhteinen lähde, -- mutta selvää on, ettei tässä
ole kysymys yksistään patriotismista, vaan todellakin jostain
erikoisesta."
Samassa tulimme ruokasaliin ja minä esitettiin kreivinnalle ja muille
perheen jäsenille. Syödessä ruvettiin puhumaan eräästä meille
yhteisestä tuttavasta. Tolstoi sanoi tuntevansa itsensä kovin
syylliseksi hänen edessään, koskei ollut vastannut hänen kirjeesensä.
Tähän huomautti kreivinna: "kun saapi 30 kirjettä joka päivä, niin ei
ole kumma jos jääpikin vastaamatta, -- eihän silloin joutaisi muuta
tekemäänkään kuin kirjeitä kirjoittamaan." Tämä oli sanottu lämpimästi
puolustavalla, melkein loukkaantuneella äänellä. Minusta näytti kuin
olisi tämä ilmaissut yhden osan kreivinnan varsinaisesta tehtävästä:
varjella miestään siitä kirjevaihdon ja tapaamisten tulvasta, joka
ikäänkuin uhkaa joka hetki hukuttaa tämän ja riistää häneltä kaiken
levon. Se vaikeus, mikä on nähtävästi pantu voimaan tapaamisen
tavoittelijoita vastaan, johtuu kaikki kreivinnasta. Perheen ollessa
Moskovassa ei puheille päästettäisi muulloin kuin 8-9 illalla.
Niinpä hän, kun Tolstoi antautui kertomaan romaaninsa sisältöä,
sopivalla tavalla koetti vapauttaa hänet tästä tehtävästä ja kääntää
keskustelumme muuanne. Ilokseni sain kuitenkin kuulla paljon.
Puheltuamme taiteilijoista ja hänen kirjastaan "Mitä on taide", Tolstoi
sanoi muun muassa koettaneensa löytää yhteisen ja kaikkia eri suuntia
yhdistävän tarkoitusperän määrittelyn taiteelle, mutta ihmiset -- sanoi
hän -- ovat sekaantuneet omiin arvosteluihinsa eivätkä ota mitään
ymmärtääksensä: kauneus, kauneus! huudahtelevat he vaan yhä ja kaikki
menee jälleen sekasin.
Hän on ihan viime tingassa ryhtynyt kirjoittamaan aivan uutta lukua
romaaniinsa, mutta "tietysti siitä ei tule mitään", sanoi hän. Hän
tahtoo kuvata ihmistä, joka on herännyt totiseen elämänkäsitykseen,
mutta sitten vähitellen joutuu huomaamattansa kiusauksen alaiseksi. Ei
ole tälle kysymys kerrallaan kuin aivan vähäpätöisistä poikkeuksista
totuuden tieltä: eihän voi olla noudattamatta vihkimistapoja, vaikka
pitääkin niitä valheena, -- ei myöskään sovi olla ristinmerkkiä
tekemättä vississä tilaisuuksissa, ei voi olla vannomatta
virkamies-valaa j.n.e. Vihdoin tämä ihminen huomaamattansa ja
tahtomattansa joutuu vähitellen yhä kauemmas valheen kynsiin. Mutta
yhtäkkiä hän sen näkee. Silloin se jo onkin suuri, epätoivon partaalle
vievä eksymys, josta ei enää näy mitään ulospääsyä. -- Tätä kertoi
Tolstoi suurella lämmöllä, aivan kuin häneltä olisi juuri ikään enin
rakastettu ystävä näin joutunut auttamatta harhaan, -- ja vesi tuli
hänen silmiinsä.
Sillä kertaa ei sitten muuta puhuttu, vaan minä käskettiin tulemaan
päivällisille kello 6 iltapuolella.
Tulin vähän ennen määräaikaa ja menin suorastaan yläkertaan.
Täällä tapasin Tolstoin pojan Andrein, joka vasta ikään on miehistynyt
ja mennyt naimisiin neiti Olga Diterichsin kanssa, joka on tunnetun
tolstoilaisen, Vladimir Tchertkovin, vaimon sisar. Andrei Tolstoi on
erittäin miellyttävä mies, joka ei vielä ole kokonaan vapautunut
poikamaisista tavoista. Hän teuhasi ystäväni Ge'n kanssa, paini, ja oli
kaataa tuolit ja pöydät nurin. Hän oli juuri saanut jäljennetyksi sen
kirjeen, jonka olin Toistoille edeltäpäin lähettänyt, ja nyt oli se
pistettävä puristuskoneeseen monistettavaksi, joka toimi tuli moneen
kertaan häirityksi mainittujen poikamaisuuksien tähden. Mutta minuun
tämä vapaus vierastavoista teki, kuten sanottu, sangen miellyttävän
vaikutuksen. Myöhemmin, kun ukko itse tuli kerran pojan luo ja pani
kätensä hänen olalleen, rupesi tämä hänenkin kanssaan reuhaamaan ja
sanoi: älä sinä aina tule tappelemaan minun kanssani!
Puheenalainen kirjeeni sisälsi lyhyen kuvauksen Suomen entisistä ja
nykyisistä oloista, sekä selonteon päivänkysymyksistämme.
Tuntien, ymmärtäen ja yhtyen hänen vastahakoisuuteensa kaikkea
yltiö-isänmaallisuutta vastaan, minä koetin siinä osoittaa
suomalaisten isänmaanrakkauden erikoisuutta verraten siihen
"toulonilais-kronstattilaiseen" isänmaanrakkauteen, jota hän on niin
ankarasti arvostellut. Koetin osoittaa, että meidän isänmaanrakkautemme
on ollut enemmän sisäänpäin kääntynyttä ja kasvaneen ehdottomassa
yhteydessä puhtaasti demokraattisten aatteiden kanssa. Tässä
tarkoituksessa kuvasin Snellmanin kansallisherätyksen, jotenkin niillä
väreillä ja siinä hengessä kuin olen sen ennen tehnyt eräässä
romaanissani. Pääasia oli minulle osoittaa, että koko herätys kiertyi
aatteen ympärille: sivistyneen luokan on yhtyminen ja sulautuminen
kansaan! Sivistyneen luokan yrityksissä käytännössä toteuttaa tätä
aatetta syntyi kaikki, mikä syntyi. Syntyi kansallinen kirjallisuus,
koulut, teaatteri, syntyi suomalainen itsetietoinen ajatus ja
itsetietoinen tulevaisuuden näkeminen. Uusi elämänhalu vavahti koko
kansassa, uudet, ennen aavistamattomat näköpiirit avaantuivat
taivaanrannassa. Kaikki tämä syntyi, ei siksi, että ihmisille olisi
selvinnyt jokin kansallisen suuruuden tarkoitusperä, vaan ainoastaan
siksi, että veljistymisen aate oli selvästi lausuttu ja innolla
omistettu. -- Sitten kuvasin myöskin taantumisen aikaa, jolloin
ihmisten huomio kääntyy käytännöllisille aloille, perustetaan suuria
pankkeja, osakeyhtiöitä, pyritään hallitukseen, taistellaan puolueissa.
Vaikka voi sanoa tähän aikaan suomalaisen aineksen ikäänkuin vuotavan
eloisella sisällyksellään niihin verrattain vapaisin vakiomuotoihin,
jotka ruotsalainen kulttuuri oli sille säilyttänyt, ja siis menevän yhä
eteenpäin ulkonaisessa kehityksessä, niin ei voi olla samalla näkemättä
taantumista sisällisen henkevyyden kehityksessä. Kesken vilkasta,
meidän oloihimme nähden aivan tavatonta aineellista vaurastusta ja
edistystä yhdeltä puolen ja henkistä pysähtymistä toiselta, tapasi
meidät nyt huomio Venäjän puolelta. -- Kerroin sitten, kuinka tunnetun
aseittenriisumis-manifestin aikaan Suomessa ilmestyi manifesti
sotaväen enentämisestä. Esitin perustuslakiemme ja konstitutsionimme
luonteen ja sen vaatimukset lakien säätämiseen ja julkaisemiseen
nähden. Esitin myöskin, millä mielellä valtiopäivämme hyväksyivät
yleisen asevelvollisuuden, silloin kuin se ensi kerran armollisena
esityksenä pantiin Suomen kansan eteen, ja että säädyt, päättäen siitä,
tulevat hylkäämään uudet lakiehdotukset, joiden mukaan sotaväki tulee 4
kertaa entistä suuremmaksi, 10,000,000 on maksettava tribuutia, ja osa
miehistöstä tulee hajoitettavaksi venäläisten rykmenttien sekaan
ulkopuolelle Suomea. Kerroin 15/2 manifestin sisällyksen ja alussa
itsekseni pelkäsin, että ehkä olin liian epätoivoisilla väreillä sen
merkityksestä puhunut, mutta nyttemmin näen, että annoin aivan oikean
käsityksen siitä, kun sanoin, että kaikissa tärkeämmissä asioissa
manifestin mukaan säädyiltä tullaan pyytämään ainoastaan asiantuntevia
lausuntoja, milloin se meidän erikoisolojen ymmärtämiseksi on Venäjällä
tarpeen, ja että osanotto lainsäädäntöön tulee tästä lähin kysymykseen
ainoastaan laadittaessa sääntöjä, jotka koskevat esimerkiksi ojitusta,
aitausta, kalastusta, metsästystä, oriitten päästämistä yhteisille
laitumille j.n.e.
Olevien olojemme selventämiseksi mainitsin vielä seuraavat seikat.
1) Kesken tätä valtiollista sekasortoa leimahtaa meillä esille
"työväenkysymys", kaupunkilaisen, erittäinkin tehdastyöväestön
vaatimukset tulla valtiollisesti tunnustetuiksi, päästä osalliseksi
äänestys- ja vaalioikeuteen, ja kaikki heidän sosialistiset
kapitaali-teoriansa. Tämäkin liike tarkoittaa eri yhteiskuntaluokkien
tasoittamista, mutta erotus on siinä, että nyt on kysymys sodasta
näiden luokkien välillä, pakottamisesta ja voittamisesta, nyt on
herännyt jotain katkeruutta heidän välilleen, -- silloin sitävastoin
oli herännyt aate vapaaehtoisesta yhtymisestä -- ja herännyt juuri
sivistyneessä säädyssä. 2) Maalaisessa väestössä, kaikkein
huonompiosaisessa, on aivan odottamatta levinnyt itsepäinen huhu siitä,
että Venäjän lakien ja laitosten tultua Suomeen, jokainen maaton on
saava maata viljeltäväksensä, ja arvatenkin siis tämän väestön mielestä
olisi muka toivottava, että nämät lait ja laitokset tulisivat Suomeen.
3) Yleisössä suurella voimalla heräävä ajatus välttämättömyydestä
panna kaikki voimansa kansan sivistyttämistyöhön ja tarmokas
toimeenryhtyminen siinä suhteessa, niinkuin ainoan pelastuksen
mahdollisuus olisi vaan siinä löydettäväkin.
Paitsi näitä tiedonantoja koetin puhellessa niitä täydentää
erikoiskuvauksilla ja kertomuksilla, joita Leo Tolstoi huomiolla
kuunteli.
Silloin tällöin hän aina alotti keskustelun ja rupesi puhumaan ja
kyselemään Suomen asioista. Hän sanoi hyvin näkevänsä, ettei tässä ole
kysymys patriotismista, se on: että Suomessa ollaan ennen kaikkea
ihmisiä eikä "suomalaisia". Hän kertoi muiden muassa erään norjalaisen
juuri äskettäin käyneen luonansa. "Mitä kaikkea tämä lie puhunutkin,
jostakin kauppasopimuksestako vai mistä se nyt oli, joiden avulla
Norjan kansan muka piti kasvaa suureksi ja rikkaaksi; -- kuinka
surullista on nähdä _nuorta miestä_ tämmöisen eksymyksenhengen
vallassa!" Hän ei selittänyt tätä niin paljon sanoilla, vaan
äänenpainolla, liikkeillä ja kasvojen ilmeellä, ja edessämme oli
ihkasen elävänä norjalainen patriootti lippukysymyksineen ja
kansallisylpeyksineen. Semmoista patriotismia nähtävästi ei Suomessa
ollut olemassa. Suomessa oli kysymys valon ja vapauden säilyttämisestä,
ja tätä ei ihmisen ole ainoastaan _lupa_ puolustaa, vaan hänen
_täytyy_, ei ainoastaan itsensä, vaan muiden tähden. Tämän hän selitti
seuraavalla vertauksella: "Pimeässä maanalaisessa holvissa istuu joukko
ihmisiä; ainoastaan hiukan valoa tunkeutuu eräästä ikkunasta ylhäältä;
kaikkein lähempänä tätä ikkunaa, sen ääressä, istuu yksi heistä. Jos
tämä nyt huomaa, että joku vieras ulkopuolelta aikoo ruveta lyömään
lautoja ikkunan eteen ja siten jättää hänet pimeyteen, ja jos hän nyt
rupee puolustamaan itseänsä, niin on hänen itsepuolustuksellansa sitä
suurempi siveellinen oikeutus ja pohja, kun siitä riippuu valo tai
pimeys myöskin kaikille kellarissa olijoille."
-- "Millä tavalla luulevat suomalaiset tilattomat Venäjän heille
toimittavan maata?" kysyi Tolstoi jonkun ajan kuluttua.
-- "Arvattavasti he ajattelevat Venäjän hallituksen yleensä suosivan
köyhintä väestöä, olevan kansanvaltaisen, ja siinä tarkoituksessa vaan
ottaa rikkailta ja antaa köyhille", sanoin minä.
En olisi voinut kuvailla koskaan mieleeni, että Leo Toistoilla voisi
olla ylenkatseellista eli iroonillista ilmettä kasvoilla, mutta nyt
luulen siinä sen välähtäneen; ja se puhui paremmin kuin sanat: minulla
yhtäkkiä taas kulki silmieni ohi kuva elämänhaluttomasta hevoskaakin
piiskaajasta ja vuotavista ämpäreistä.
Hän alkoi hyvin tarkkaan tiedustella meidän maalaisista oloistamme,
erittäin maanomistussuhteista, kyseli keskimääräistä maatilojen
suuruutta, suurtilallisten suhdetta pikkutilallisiin, viljelysalojen
suhdetta viljelemättömiin, viljelykseen kelpaavan mutta käyttämättömän
maan ja -- irtaimen väestön suuruudesta.
Minä olisin mieluimmin puhunut suurista sivistyspyrinnöistämme, mutta
hän käänsi puheen yhä maalaisoloihin. Ja minusta näytti selvältä hänen
ajatelleen itsekseen -- vaikkei sitä sanonut, -- että meidän sisällinen
isänmaallisuutemme eli veljistys-aatteemme nyt, jälleen heränneenä, oli
suunnattava tälle alalle, missä meitä ensimäisenä odotti tosi
uhrautumisen ja etuoikeuksista luopumisen tilaisuus. Niinkuin kaikissa
kysymyksissä Leo Tolstoi osoittaa tietä suoraan viittaamalla
äärimmäiseen ihanteesen ja esittämällä sen kaikessa puhtaudessaan, niin
hän nytkin, viitatessaan mitä kohti hänen mielestään olisi pyrittävä
maanomistusolojen järjestämisessä, viittasi äärimmäiseen päämäärään.
Hän pitää Henry Georgen maanomistusteorioja aivan mahdollisina
toteuttaa, ja lukee hänen ansioksensa juuri sen, että hän on asettanut
kysymyksen käytännöllisyyden pohjalle. Henry George vaatii yksityisen
maanomistuksen poistettavaksi. Niitä tulisia hyökkäyksiä tätä aatetta
vastaan, jotka heti kaikkialta tapahtuivat, selittää Tolstoi aivan
samoiksi, kuin niitä, jotka tehtiin orjainvapauttamis-aatetta vastaan,
silloin kuin tämä oli vielä uusi. Henry Georgen ansio on, Tolstoin
mielestä, siinä, että hän on rikkonut ne sofismit, joilla uskonto ja
tiede puolustavat maanomistusta, että hän on saattanut kysymyksen
äärimmäiseen selvyyteen, jolloin yksityisen maanomistuksen laittomuutta
voi olla tunnustamatta ainoastaan se, joka tahallaan on korvansa
tukkinut. Henry Georgen ehdotus on niin asetettu, että jo huomiseksi
voi kutsua kokoon komiteat tarkastamaan ja arvostelemaan sitä ja
muodostamaan siitä lakia.
Niille lukijoista, joilla ei ole käsitystä tämän kuuluisan uudistajan,
Henry Georgen suunnitelmasta, annettakoon tässä lyhyt selonteko siitä.
Jonkun maan edullisuus ja mukavuudet eivät ole kaikkialla yhtäläiset;
ja koska hedelmällisempiin, sopivampiin, asutusta lähempänä oleviin
maihin aina on enemmän halukkaita, sitä enemmän mitä paremmat ja
edullisemmat maat ovat, niin on kaikki tämmöiset maat arvosteltavat
niiden hyödyn mukaan: hyödyllisemmät kalliimmaksi, vähemmän hyödylliset
halvemmaksi. Semmoinen maa, johon ei ole halukkaita, ei ole ensinkään
arvosteltava, vaan on se maksutta annettava niille, jotka tahtovat
käyttää sitä itse kohdastaan.
Niinpä voi jossakin paikassa pelloksi sopiva, kohtalainen maa tulla
arvostelluksi 10-12 markaksi tynnyrinalalta, parempi maa asutuksen
lähellä noin 20 markaksi tynnyrinalalta, vielä parempi 30 markaksi
j.n.e. Kaupungissa tulee arvio 200-1,000 mk tynnyrinalalta, ja
pääkaupungissa, liikepaikalla tai laiturin vieressä voi arvio nousta
useampiin tuhansiin jopa kymmentuhansiin tynnyrinalalta. Sittenkuin
koko maa on näin arvosteltu, on annettava julistus, että määräajasta
lukien kaikki maa ei enää kuulu kellekään erityisesti, vaan kuuluu
valtiolle, kansalle, ja että senvuoksi jokainen, jolla on maata
hallussaan, on velvollinen maksamaan siitä valtiolle, se on: koko
kansalle, sen, mihin se on arvosteltu.
Tämä maksu on käytettävä kaikkiin yhteiskunnallisiin, valtiollisiin
tarpehin, niin että se tulisi kaikkien muiden verojen ja maksujen,
niinhyvin sisäisten kuin ulkonaisten, tullimaksujen, sijaan.
Tämän suunnitelman mukaan kävisi niin, että tilanomistaja, jonka
hallussa on nyt 2,000 tynnyrinalaa saisi jäädä niitä hallitsemaan, vaan
olisi velvollinen maksamaan niistä kruunulle esimerkiksi 20 tai 30
tuhatta markkaa vuodessa, sillä siinä on sekä pelloksi että puutarhaksi
sopivaa, joskin viljelemätöntä, maata, eikä yksikään tilanomistaja
jaksaisi suorittaa tämmöistä maksua, vaan luopuisi liikamaasta. Sen
sijaan pikku tilallinen, talonpoika, tulisi laskujen mukaan samoissa
seuduissa maksamaan vähemmän tynnyrinalalta kuin minkä hän nyt maksaa.
Sitäpaitsi hänen ympärillänsä aina olisi vapaata maata, jonka hän saa
haltuunsa esim. 10 tai 15 markan maksusta tynnyrinalalta, ei tulisi
maksamaan mitään muita veroja ja vielä lisäksi tulisi saamaan tullitta
kaikki koti- ja ulkomaiset tavarat, joita tarvitsee. Kaupungissa
talojen, tehtaiden omistajat voivat jäädä omaisuuttansa hallitsemaan,
vaan ovat velvolliset maksamaan, arvion mukaan, vuokratusta maasta
yhteiseen kassaan.
Tämmöisen järjestyksen edut ovat siinä,
1) ettei tule olemaan ihmisiä, joilta on riistetty mahdollisuus käyttää
maata hyväkseen.
2) ettei tule olemaan työttömiä ihmisiä, jotka pitävät maata hallussaan
ja pakoittavat muita työskentelemään heidän hyväksensä maan
käyttämisoikeuden edestä.
3) että maa tulee olemaan niiden hallussa, jotka sitä viljelevät, eikä
niiden, jotka sitä eivät viljele.
4) että rahvas, ollen tilaisuudessa viljelemään maata, lakkaa myömästä
itseään tehtaantöihin, palvelijoiksi kaupunkeihin, ja hajoaa pitkin
maaseutuja.
5) ettei tule olemaan mitään tarkastusmiehiä ja veronkantajia
tehtaissa, tuotantolaitoksissa ja tullikamareissa, vaan tulee olemaan
ainoastaan maksun kantajat maasta, jota ei voi varastaa ja josta on
kaikkein helpoin kantaa veroa.
* * * * *
Päivällistä syödessä kantoivat ruokia ja lautasia hännystakkeihin ja
valkosiin hansikkaihin puetut miestarjoilijat. Tämä perhe on nähtävästi
kyllä paljon luopunut kreivillisistä elämäntavoista, mutta jotkut
ulkonaiset seikat, kuten tämä, ovat vielä jääneet entiselleen, ja
sentähden Tolstoin henkilö, yksinkertaisessa, uskollisessa
talonpoikaisasussa tekee ensikerran-näkijään sitä suuremman vastakohdan
vaikutuksen ympäristöönsä verraten. Tämä vastakohta ilmestyy myöskin
muassa. Silloin kuin muut syövät tavallista, joskin verrattain
yksinkertaista herrasruokaa, soppineen, lihoineen ja jälkiruokineen,
kannetaan Toistoille vaan jotain kaurapuuroa ja hernekeitosta. Hän ei
syö mitään tapetusta eläimestä valmistettua ruokaa, ja viime vuosina on
hän tullut niin pitkälle, että on lakannut nauttimasta maitoa, voita ja
munia, ja syöpi siis ainoastaan kasviaineista valmistettua ruokaa.
Siitä huolimatta (tai siitäkö syystä?) hän on 70-vuotiaana vielä
voimakkaan näköinen, ajelee polkupyörällä, ratsastelee, ui -- ja, kuten
näemme, ei ole ainoastaan säilyttänyt, vaan yhä kasvattaa henkisiä
voimiansa.
Heti päivällisen syötyä, ilmoitettiin, että oli saapunut _molokaaneja_,
jotka pyrkivät kreivin puheille. Ja todella, kun katsahdin eteiseen,
näin siellä kolme pitkää ja vankkaa talonpoikaa istuvan penkillä
odottamassa.
Keskustelut Suomesta jäivät taas tuonnemmaksi.
On perin harvinaista saada puhua Leo Tolstoin kanssa keskeyttämättä
pitemmän aikaa, ja vielä vähemmän kahden kesken, sillä kävijöitä on
niin paljon, että hänen täytyy ottaa vastaan kaikki yhtaikaa ja koettaa
ylläpitää yhteistä, monipuolista keskustelua, josta jokainen sitten
hakekoon vastausta omalle erikois-asialleen. Muussa tapauksessa
menisikin kaikki hänen aikansa seurusteluun, ja sitä vielä
tarvittaisiin ehkä toinen sen verta lisäksi. Ja kun ajattelee, että
kirjeitäkin on jokapäivä 30, että romaani on kirjoitettava, että on
perheellisiä asioita ja että täytyy joskus levähtää, niin huomaa miten
sukkelasti hänen on aikaansa hallitseminen.
Seuraavassa tahdon, antaakseni todellisen kuvan siitä mitä näin ja
kuulin, kertoa tarkkaan koko illan menon, kaikki tärkeimmät
keskustelut, joissa olin osallinen, ja huomattavimmat henkilöt, jotka
siellä sattuivat silloin esiintymään, ja teen sen siinä järjestyksessä
kuin ne todellisuudessa olikin.
Ennen molokaanien vastaanottoa Tolstoi ehti näyttää minulle Englannissa
vasta-ilmestyneen uuden uskonnollisen kirjansa. Se on siellä painettu
venäjänkielellä, ja nimeltä "_Kristin-oppi_". Tässä kirjassa hän
esittää Kristuksen opin systemaatillisessa järjestyksessä, ollenkaan
siteeraamatta evankeliumin tekstiä. Se on Kristuksen oppi "omilla
sanoilla". Se perustuu kokonaan vaan järkeen ja rakkauteen, mutta on
niin läpitsensä Kristuksen elämänopin pohjustama ja valaisema, ettei
yksikään lukija voi olla tuntematta tämän opin hengen huokuvan sen
jokaisen sanan takaa.
Kirjaan on Leo Tolstoi pannut koko pitkän elämänsä kokemukset. Hänen
tarkoituksensa oli ollut valmistella tätä kirjaa kuolinpäiväänsä asti,
ja antaa sen vasta sitten jälkeenjääneenä teoksena ilmestyä, mutta nyt
hän näyttää kuitenkin suostuneen ystäväinsä pyyntöön painattaa se
semmoisenaan. -- Pintapuolisesti ja hätiköiden lukiessa se voi tuntua
melkein kuivalta. Siinä on aivan kuin tahallaan vältetty kaikkea, mikä
voisi kielen kauneuden tai lauserakennuksen mahtipontisuuden kautta tai
välittömästi tunteeseen vetoomalla vaikuttaa hypnotiseeraavasti ja
siten temmata puolelleen. Uskonnon asioissa hän ei mitään niin pelkää ja
kammo kuin hypnotismiä, ilmestyköön se sitten rummunpäristyksenä,
psalmien veisuuna tai saarnan lausumisena. Aivan riippumatta kaikista
ulkonaisista viehättimistä saa se lukija, joka kerran syventyy tämän
kirjan sisällykseen, tuntea, kuinka järki ja rakkaus vähitellen hänessä
itsessänsä irtautuvat hereille, ja kuinka häntä ei tällä kertaa kutsu
mikään pelastusarmeijalainen, ei mikään kaunopuhelias saarnamies eikä
mikään maailmankuulu Leo Tolstoi, vaan Jumala itse hänen oman järkensä
ja rakkautensa kautta.
Antaakseni jonkun käsityksen tämän kirjan laadusta, luettelen tässä sen
sisällyksen sen osien ja lukujen nimitysten mukaan.
1) Vanhoista uskonopeista, 2) niiden puutteellisuus, 3) semmoisen
uskonopin välttämättömyys, joka vastaa ihmiskunnan valistusastetta.
4) Miten kristinoppi on ratkaissut elämän ristiriidan ja selittänyt sen
tarkoituksen. 5) Mitä on henkisen olemuksen synty, 6) mitä tämä
ihmisessä syntyvä olemus on. 7) Jumalan tuntee, kristinopin mukaan,
ihminen itsessänsä, 8) mutta myöskin ulkopuolellansa. 9) Mitä on
totinen elämä, 10) miten se eroaa entisestä elämästä. 11) Mikä
häiritsee ihmistä elämästä totista elämää. 12) Esteet rakkauden
ilmaisemiselle. 13) Mitä on ihmisen tekeminen voidaksensa elää totista
elämää. 15) Kolme syntien lajia. 16) Syntien jaotelma: 17)
nautinnonhimon synti, 18) työttömyyden synti, 19) kunnianhimon synti,
20) vallanhimon synti, 21) haureuden synti, 22) humaltumisen synti. 23)
Syntien seuraukset. 24) Viettelykset, 25) niiden synty, 26) niiden
jaotelma: 27) valmistumisen viettelys, 28) perheellisyyden viettelys,
29) tehtävän viettelys, 30) toveruuden viettelys, 31) valtiollisuuden
viettelys. 32) Viettelyksien seuraukset. 33) Uskonvalheet, 34)
uskonvalheiden synty, 36) niistä syntyvä paha. 37) Miten on meneteltävä
elääkseen Kristuksen opin mukaan: 38) vapautuminen uskonvalheista, 39)
vapautuminen jo lapsuudessa tyrkytetystä uskonvalheesta, 40)
vapautuminen ulkonaisten tunteiden herättämisellä synnytetyistä
uskonvalheista, 41) vapautuminen välimiehen valheesta, 42) vapautuminen
ihmeisiin uskomisen valheesta, 43) vapautuminen väärän tulkitsemisen
valheesta. 44) Kuinka viettelykset ovat vältettävät. 45-50) Taistelu
syntien kanssa, 51) taistelun johdonmukaisuus. 52-59) Erityiset
taistelunkeinot: 60) rukous, 61) ajoittainen rukous, 62) alituinen
rukous. 63) Mitä voi kristillisesti elävä ihminen odottaa
nykyisyydessä, 64) mitä hän voi odottaa tulevaisuudessa. --
Tulleita molokaaneja esitti Tolstoi tällä tavalla: "Molokaanien
uskonlahko semmoisenaan on aivan rappiolla. Ulkonainen jumalanpalvelus
kaikellaisine menoineen on tunkenut pois henkisen vapauden ja
sisällyksen. Mutta heidän joukossansa on nuorempi sukupolvi
eroittautunut ja se näyttää erinomaisen elonvoiman merkkejä; suurempaa
vapautta ajatustavassa ei voi enää pyytää. Siinä on monenlaisia
aineksia, kuten kohta näette."
Ja ikäänkuin tätä osoittaakseen hän vei sekä molokaanit että minut
työhuoneesensa, jonne pääsy näyttää olevan vaan hengenheimolaisille.
Sinne mennään, ikäänkuin pois kaikesta kreivillisyydestä, pitkää,
kapeata välikäytävää myöten, josta on ovia kaikellaisiin
talouskomeroihin. Tolstoin huone on siellä aivan kuin eri maailmassa,
hyvin pieni, matala, kaikin puolin vaatimaton ja arvatenkin äärettömän
hiljainen. Hänen kirjoituspöytänsä anastaa siitä neljännen osan.
Toisella pöydällä on täyteenpakattuna kirjapinoja. On vielä
kirjakaappikin kirjoja täynnä. Työpöydällä on kirjailijoille ominainen
paperien temmellys. Muutamat pehmoset ja syvät, mustan viheriällä
vakstuukilla vuoratut nojatuolit ovat nähtävästi aijotut semmoisia
tarkoituksia varten, kuin oli nyt. Liikkumiselle ei jää juuri mitään
tilaa jäljelle. Ikkunasta ei näy kauas, on jotain edessä -- tai enkö
ehkä tullut katsoneeksi tarkemmin. Mutta heti tulee ajatus päähän:
tämmöisestäkö pienestä, suljetusta, aivan kuin mökin kamarista onkin
siis säteillyt ulos tuo niin avonainen, täysivoimainen ja yli koko
maapallon ylettyvä valovirta!
Molokaanit asettuivat peräkkäin istumaan. Ne olivat tavattoman rotevia,
voimakkaita ja pitkiä miehiä. Ja jos olen kehunut tataareja tarmokkaan
ja elonvoimaisen ulkonäön puolesta, niin näitä minun pitäisi vielä
enemmän kehua. Näillä oli jotakin lisäksi, jota yksinomaan
käytännöllisissä puuhissa eläviltä tataareilta puuttui: henkevyyden
selvät merkit koko olennossa, otsassa ja silmäyksessä. Kuinka
erilaisena olinkaan junavaunun ikkunasta nähnyt venäläisiä talonpoikia
ja kuinka toisellaisen kuvan olen heistä saanut meidän venäläisiä
sotamiehiä katsoessa! Miten tämä taaskin on selitettävä? Molokaanien,
kirkosta eronnut uskonlahko on jo vanha. Suurenmoisia vainoja
kärsittyänsä on se itselleen saanut tunnustetuksi jonkinlaisen oikeuden
olemassaoloon hallituksen puolelta, niin että sen jäsenet saavat uskoa
mitä tahtovat ja elää niinkuin tahtovat. Elämänhalu ja itsetietoinen
voima uhkuu heistä. -- -- He rupesivat nyt ensimäiseksi tekemään tiliä
matkastansa. Moskova oli tehnyt heihin aivan kauhistuttavan
vaikutuksen. He eivät voineet ymmärtää noiden lukemattomien kirkkojen
tarkoitusta, ei kumartamisia, ei maahanlankeemisia, ei kultaisia
jumalankuvia. "Pimeys ei tunnu missään niin suurelta, sanoivat he, kuin
täällä Moskovassa, joka kansan uskon mukaan pitäisi oleman itse valon
lähde".
Tolstoin kysymyksiin, miten _heillä_ sitten jumalanpalvelusta
toimitettiin, he vastasivat, että oli heilläkin paljon kuollutta
seurakunnassa; kokoonnuttiin vaan yhteisiä rukouksia pitämään ja
psalmeja veisaamaan. Seuraus oli, että nuoriso haukotteli näissä
kokouksissa ja jäi vihdoin kokonaan ulkopuolelle, eriseuraksi, jossa
nyt rupesikin olemaan itsenäisiä tuumia uskonasioista, niinkuin ennen
muinoin uskonlahkon nuorena ollessa.
Tämä antoi aihetta Toistoille kertoa eri uskonlahkojen erilaisista
kokouksista, ja, paheksien hänkin semmoisia, joissa "ei muuta kuin
rukoiltiin ja veisattiin", -- mikä ei koskaan mihinkään velvoita, --
hän kertoi kokouksista, joissa vaan vapaasti keskusteltiin uskonnon
asioista ja oikean elämän tehtävistä. Eräällä seurakunnalla oli
tällainen tapa: sunnuntaikokouksessa nostetaan puhe jostakin
läsnäolevasta seurakunnan jäsenestä; kaikki lausuvat arvostelunsa
hänestä, tuovat esiin hänen virheensä; arvosteltu ei saa vastata eikä
puolustaa itseänsä sanallakaan sinä sunnuntaina, ja vasta seuraavana
sunnuntaina hän saa puheenvuoron. Hän punastuu usein, hiki vuotaa hänen
otsaltansa, mutta asia loppuu tavallisesti niin, ettei hän seuraavana
sunnuntaina puhukaan mitään puolustukseksensa. "Kuinka hyödyllistä tämä
on! kuinka me jokainen iloitsisimme, jos joskuskin saisimme kuulla
avonaista arvostelua itsestämme, ei selän takana, vaan silmäin edessä!
sehän voisi kerrassaan suunnata elämämme toisaanne päin!" sanoi
Tolstoi. "Mutta tullaksemme suoraan asiaan, sanokaa, mitä te arvelette
raamatun jumaluudesta, pidättekö jokaista sanaa siinä jumalasta
lähteneenä?"
"Raamattu on meistä nähden tavallinen kertomus asioista ja
tapahtumista", sanoi vanhin molokaaneista.
"Niin aivan, siinä voi olla suorastaan hylättäviäkin paikkoja, sekä
vanhassa testamentissa että evankeliumeissa. -- Entä sitten kaikkein
vaarallisin kysymys: mitä te sanotte Jeesuksen jumaluudesta?"
Vanhin molokaaneista epäili ensin, millä sanoilla vastata, ja sanoi
sitten, että hänestä nähden Jeesus itsekin kielsi jumaluutensa.
"Näettekö kuinka vapaita ne ovat minulla", sanoi Tolstoi kääntyen
puoleeni. Ja hän haki kirjakaapistaan erään Strahovin teoksen (tietysti
käsikirjoituksen) Jeesuksen jumaluudesta ja alkoi sitä innolla lukea
meille. Siinä oli lueteltu kaikki kohdat, jotka tavallisesti tuodaan
esiin muka tämän jumaluuden todistamiseksi, ja todellakin etevällä
tavalla selitetty niiden oikea tarkoitus: nostaa ihminen semmoisenaan
ennen tuntemattomiin korkeuksiin. Koko Kristuksen merkitys osoitetaan
olevan siinä, että hän oli tavallinen ihminen ja kuitenkin juuri
semmoisena jumalan poika. "Näyttäisi", sanoi Leo Tolstoi,
"vähäpätöiseltä asialta mitä tästä asiasta uskoo; 'mitäpä pahaa muka
siinä on, että uskon häntä jumalaksi', -- ja kuitenkin juuri
semmoisesta uskosta syntyykin koko eksymys, sillä jos hän on jumala,
niin rukoillaan häntä sunnuntaisin ja lauletaan psalmeja hänen
kunniaksensa, ja vaan jos hän on ihminen, on koko kysymys hänen
seuraamisestansa."
Tästä johtui keskustelu rukoukseen. Molokaanit tahtoivat tietää, mitä
Tolstoi ajattelee siitä ja minkä merkityksen sille panee.
"Rukousta, jonka tarkoitus on pyytää itsellensä jotakin aineellista,
personallista hyvää, en minä tunnusta, mutta sitävastoin on rukous,
jonka tarkoitus on varjella itseänsä kiusauksesta, sitä merkitsevämpi,
sillä se on suuri apu elämässä. Koko Isämeidän-rukous on tämmöinen
rukous, ja samallainen on Kristuksen rukous Getsemanessa."
Silloin kuin vanhin molokaaneista hyväksyi kaikki mitä Tolstoi sanoi,
otti nyt nuorin ja suurin heistä puhuakseen, ja vaikka hänen oli
nähtävästi vaikea saada sanotuksi, mitä tahtoi, tuli hänen selvä
tarkoituksensa kuitenkin hyvin esiin. Hän ei voinut tunnustaa mitään
ulkonaista jumalaa eikä siis voinut ymmärtää kuinka mikään rukous oli
mahdollinen. "Mitä en voi ymmärtää, sitä en voi tunnustaa, ja minä en
ymmärrä, _ketä_ minun pitäisi rukoilla", sanoi hän kiihkeästi, niinkuin
olisi saanut näillä sanoilla esille sydämmensä vanhimman ja syvimmän
ristiriidan.
Oli hauska kuulla Leo Tolstoin rupeavan selittämään omaa käsitystänsä
siitä "mitä on Jumala".
"En minäkään", sanoi hän, "tunnusta mitään ulkopuolista
_luoja_-jumalaa. On uskontoja, kuten esimerkiksi Konfuciuksen, joissa
ei ole olemassa koko luomiskäsitettäkään. Mutta siltä en suinkaan
kiellä Jumalaa. Jumalan minä tunnen tietoisuutenani, mutta samalla
tunnen, etten ole kaikki; että tietoisuudessani tunnen totuuden hengen,
vaan en tunne koko totuutta, joka minulle avaantuu vaan sen mukaan kuin
sitä haen. Sentähden sanon, että _Jumala on se kaikki, josta minä olen
osa_".
Molokaani ei oikein saanut selvää tarkoituksesta ja pysyi lujasti
kiinni ateistisissa väitteissään, ettei hän voi tunnustaa semmoisen
jumalan olemassa-oloa, jota hän ei ymmärrä.
Tolstoi sanoi: "Vaikken tunnustakaan partasuuta-yliluojaa, niin on
minulla kuitenkin sama _ajatus-suunta_ kuin niillä, jotka vielä
ajattelevat jumalaa tämmöisenä partasuuna. Kristus on antanut vaan
uuden käsityksen jumalasta, -- että minun tietoisuuteni on yhtä jumalan
kanssa; tämä on vastakohta sille suunnalle, joka kieltää jumalan." --
Ja innolla kääntyi hän muiden puoleen, sanoen: "Tässä taas näemme nuo
vastakohdat: yhdeltä puolen ajatellaan jumalaa ulkopuoliseksi luojaksi,
ja sen seurauksena on lunastuskäsitykset, sunnuntai-jumalanpalvelukset,
julkiset hartaushetket, -- ja toiselta puolen: ei mitään jumalaa! ja
seurauksena on epätietoisuus kuinka toimia, siveyskäsitteiden
horjuvaisuus, eksymys."
"Ei lainkaan eksymys", väitti molokaani, "ihmisen pitää rakastaa
lähimmäistänsä ja sen perustuksella rakentaa yhteiselämänsä niin, että
kaikki ihmiset tasoittuvat ja kaikille tulee hyvä elää." -- Hän lausui
tällä sosialistien perusajatuksen.
"Aha, aha, -- vai rakastaa lähimmäistä", sanoi Tolstoi ikäänkuin ottaen
häntä kiinni. "Minä sanon teille, ei mitään rakkautta lähimmäisiin voi
olla ilman Jumalaa. Ei kukaan rupee toista rakastamaan siksi, että
siitä on hyötyä. Mutta katsokaa duhobooreja, heille ei elämä ole makea
ja kuinka he kumminkin rakastavat lähimmäistä!"
Tämä tavattoman vilkas vuoropuhelu -- olen kertonut lyhyesti vaan sen
pääpiirteet -- keskeytyi siihen, että tultiin ilmoittamaan erään
tohtorin saapumisesta.
"Sanokaa, etten nyt voi ottaa vastaan."
"Hän on tullut tekemään selkoa kirjasta, jota olitte itse pyytänyt
tarkastamaan."
"Vai niin, siinä tapauksessa täytynee" --
Ja molokaaneille jätettiin sydämmelliset hyvästit. Olimme kaikki kuin
veljistyneet, lähellä toisiamme kuin parhaat ystävät, ja hauska oli
minun, suomalaisen, ottaa kädestä noita mahtavan rotevia talonpoikia
etelä Venäjän kaukaisista ääristä, jotka tunsin -- ihmisiksi eikä
patriooteiksi -- --.
Kun tulimme yleiseen saliin, oli siellä todellakin tohtori, joka heti
alkoi laveasti ja perusteellisesti selitellä puheenalaisen kirjan
sisältöä. Ja tämäkin keskustelu ei ollut viehätystä vailla, sillä
kirjanen oli vasta ilmestynyt "Hygienia eli terveysoppi
Kreutsersonaatin mukaan".
Harvoin näkee niin puheliaita ja vielä päälliseksi niin kaunopuheliaita
olentoja kuin tämä tohtori oli. Hän pyöritteli sanoja toistensa ympäri
kuin öljyttyjä palloja, milloin antautui monimutkaisiin vertauksiin,
milloin taas, kesken kaikkea, vieritti esille kuvarikkaan
jumaluustarun, ja hänen kätensä palvelivat liikkeillään sulavasti äänen
soinnukasta nousua ja laskua.
Leo Tolstoi istui tyytymättömänä hänen edessään, niinkuin se, joka jo
ensimäisestä sanasta on arvannut toisen ajatuksen ja, kuuntelematta sen
enempää, odottaa vaan sanatulvan päättymistä.
Kirjasessa muuten lähimaille hyväksyttiin Tolstoin esittämä ihanne,
mutta huomautettiin, että hän oli pannut aivan liian vähän painoa
ulkonaisten, suorastaan fyysillisten seikkain merkitykseen. Tässä
kohden tohtori sanoi hyväksyvänsä kirjantekijän mielipiteen. Taistelu
viettiä vastaan ei tarvitse aina olla yksistään hengen voimain
suoritettavana, vaan sen vaikeus riippuu usein fyysillisistä syistä,
hermoston tilasta, ruumiinliikkeiden puutteesta, väärästä dieetistä ja
niin edespäin. Pitäisi siis muuttaa ulkonaista elämätä ja etupäässä
terveydenhoitoa, niin asia olisi suuren askeleen eteenpäin liikahtanut.
Tolstoi kuunteli tätä jonkinlaisella epäluottamuksella. Hän sanoi
mielellään hyväksyvänsä kaikki apuneuvot, mutta niistä on vaikea mitään
sääntöä tehdä. Niinpä ruumiillinen ponnistus voi olla sekä hyödyksi,
milloin se on kohtuullinen, että selvästi vahingoksi, milloin
liikarasitus on tapahtunut. Ei missään tapauksessa voi terveyssääntöjä
asettaa ihanteen sijalle. Pääasia on ja jääpi aina hengen voimain
asiaksi, ja taistelu ei voi koskaan pysähtyä. "Luonto on pannut meihin
niin suuren vetovoiman, -- niin varmasti taannut ihmiskunnan
lisääntymisprosessin, että todellakin täytyy panna kaikki voimansa
vastustaakseen sitä, ja taistelu kestää yhtämittaa 15:nestä ikävuodesta
-- 70:neen ikävuoteen asti."
Tällä omituisella, lääkäriä tahallaan säikyttävällä lauseella Tolstoi
lopetti keskustelun Kreutsersonaatista ja nousi ylös.
Vielä näin erään englantilaisen tiedemiehen tulevan esille paksun
tieteellisen kirjan kanssa, jota hän esitti Tolstoin luettavaksi ja
saikin hänet hyvin innokkaasti kuuntelemaan itseänsä. Hän kertoi
matkoista itämailla uskonnollisten tutkimusten tarkoituksessa, ja
erittäinkin eräästä Persiassa löytyvästä laajasta "babistit"-nimisestä
lahkokunnasta, jota on paljon vainottu ja koetettu tukahuttaa.
Sen opit, kertojan mukaan, tavattomassa määrässä lähenevät
Kristuksen oppia, ja tämän oppinsa seuraamisesta he ovatkin
vaarallisiksi selitetyt ja vainonalaisiksi joutuneet, sillä heidän
pääuskonkappaleensa on, kuten tosi kristityilläkin, että kaikki ihmiset
ovat veljiä keskenänsä, ja että siis ihmisiin ampuminen, minkä varjon
alla tahansa, on yhteisen jumalan tahtoa vastaan.
Englantilainen oli oppinut jotakuinkin venäjän kieltä ja käänteli
sen lauserakennuksia parhaan kykynsä mukaan englantilaisiin
kohteliaisuuksiin.
Hänen jälkeensä ilmestyi tanterelle eräs nuori, hienosti puettu
venäläisen kauppiaan poika, joka oli ilmoittanut lähtevänsä saattamaan
viimeisiä duhobooreja Amerikaan. Hänen varakas isänsä oli jo uhrannut
7 tuh. ruplaa duhoboorien hyväksi, mutta poika tahtoi personallisella
työllä auttaa asiata, ja oli hauska nähdä hänen kirkkaita sinisiä
silmiänsä innosta hehkuvina.
Duhoboorien uskonlahko on myöskin jo vanha Venäjällä ja kuten kaikki
muut ollut vainojen alaisena. He eivät tunnusta mitään jumalankuvia
eivätkä ota osaa oikeauskoisten jumalanpalvelukseen. Tärkein ja
omituisin piirre heidän uskossansa on se, että he ajattelevat jumalaa
elämänhenkenä, jota siis voi palvella ainoastaan niin, että palvelee
kaikkea sitä, mikä elää. Tästä syystä he eivät koskaan tahallisesti
tapa mitään elukkaa, ja lihan syönti on kokonaan vieras asia heille.
Ihmisiä he samasta syystä eivät myöskään voi missään tapauksessa ottaa
tappaaksensa. Ihmistä he kunnioittavat jumalan temppelinä ja ihmisen
palveleminen työllä ja teolla on heidän elämänsä varsinaisena
tehtävänä. Heillä on tapana kumartaa toisiansa tämän jumalanpalveluksen
nimessä, sillä kumartaessa ihmiselle he kumartavat sille, joka
ihmisessä asuu.
Noin kymmenkunta vuotta sitten saattoi vielä tästäkin lahkokunnasta,
niinkuin molokaaneista, sanoa että se oli joutunut rappiolle. Entisestä
totisuudesta ja opin seuraamisen ankaruudesta oli monessa kohden
luovuttu ja valtaan oli päässyt löyhyyden henki, jota edisti etupäässä
se seikka, että duhoboorien taloudellinen asema ja toimeentulo oli
kohonnut erinomaisen hyvälle kannalle. Mutta silloin juuri tulikin
isku, joka nosti jälleen eleille entisen hengen. Heidän suuri yhteinen
omaisuutensa tuli otetuksi takavarikkoon ja selitetyksi kunnan
omaisuudeksi, jota he eivät enää saisikaan mielensä mukaan käyttää.
Suuret riidat ja rettelöt syntyivät, jotka loppuivat duhoboorien
tappioksi. Tämä herätti heidät unesta. Ja he jakoivat tasan kaikki mitä
heillä oli yksityistä omaisuutta ja lopettivat keskuudessaan koko
yksityisomaisuusjärjestelmän. Samassa he jyrkästi kieltäytyivät
noudattamasta semmoisia esivallan käskyjä, jotka sotivat heidän
uskoansa eli elämän palvelemisaatetta vastaan. Ja aivan pian he saivat
käytännössä tilaisuuden osoittaa elpyneen uskonsa lujuutta. Heistä tuli
nimittäin yksi joukko komennetuksi aseelliseen vartioon, jonka
tarkoitus oli joidenkin ryövärien kiinniottaminen. Tultua paikalle
kaikki duhoboorit kokoontuivat yöllä yhteen ja polttivat suurissa
rovioissa aseensa, laulaen tällöin uskonnollisia psalmejansa. Mikään
väkipakko, mitkään vankeusuhkaukset eivät saaneet heitä tarttumaan
uudestaan aseisin. Ja nyt alkoi se vaino heitä vastaan, joka yhä yltyen
on kestänyt näihin päiviin asti. -- Ensin he karkoitettiin
asumattomille aroille, mutta ennen pitkää oli koko aro kukoistavana,
hedelmällisenä kenttänä. Passiivisessa vastarinnassaan he yhä pysyivät
kiinni ja vihdoin kävi niin, ettei yksikään heistä suostunut
asevelvollisuutta täyttämään. Tuli todistetuksi, että vanhemmat, äidit,
kehoittamalla kehoittivat lapsiansa, jotka nuoruuteensa nähden
asevelvollisuus-ijässä ovat vielä heikkoja, kieltäytymään, ja
siunasivat heitä, kun heitä vangittiin ja vietiin pois kruununkyydillä.
Nyt seurasi duhoboorien toinen karkoitus, ja tällä kertaa semmoisille
seuduille, missä he olivat aivan tottumattomat elämään: kylmään,
autioon ja asumattomaan vuoristoon Kaukaasiassa. Täällä menikin heidän
olonsa aivan hullulle kannalle. Pian rupesi nälkätauti riehumaan heidän
joukossansa, lavantauti ja kaikellainen muu sairaus, erittäinkin
silmien sokeutuminen leveni arveluttavasti ja heitä kuolikin siellä
laumoittain. Silloin saatiin aikaan sellainen lievennys heidän
kohtalollensa, että tuli lupa muuttaa maasta kaikkien, jotka eivät
olleet asevelvollisuusijässä, ja kieltäytyjät lähetettäväksi
kruununkyydillä Siperiaan. -- Tietysti olisi heidän, aivan varattomiksi
kun olivat käyneet, ollut aivan mahdoton muuttaa omin varoin maasta;
mutta silloin rupesivat muut ihmiset heitä auttamaan, erittäinkin
Tolstoi ja hänen ystävänsä. He toimitettiin ensin Kypron saareen, mutta
tämä suuria puuhia ja kustannuksia kysynyt toimi näyttäytyi
epäonnistuneeksi, sillä ilmanala oli täälläkin sopimaton ja
taudillisuus ei ottanut vähetäkseen. Pitkien tiedustelujen perästä eri
maista, tarjoutui vihdoin mahdollisuus siirtää duhoboorit Amerikan
Kanadaan, jossa maat olivat jotenkin samantapaiset kuin heidän entiset
viljelysmaansa ja ilmanalakin samallainen. Mutta Amerikan hallitus pani
suuren vaikeuden eteen: piti hankkia noin 500 markan takuu miestä
kohden, ettei duhoboorit joudu hallituksen kustannettaviksi, jos syystä
tai toisesta heidän toimeentulonsa ei onnistuisi. Kun duhobooreja oli
Amerikaan vietäviä kuudetta tuhatta, olisi takuusumma noussut
miljooniin, ellei sitä vihdoin olisi saatu melkein puoleksi vähenemään;
ja nyt ryhtyi Tolstoi siihen keinoon, josta jo olen kertonut:
kirjoittamaan ja täydentämään erästä jo kauan sitten alottamaansa mutta
kesken jäänyttä novellia, josta nyt on paisunut suuri romaani,
"Ylösnousemus". Koti- ja ulkomaalaisilta kustantajilta on hän saanut
niin paljon rahoja kokoon, että kaikkien duhoboorien siirtäminen
Amerikaan tulee näinä päivinä toteutetuksi asiaksi.
Hän ottaa tavattoman paljon osaa kaikellaisiin käytännöllisiinkin
kysymyksiin ja puuhiin tässä asiassa. Niinpä hän nytkin pyysi seuralta
anteeksi ja poistui puoleksi tunniksi, kirjoittaaksensa kirjeitä
joillekin amerikalaisille konsuleille. Myöskin huolehti hän kovasti
poikaansa, Sergeitä, joka oli ollut viimeistä duhoboorien joukkoa
saattamassa Amerikaan, eikä hänestä pitkään aikaan ollut mitään
kuulunut. -- Sain nähdä erään Amerikan lehdissä olleen valokuvan
mukaan tehdyn ja tänne saapuneen kuvan, jossa tuhansiin nouseva
duhoboorijoukko on kuvattu saapuneena New-Yorkin satamaan. Miehet
seisovat säkkinensä ja vaimot nyyttinensä avaralla kaupungin
laiturilla, juuri nousseina mahtavasta atlantinhöyrylaivasta. Sergei
Tolstoin kuva on erikseen painettu ja samaten erään ruhtinas Hilkovin,
Englannissa asuvan maapakolaisen, joka niinikään oli heitä saattamassa
ja opastamassa. Amerikan hallitus ja New-Yorkin yleisö kuuluu ottaneen
heidät erinomaisella tavalla vastaan. Paitsi sitä, että heille
annettiin todellakin hyviä maita ja vieläpä jonkinlaista rahallista
apua sekä pitkäksi ajaksi myönnettiin täysi veronvapaus, kunnes ehtivät
asettautua ja saada viljelyksensä tuottaviksi, oli vastaanotto
kohdatessakin lämmin ja sydämmellinen. Heitä juotettiin teellä ja
syötettiin ja vastaisuudeksi lahjoitettiin patoja ja muita
ruuanlaitosvehkeitä. -- Eikä ole ihme, että amerikalaiset hykertelevät
käsiänsä, kun ovat saaneet maahansa parasta, ehdottomassa raittiudessa
kasvanutta ja voimistunutta, sekä siveellisesti että ruumiillisesti
tarmokkainta väkeä, mitä suuressa Venäjässä on voinut syntyä, Nämät
ihmiset -- he eivät kutsu itseänsä enää duhobooreiksi, vaan "maailman
veljeskunnan jäseniksi" -- ovat todellakin kauniit katsella ja voi
ajatella, että mitkä amerikalaiset erämaat tahansa heidän käsissänsä
muuttuvat ennen pitkää viljaviksi vainioiksi, sillä totisesti eivät
heilläkään ämpärit vuoda eikä valjaat hajoa.
Iltateetä juotaessa Tolstoi rupesi kyselemään Suomen uskonnollisia
oloja tahtoen tietää mikä usko elähyttää suomalaisia.
Ja kun minä sanoin, että suomalaiset pitävät kiini luterilaisuudesta,
ei hän siihen näyttänyt tyytyvän, vaan uteli yhä eikö olisi jotain
eloisampaa olemassa.
"Luterilaisuus", hän sanoi, "sehän voi olla hyvin, hyvin
konservatiivista".
Koetin ajatella, mitä hänelle vastaisin, kertoisinko laestadiolaisista,
vapaakirkollisista, pelastusarmeijasta, nyreeniläisistä. Jätin
kuitenkin sen tekemättä, sillä kaikki nämät lahkot huolehtivat
ainoastaan sielujen pelastamisesta johonkin haudantakaiseen elämään, ja
tuskin tietävät mahdollisista "kysymyksistä", mutta Tolstoi tietysti
uteli, eikö Suomessa ollut semmoista uskontoa, joka olisi suomalaisille
osoittanut miten heidän on menetteleminen _nyt_, heidän omassa
pulmakysymyksessään. Ja hänen kysellessään minulle kävi selväksi, että
on sentään suuri ero paneeko hädän tullessa toimeen julkisia
jumalanpalveluksia, laulaako virren värssyjä ja "Jumala ompi linnamme",
vai ajatteleeko, että Jumalaa voi palvella ainoastaan täyttämällä hänen
tahtoansa sillä hetkellä, mikä on.
Sitten hän rupesi puhumaan työlakoista. "Työlakko palkkojen
enentämiseksi olkoon sinänsä, sanoi hän, mutta työlakkoa voi ajatella
muistakin syistä syntyneenä." Ja hän kertoi, että kaksi professoria oli
äskettäin tehnyt työlakon ilmoittaen ei voivansa alistua nykyisiin
pakollisiin yliopistojärjestyksiin. "Se on vaan 'kaksi', mutta se
kuitenkin osoittaa, että työlakko-aate on levinnyt piireihin, joissa se
ennen oli tuntematon. Se on työlakko omantunnon vuoksi. Ihminen on
käsketty vetämään eräästä nuorasta, hän tekee työtä käskettyä eikä
nurise. Mutta jos hän saa tietää, että se nuora johtaa seinän läpi
gillotiinikoneeseen, niin hän olisi huono mies, ellei tekisi työlakkoa
ja häntä voi puolustaa ainoastaan niinkauan kuin hän ei sitä
ymmärtänyt. _Eikä ole sitä alaa, missä ei kieltäytyminen väärän käskyn
noudattamisesta olisi paikallaan, olisi juuri sitä, mitä pitää tehdä,
ja olisi aina siunausta tuottava."_
Sitten hän vielä puhui yleisesti passiivisesta vastarinnasta, josta en
voi tässä tilaisuudessa sen tarkemmin selkoa tehdä.
Ja vihdoin hän sanoi, ikäänkuin hyvästiksi kaikki yhteen kooten,
täynnänsä lämmintä osanottoa ja toivoa, hiljaisella äänellä ja syvästi
silmiin katsoen:
"Kaikki on Kristuksen opissa, se ratkaisee _kaikki_ vaikeudet."