Moskovassa, 16. IV.
Tulimme tänään aamulla. Se on minulle vanha tuttu tämä Moskova. Muistan
entisestään nuo pyöristetyt, lapsekkaat rakennusmuodot, kirjavakupuiset
kirkontornit, kiertelevät kadut ja niiden loppumattomat sarjat
rihkamapuoteja, takertuvine tavaran tarjoojineen. Rahvas liikkuu
kaduilla, juttelee ja nauraa vallattomasti niinkuin kotonaan, pitkät
kuormajonot matelevat hiljakseen eteenpäin, luokka luokan takana
kirjavine värineen, ja issikat pujahtelevat toistensa ohi piiska ojona,
vaarallisesti keikkuvine ajoneuvoineen.
Veljeni, katsellessamme moskovalaisia rakennuksia ja niiden
arkitektuuria, valitteli, että tämä kaikki ei ollut "ehta"
itämaalaista, vaan tuntui pikemmin raa'alla kädellä tehdyltä sen
kopialta. Erittäin pisti pahasti hänen silmäänsä värien liika kirjavuus
ja aiheeton yhteensovitus, -- aivan kuin nämät makuasiat olisivat
olleet jätetyt vaan jonkun lankkumaalarin tai kirkkodiakoonin
ratkaistaviksi. Sitävastoin miellytti häntä suuresti tuo originelli
Iivan Julman kirkko, jonka sisäpuoltakin tarkastimme. Koko tässä
suuressa kirkossa ei ole mitään suurempaa salia, vaan se on täynnänsä
pieniä, matalia, eri pyhimyksille omistettuja komeroita. Jokaisesta
lokerosta pääsee kahteen toiseen lokeroon. Ovet ja seinät ovat holvin
tapaisesti kaaritetut, katto niinikään. Jollei olisi kuljettajaa, niin
varmaan eksyisi piankin kuin pahimpaan labyrinttiin. Komeroiden
seinille on maalattuna kaikellaisia hämäriä kuvia eri pyhimyksien
historiasta, ja sinne tänne, minne on mahtunut, monenmoisia kiemuroita,
enimmäkseen veripunasella värillä, aina ylimpään holvien yhtymäpaikkaan
saakka. Vihdoin, monen mutkan ja kiertelyn perästä päästään
pääalttarille, jonka edessä johdattaja pysähtyy ja kieltää
ohimenemästä, puhumattakaan sisälle pääsemisestä. Tämä komero on
suurempi ja korkeampi muita ja sen sisustus on hiukan juhlallisempi,
riippuvine verhoinensa mystillisesti salatun kaikkein pyhimmän edessä.
Mutta ei missään koko kirkossa näy mitään suurta, valaistua, aukaistua,
ei missään sitä rajatonta, vapaata ja rohkeata, jonka Venäjän
suuripiirteiset, äärettömät lakeudet jättävät mieleen. Se on taideluoma
sellaisessa maassa, jossa vapaa ja avonainen taide oli sensureerattu.
Se on sen makua, joka on sensureerannut. Kaikki on suljettua,
litistettyä, komeromaista, monimutkaista, niinkuin olisi tahdottu
kuvata, kuinka monimutkainen on tie pääalttarin -- Kristuksen luo:
ilman johdatusta ei sinne mitenkään saisi löytää. Tämä taideluoma oli
niin Iivan Julman mieleen, että hän kuuluu mestauttaneen arkitehdin,
joka oli sen rakennuttanut, sanoen: "jääköön tämä temppeli elämäsi
parhaimmaksi teokseksi!"
Oikein tuntuu keveältä tulla ulos tästä labyrintistä, ja hetkeksi
näyttää, niinkuin auringon valaisemat, elävät ihmispyörteet kaduilla jo
todistaisivat toisesta, enemmän vapautuneesta elämästä, ja että tuo
hirmuvalta onkin vaan entisyyden historiaan kuuluva.
Me asetuimme Moskovassa Peterhofin ravintolaan, joka on juuri
yliopiston vieressä. Monasti tulimme kulkeneeksi yliopiston suurten
rakennusten ohitse. Ne olivat kuin kuolleet. Ei ketään näkynyt pihalla
eikä käytävien luona. Portti, joka tuopi kadulle -- korkea rautainen
pisteaita erottaa yliopistopihan kadusta, -- oli vielä eilen ylhäältä
ketjuilla lukittu, niin ettei siitä olisi mahtunut sisälle eikä ulos
kuin yksi kerrallaan. Monimiehinen dvornikkajoukko seisoi sen luona
vahtina. -- Tänä-päivänä, kun tutkinnot ovat alkaneet, on portti auki,
mutta dvornikkoihin on liittynyt poliiseja. Näitä seisoskelee pitkin
katuja, määrätyn välimatkan päässä toisistaan, katujen kulmissa on
ratsastavia santarmeja. Ylioppilaita liikkuu siellä täällä, kaksi tai
kolme yhdessä, ei kukaan mene sisälle portista. Sotaväen maneesi on
vieressä, sinne menee toisinaan poliiseja ja tulee sieltä takasin.
Pitkin Tverskajan katua kulkee ylioppilaita ja poliiseja vierekkäin,
pari toisensa perästä, muutamat ajavat issikallakin. He kulkevat muuten
aivan rauhallisina, mutta yhtä kun minä satuin tarkemmin katsahtamaan,
olivat hänen kasvonsa kalvenneet ja huulet värähtelivät.
Nämät mahtavat olla kovin tavallisia tapauksia täällä, koska
en parhaalla tahdollakaan löytänyt mitään selityksiä asiasta
sanomalehdissä. Ihmiset puhuvat sitä enemmän. Ainoastaan "Hallituksen
Sanansaattaja" näytti olleensa kyllin virkeä ja on kertonut tarkasti
kaikki asiat. Luultavasti tämä kertomus on ollut Suomessakin julkaistu
ja siellä siis tiedetään, että yliopistot ovat suljetut, että enimmät
ylioppilaat ovat erotetut ainiaaksi ja toimitetut kruunun kyydillä
kotiseuduillensa, ja että syyllisimmät tulevat lain kovimman
rangaistuksen alaisiksi.
Semstvo-laitos -- jäännös kunnallisesta itsehallinnosta Venäjällä --
aijotaan nyt sekin vihdoinkin kokonaan hävittää. Aina olenkin
ihmetellyt, kuinka tämä laitos, näinä yhdenmukaisuus-pyrintöjen
aikoina, on Venäjän omassa sisuksessa saanut viipyä.
Usein, erittäin matkoilla ollen, kun ottaa arvostellakseen ja
kuvatakseen jonkun kansan elämätä ja siinä tarkoituksessa panee
merkille kaikkea mitä edessänsä huomaa, tulee tunto siitä, että jokin
tärkeä seikka tahtoo jäädä huomioon ottamatta, ja juuri kaikkein
tärkein, josta se, mikä näkyy silmälle, on ainoastaan kaukainen
heijastus, -- miltei vastakohta sille, mikä on peräpohjalla
näkymätönnä.
Minä näin iloisen Moskovan, ihmiset kulkevat, juttelevat, ostelevat,
ajelevat aivan kuin ei mitään erinomaisempaa olisi tapahtunut, aivan
kuin he tuskin tietäisivät, että mikään olisi nurinpäin, tai ainakin,
niinkuin kaikki tyyni olisi heille äärettömän kaukaisia tapauksia. Ja
senpä vuoksi, heistä päättäessä, tahtoisi kuvata elämää täällä
yleensäkin epätoivoisen pintapuoliseksi, lopullisesti tukahdutetuksi,
niin ettei mitään valonkipinää enää olisi olemassa. Mutta siinäpä juuri
rupeekin tuntumaan käsky katsahtaa syvemmälle, päältä näkymättömään.
Menneiden aikojen takaa nousee silloin etualalle kaikki se, mitä Venäjä
on tuottanut kirjallisuudessansa -- elävä heijastus sen suurista
kärsimyksistä, sen harvinaisesta itsensäarvostelemisen kyvystä, sen
haaveista, sen ihanteista ja kaipauksista. Gogol, Lermantof, Nekrasof,
Dostojefski, Turgenjef -- olisivatko näiden luomat kirjalliset
elämänkuvat ja ihanteet, jotka henkivät niin puhdasta yleisinhimillistä
vapautta, olleet ja menneet, niin ettei enää tuntuisi heidän
vaikutuksensa? Ei suinkaan. Joka on päässyt sivistyneen venäläisen
luonteen perille, näkee selvästi, kuinka syvässä vuorovaikutuksessa he
ovat kasvaneet näiden kirjailijoittensa kanssa. Näyttää niinkuin koko
heidän sydämmensä sisällys ja ajatustapa olisi näiden kirjailijain
luoma. Ja sentähden otan sanoakseni, että, mikäli tunnen muita kansoja,
en tiedä missään kasvatukseltaan ja aatteiltaan niin yleisinhimillisiä
luonteita kuin ovat aivan yleensä venäläiset. He ovat vaan
sensureeratut Venäjällä ja siksi näkymättömissä. Mutta syvällä sykkii
yhä suuri, lahjakas ja oikeutta palavasti rakastava sydän, eivätkä
mitkään päälle pannut peitteet voi saada sen sykintää tuntumattomaksi.
Meillä on Venäjällä enemmän ystäviä kuin me tiedämme aavistaa.
* * * * *
Omituinen ilmiö on, että siellä tavallisesti vaan aniharvat kirjailijat
samalla aikaa ovat vallan päällä, ja vaikuttavat yleisöön; muut ovat
silloin aivan vähäpätöisiä näiden suuruuksien rinnalla.
Niinpä on tähänkin aikaan, Turgenjefin kuolemasta saakka, Leo Tolstoi
ollut melkein ainoa huomattavampi kirjailija, mutta hän sitä
merkitsevämpi ja vaikuttavampi. Niinkuin Venäjän hallitsija on yksi ja
kaikki hallitusnuorat koko laajasta valtakunnasta juoksevat hänessä
yhteen, niin Leo Tolstoi on siellä näkymättömän aatteen kuningas
yksinänsä.
Huolimatta siitä, että useimmat ja tärkeimmät hänen kirjoistansa ovat
Venäjällä kielletyt, on hänen maailmankatsomuksensa siellä hyvin
tunnettu ja jo tehnyt aivan arvaamattoman vaikutuksen laajaan
ympäristöönsä. Tietysti on Venäjänkin yleisössä paljon niitä, jotka
mielellään järkeilisivät hänen aatteensa mitättömiksi ja sanovat ukkoa
höperöksi. Mutta niin ei suuri yleisö. Melkein yhtä suuri yleisyys kuin
Venäjällä, on hänellä ulkomaillakin, enin ehkä Englannissa ja
Amerikassa. Siellä sitäpaitsi tunnetaan perusteellisemmin hänen
aatteitansa, koska kirjat ovat saatavissa.
Venäjällä ovat nämät aatteet voineet levitä ainoastaan puheiden kautta
miehestä mieheen. Ja puheet taas syntyvät siitä, että ihmiset näkevät
hänen toteuttavan elämässään uskoansa. Kaikki tuntevat Jasnaja Poljanan
ja vanhan kreivin elämäntapoja siellä. -- Talvella asuskelee Leo
Tolstoi kuitenkin perheensä mukana kaupungissa, vaimonsa ja lastensa
talossa, syventyneenä siellä kirjallisiin töihinsä, ja myöskin
vastaanottaen luoksensa lukemattomia uteliaita kävijöitä, kysyjiä,
väitteliöitä, tiede- ja taidemiehiä, avun ja neuvon hakijoita.
Tämän Venäjän yksinvaltiaan aatteenkuninkaan luo minunkin oli nyt
meneminen.
* * * * *
Kreivinna Tolstoin talo on Moskovan syrjäosassa. Eräältä torilta
käännytään kapealle kadulle, kuljetaan suuren oluttehtaan ohitse ja
lähestytään jotakin vielä suurempaa tehdasta. Sitä ennen on korkea
aita, jonka takana puutarha ja pieni piha. Melkein keskellä tätä pihaa
seisoo vanhan näköinen kaksikerroksinen puurakennus, jossa Tolstoin
perhe asuu talven aikana.
Kun tulin sisälle, katsahti lakeija vähän oudosti minuun ja ilmoitti,
että kreivi ottaa vastaan vasta 8:lta illalla. Minä pyysin tavata
tuttavaani, joka satunnaisesti työskentelee täällä, ja hän vei minut
yläkertaan, luvaten kohta ilmoittaa tulostani. Täällä oli tuttavallani
-- hän on taiteilija Ge vainajan poika, Nikolai Ge, -- edessään
Tolstoin uuden romaanin, "Ylösnousemuksen" korrehtuuri. Osa romaania
on, kuten tunnettu, jo painettu "Niva"-nimisessä kuvallisessa
aikakauslehdessä. Samaan aikaan sitä painetaan useimmissa muissa
maissa, joihin käsikirjoituksia on myöty. Tolstoi on tehnyt poikkeuksen
tavallisesta tavastaan antaa käsikirjoituksensa vapaasti kenen tahansa
painatettavaksi. Nyt on hän myönyt käsikirjoituksensa auttaaksensa
rahallisesti duhoboorien -- sotapalveluksesta kieltäytyvien --
siirtymistä Amerikaan. Romaanin toinen puoli ei ole läheskään vielä
lopullisessa muodossaan. Kun tarkastelin noita kovin muutettuja
korrehtuuriarkkeja, kertoi ystäväni, että Tolstoi tavallisesti muuttaa
ensimäisessä korrehtuurissa melkein kaikki paikat, -- toisessa
korrehtuurissa useasti yhtä paljon ja vasta kolmannessa jääpi jotain
oikaisematta. Useasti tulee lisään suuria osia, monasti seikkoja, jotka
valaisevat ihan uudelta kannalta kerrottuja asioita. Nykyjään on
kirjailija ankarassa työssä tämmöisen viimeistelyn vuoksi, joka työ
kysyy sitäkin suurempaa voimain ponnistusta, koska se on välipuheen
mukaan määräajaksi loppuun saatettava. Kaikki venäläiset, joiden kanssa
olen tästä romaanista puhunut, ovat aivan haltioissaan siitä,
ihmettelevät sen innokasta, nuorteata henkeä, kuvauksien tavatonta
elävyyttä ja psykologian ehdotonta vaikuttavuutta. Ainoastaan
"Moskovskija Wiedomosti" on esiintynyt moittivalla arvostelulla. Siinä
paheksitaan, että Tolstoi on jälleen tuonut kaunokirjallisuuteen
"likaa" ja ruvennut avonaisesti puhumaan kevytmielisistä naisista, --
että luottamus tuomio-istuimiin on horjahutettu y.m., selvällä
tarkoituksella sanoa, että tämä romaani olisi Venäjällä kiellettävä!
Huone, jossa odottelin oli rikkaasti sisustettu, seinillä taideteoksia,
permannolla mattoja, sohvia ja pehmeitä istuimia. Vieressä oli
maukkaasti sisustettu sali parkettipermannolla ja flyygelillä. Tiedän
monta venäläistä, joihin tämä kreivillinen komeus ja herrassäätyinen
elämäntapa eivät vaikuta edullisesti. He ihmettelevät, miksi ei Tolstoi
omassa perhe-elämässään ole toteuttanut sitä yksinkertaisuutta, jota
hän pitää ihanteenansa itselleen. Minuun taas ei tämä ympäristö tee
tämmöistä vaikutusta. Päinvastoin, -- jos hänen katsantotapansa henkeen
todella tutustuu, -- täytyy huomata, ettei mitään muuta mahdollisuutta
hänen puoleltaan voi olla. Hän on toteuttanut sen, minkä hänen
pitikin: huolimatta oman henkilönsä merkitsevyydestä, ei ole
näkyvissä vähintäkään kohtaa, missä tuntuisi, että hänen lähin
ympäristönsä on ollut jollakin tavoin _pakotettu_ alistamaan omaa
tahtoansa hänen tahtonsa alle. Että tämä käsitykseni oli oikea,
sain minä koko sielläoloni aikana moneen kertaan nähdä sekä siitä
jyrkästä vastakohdasta, jossa Leo Tolstoin henkilö, suuressa
yksinkertaisuudessaan, esiintyy kaikkiin lähimpiin omaisiinsa nähden,
että samalla siitä luonnollisesta, ystävällisesti alistuvasta,
melkeimpä nuoremman toverin suhteesta, jota hän noudattaa perheensä
jäseniä kohtaan, niin että hänen tahtonsa ikäänkuin hukkuu yleisessä
perhe-äänestyksessä eikä hän koskaan esiinny minään perheen-päänä.