Krimin niemellä, 22.-25. IV.
Kirjoittaessani täällä viimeisiä muistoja matkaltamme ja lopetellessani
päiväkirjaani jo tulee lähtö takasin Suomeen. Täällä kukkivat jo
hedelmäpuut, ja vuoret peittyvät vihreään asuunsa, silloin kuin
Suomessa on koivu vielä alaston ja kevät vasta alullaan.
Hyvästi jälleen Krimin mahtava vuoristo, sinun kaukainen Tshatyr ja
jylhä Teinerdshi. Jo on painunut unohtumattomaksi mieleen vienon
sininen meren pinta, johon vuoret päistikkaa syöksyvät. Se ottaa ne
vastaan hellästi leikkivään viriinsä ja katkaisten peittää
näkymättömiin niiden syvyydet. Olen monta kertaa nähnyt kiurun nousevan
pellolta, olen katsellut hattaroita ja ihmetellyt niiden yhtäläisyyttä
täällä ja meillä. Vuorilla ollessa pysähdyin pyökkipuun viereen ja
aloin kaappia viheriätä sammalta sen kuorelta: kaikki se oli aivan
niinkuin Suomessa, purot, sammaleet ja hattarat. Olen kuullut myöskin
käen kukkuvan, se oli kuin Rantalan kuusesta tänne lentänyt. Olen
loikonut kummulla ja katsonut ylös jäähtyvään iltataivaaseen, ja samat
tähdet syttyivät tuikkimaan, saman Otavan löysin ja sen pienen
kolmisikerön alhaalla. Kuukin nousi pyöreine pintoineen, tuttuine
tahroinensa.
Omituisen valtavasti saattaa tämmöisissä tilaisuuksissa tuntea, että
kaikki ihmiset ovat samasta lähteestä, niinkuin he näkevät saman
auringon hohteen ja saman kuun kumotuksen. Mitä minä olen elinaikanani
oppinut rakastamaan kotimaassa, sitä kaikkea on täällä ja joka paikassa
maapallollamme, ja se on siemen, että oppisi rakastamaan vierasta
maata. Kotimaa on siksi, että voisi oppia rakastamaan sitä, mikä ei ole
kotimaa. Ja jos meri viskaisi minut vieraaseen saareen, tai, vielä
paremmin, minun olisi kuoleman jälkeen tuleminen toiseen kiertotähteen,
ja jos minä siellä outojen puiden seassa näkisin valkorunkoisen koivun
ja ilta-auringon kohteen sen kyljellä, niin auttaisi minua tämä
kotimaan anti sydämmessäni, ja minä voisin ruveta rakastamaan vierasta
tähteä.
Tämä kaikissa ihmisissä löytyvä, oikeutettu kotimaan rakkaus -- aarre
ihmissydämmessä -- ei voi johtaa tappamiseen, sotaan kahden kansan
välillä, vaan se pikemmin johtaa siihen elämän palvelemiseen, joka on
"maailman veljeskunnan jäsenten" usko.
Kuinka? Pitäisikö siis rakastaa myöskin kansaa, joka tahtoo hävittää
minun kotimaani, tahtoo liimata vieraat yhdenmukaisuuden tapetit minun
pirttini kotoisiin seiniin!
Tässä on edessä samaa kuin tutussa lauseessa: rakasta vihamiestäsi.
Enhän koskaan voi enkä saa rakastaa hänen vihollismieltänsä, ainoastaan
hänen sydäntänsä, jos sen löydän, voin hänessä rakastaa. Ja niinpä kun
ajattelen nyt jotakin kansaa, erotan minä sentähden pois siitä sen
patriootit ja haen esiin sen _ihmiset_, ne ovat sen sydän -- ja niitä
on kotimaa opettanut rakastamaan.
Turvautuako aseettomiin, voimattomiin, sanattomiksi lyötyihin? Eikö
tämä ole sama kuin heittää toivonsa? Eikö tämä ole heikkouden oppi?
Onko aivan lopussa sankariuden ihanne, Termopylain urotyö ja kuolema
isänmaan edestä? -- On, on ehdottomasti lopussa. Sekä Termopylain tekoa
että Sven Tuuvan sankariutta voi ihailla vaan olleena ja menneenä, niin
että joka meidän päivinämme tahtoisi jäljitellä, menettelisi Don
Quixoten tavoin.
Toinen sankariuden muoto on sijaan tullut. Sitä eivät ole vielä
runoilijat nostaneet eikä laulajat ylistäneet. Mutta se tulee, tulee,
eikä mikään muu ehdi enää kasvaa suureksi sen tulon humun edellä,
kaikki painuu laaksoksi, niinkuin vesi hyökylaineen edestä. Se tulee ja
se on jo tullut.
Se ei ole tullut niinkuin aseitten kalske eikä niinkuin kaatava myrsky,
vaan huomaamatta niinkuin keväisen aamutuulen lehahdus: älä tee väärää
käskyä!
Se uusi sankarius on aseettomuuden sankarius. Se yhdistää kaikki
_ihmiset_, missä ikänä kansassa tai valtakunnassa ne olisivatkin. Sillä
kysymys on maailman valloituksesta. Ja tämän yhtymisen nimessä on altis
uhrautuminen taas jokaisen edessä, taas on urhoollisuus ihanne ja taas
kuolema kaunis.