(Tämä luku on kokoonpantu erinäisistä muistiinpanoista ja kirjoitettu
myöhemmin kuin jälkimäiset).
Läksimme Pietarista päivällä Krimin nientä kohden.
Yhä harvenevia kirkkoja ja tehtaanpiippuja, yhä vähemmän komeita
huviloita, yhä enemmän ränsistyneitä puurakennuksia; vihdoin nekin
harvenevat, muuttuvat ladoiksi, -- ja samassa olemme aukeilla kentillä,
joissa pitkien välien perästä joko kaukana taivaanrannassa näkyy vielä
kyliä kiiltokupuisine kirkkoinensa tai suhahtaa juna läpi jonkun
semmoisen aronlapsen, jättäen mieleen elävän vaikutuksen venäläisestä
kylästä.
Jos ajattelen koko matkaa Pietarista Krimiin saakka, ja yhdistän yhteen
kaikki hajanaiset muistoni, niin on edessäni seuraava kuva:
Pietarista lähtiessä tuntuu kaikki seudut tavattoman köyhtyneiltä, jopa
on niissä jonkinlainen raastetun ilme, ikäänkuin olisi heitetty
autioksi talot ja menty pois sittenkuin on ensin kaikki irti nyljetty.
Kuitenkin siellä täällä kylänkujilla liikahtelee joku äijä,
vaimoihminen punakirjavassa asussaan kantaa olkakorennolla vettä, -- ja
voi arvata, että siis liekehtii tässäkin kylässä vielä piisivalkea.
Silmä tottuu hyvin pian tuohon yksitoikkoiseen rappeutuvaisuuteen, eikä
odota enää muuta, ja sen sijaan rupeaa hakemalla hakemaan ihmisiä,
voidakseen niistä päätellä edemmäs. Sillä niinhän se on, että missä
ikinä elämää näkee, siinä heti ikäänkuin utelee: mikähän noitakin
elättää? Ja sentähden, kun ei ole mitään vuoria, ei mitään järviä, ei
mitään vaihtelua, kun rakennukset ovat vinot, 4-5 tuuman pyöreistä
hirsistä, läävät kallellaan, katot sisäänvajonneet, sitä suuremmalla
uteliaisuudella tutkii ihmisten meininkejä, nähdäksensä mistä he saavat
elämän ilonsa. Sillä elämää ilman mitään ilon lähdettä ei luulisi
voivan olla. -- Tuolla ponnisteli joku mies metsätietä myöten. Hän
piiskasi hevostansa, joka oli laiha kaakki: silminnähtävästi hän oli
jättänyt kaiken sen ilon, minkä miehelle tuottaa hyvä talli ja
hirnahteleva hoidokas sen pilttuussa, jättänyt ja heilahuttanut kätensä
koko jutulle. Kunhan jotenkuten saisi halkokuormansa perille, menköön
vaan se tai tuo hihna poikki, voihan sitoa ohjanperilläkin hädän
tullen, pläiskis hevonen, etkös mene! Niin tekee mies, joka on eronnut
kaikista hyvän elämän toiveista ja tekee työtä ainoastaan leivän
vuoksi. -- Tuossa taas akka nostamassa vettä kaivosta. Hänen molemmat
ämpärinsä vuotavat, hänellä ei ole mitään tankoa eikä kiulua tämän
päässä, jolla ammentaisi, vaan pudottaa hän omat ämpärinsä vuoron
perään kaivoon ja nostaa ne sieltä nuoranpätkän avulla: kunhan saan
vettä senverran tupaan, että juuri riittää, niin mitäpä niistä sen
kummemmista varustuksista. Näin tekee vaimo, joka ei enää näe mitään
mahdollisuutta saada kerran ympärillensä siisti koti ja järjestys
taloon. -- Rupesin jutteluihin erään rautatien rakentajainsinöörin
kanssa. Hän sysäsi häikäilemättä kaikki tyyni kansan oman velttouden ja
huonouden syyksi. "Elävät kuin siat, yhdessä elukat ja ihmiset,
eivätkä muuta ajattele kuin kuinka pääsisivät vähemmällä työllä!"
Päiväpalkoista kun tiedustelin, sanoi hän tavallisesta rautatietyöstä
maksettavan 40 kopeekkaa. Naistyöpäivä palkitaan 20 kopeekalla,
yksityisten työssä vielä vähemmän. Saako hän sillä ruokansa ostetuksi?
"Paljokos se akka tarvitsee, sieppaa kotoa lähtiessään leipää ja
kurkun, siinä on hänen ruokansa; mies taas syöpi leipää ja särpii
kaljaa päälle." -- Näistä päiväpalkoista käy päättäminen, miten
"tuottava" on sitten työ kotosalla, noissa ränsistyneissä kylissä ja
noilla hajanaisilla peltosaroilla (jotka jaetaan tuon tuostakin
kyläläisten kesken, kuten Suomessa kateudella mainitaan).
Lähestyessä Moskovata, näyttää maa käyvän yhä hedelmällisemmäksi,
peltoviljelykset laajenevat ja saavat suuremmoisemman näyn,
puutarhaviljelyskin on paikotellen -- kaupungin lähistöillä --
voimassa. Sama on asianlaita Moskovasta etelään lähtiessä, Mutta
omituisesti pistää silmään se seikka, etteivät nuo ränsistyneet kylät
ja elämään haluttomat ihmiset muuksi muutu, vaikka maat ja viljelykset
muuttuvat. Yhä vaan sama alakuloisuudenleima on asumuksissa ja kaikissa
ihmisolennoissa. Yhä samalla tavalla, mies piiskaa laihaa hevostansa ja
vaimo kantaa vettä vuotavissa ämpäreissä.
Alituisesta uloskatsomisesta väsyy, ja kun lepuuttaa silmää hämärän
vaunun harmaissa sohvaväreissä, näkee niillä löllyvän pelkkiä ilosia,
hyvinvoipia, varakkaita ihmisiä, ilosessa, huolettomassa keskustelussa
toinen toisensa kanssa. Tähän maailmaan tutustuessa -- ja siihen oli
kyllin tilaisuutta, kun tuli istuneeksi junassa 6 vuorokautta, -- tekee
aivan pian sen havainnon, että Venäjän täytyy olla tavattoman rikkaan
maan. Jollei tätä havaintoa ole tehnyt sen kaupunkien, yleisten
laitosten, yksityisten rakennusten ja erittäinkin kirkkojen komeutta
katsoessa, niin varmaan sen tekee, antautuessa puheisiin venäläisten
kauppiasten ja afäärimiesten kanssa. Siinä ei todellakaan liikuta
sataruplasissa ainoastaan! -- Vielä toinen merkillisyys, joka ei voi
jäädä huomaamatta, on se, että useimmat näistä pohatoista, erittäinkin
liikkuvista afäärimiehistä, vaikka näennäisesti puhuvatkin sujuvaa
venäjänkieltä, lähemmin tarkastaessa eivät olekaan venäläisiä, vaan
jotakin muuta kansallisuutta, saksalaisia, lättiläisiä, puolalaisia
y.m. Kuulinpa erään venäläisen tätä asiaa niinkuin tuskittelevankin.
"Nuo puolalaiset esimerkiksi", sanoi hän, "kyllä he ovat valmiit
haukkumaan venäläisten sortoa, mutta itse asiassa he sortavat meitä: he
ovat anastaneet parhaimmat virkapaikkamme, heitä vilisee kaikilla
liikealoilla, he -- he" -- ja hän ei löytänyt kyllin mehukkaita sanoja
tätä puolalaistulvaa kuvataksensa. "Jos venäläiset kukistavat
täydellisesti heidän kansallisuutensa, eihän voi muuta kuin antaa
heille sijaan täydet _venäläisen_ oikeudet", sanoin minä. Venäläinen,
tietäen että minä olen suomalainen, katsahti vaan kulmiensa alta
minuun, ja meidän keskustelumme päättyi siihen. Mutta minun
tarkoitukseni olisi ollut peloittaa häntä vielä "suomalaistulvallakin",
jahka täysi yhdenmukaisuus kerran tulee toteutetuksi.
Kaukana siitä, että tämä venäläisiin oloihin sulautunut aines olisi
jotain miellyttävää ja toivottavaa jollekin valtiolle. Päinvastoin. En
tiedä mitään niin vastenmielisesti vaikuttavaa rotua, kuin
venäläistynyt saksalainen tai puolalainen Venäjällä. Hän tahtoo
mielellään salata kansallisuutensa ja näyttäytyä täysvenäläiseltä, on
perin puhelias, tuttu kaikkien olojen kanssa, liikkuu jokapaikassa kuin
kotonaan, on vaativainen, tiuskuu alemmille, katsoo käytännöllisen
kokemuksensa avulla muiden yli, käyttää täydessä mitassa hyväkseen
niitä oikeuksia alemman yli, joita traditsioni myöntää venäläiselle
aateliselle, nauttii suurin siemauksin rikkaiden rajattomasta
vapaudesta Venäjällä tehdä mitä tahtovat. Ja kaiken tämän ohessa hän on
tavattoman kylmä ja tyly varsinaiselle venäläiselle luonteelle ja
hengelle, joka huokuu maan omasta povesta, sen syvistä, köyhistä
riveistä, -- jota hän ei voi, ei tahdo eikä halua ymmärtää. Nylkeminen
ei ikäänkuin koske hänen sydämmeensä täällä. Istuu jokin kaukainen
koston tunne. Ja eiköhän olekin juuri tässä yksi syy silmiinpistävään
tylyyteen vallassäädyn ja talonpojan välillä Venäjällä. Ainakin minusta
näyttää, että puhdas venäläinen, jos onkin rikastunut, on hyvin
taipuisa säilyttämään vissiä luottamuksen ja ystävyyden väliä alempiin,
ja ajottain tuntee tasoittamisen tarvetta, ja tylyys on hänelle
jotenkin vieras.
Mitä tämän varakkaan väestön elämäniloon tulee, niin on se osaksi
näennäistä, ja ainoastaan ihan kokematon silmä voi ottaa kokonaan
todeksi heidän valoisan mielentilansa esimerkiksi tämmöisessä vaunussa,
jonka mukana seuraa täydellinen ravintola ja jossa tarjoutuu joka hetki
tilaisuus virkistää elinhermojansa makealla teellä, appelsiineillä,
kahvilla, oluella, viineillä, samppanjalla ja viinalla. Mutta täytyy
toiselta puolen sanoa, että ihan selvänäkin nuori afääri-, tiede- tai
virkamiehen alku on kaukana semmoisesta haluttomuudesta elämään, jonka
näkee ikkunasta ulos katsoessa, silmän tarttuessa hajanaisiin
ohikiitäviin yksityiskohtiin Venäjän määrättömän kansan asumuksilla.
Häntä innostuttaa tulevaisuuden toiveensa; ja vaikka hän olisi kuinka
köyhä tahansa, noudattaa hän siisteyttä ja pysyy hyvällä mielellä,
sillä hänen tulevaisuuden toiveensa elättää häntä. Jos nämät toiveet
otetaan häneltä pois, kadottaa hän tietysti kaiken halunsa ja
heittäytyy rentuksi. -- Mitä jos nyt sen ihmisen, jota sanotaan
talonpojaksi, olisi aivan sama laita! Ei tietysti voi olla kysymystä
siitä, että venäläinen talonpoika toivoisi pääsevänsä sataruplasiin
käsiksi ja heittäytyisi rentuksi, kun ei ole mahdollisuutta niitä
saada. Mutta jospa hänen on mahdotonta saavuttaa juuri sitä, mikä on
hänen kannaltaan, niinkuin jokaisen muun ihmisen kannalta, kaiken
elämänilon perustus, nimittäin: nähdä tuloksia työstänsä. Ja jospa hän
nyt heittäytyy rentuksi vaan senvuoksi, ettei hän näe edessään mitään
tämmöistä mahdollisuutta! Tosin sanotaan ja ajatellaan, että
talonpojalla pitää oleman luottamus tulevaiseen elämään haudan tuolla
puolen, ja että tämmöisestä luottamuksesta pitäisi lähtemän kylläkin
elämäniloa, ja intoa semmoisenkin työn tekemiseen, joka ei elätä. Mutta
jos nyt hänen sisällinen uskontonsa eli vakaumuksensa käskisi häntä
toimittamaan niin, että hevonen saa seistä hyvässä tallissa, saa syödä
hyvin, käskisi häntä vaatettamaan lapsensa ja järjestämään taloutensa,
ja tämä juuri olisikin hänelle mahdotonta, tämä ainoa, johon talonpoika
pitää kunnianansa pyrkiä! Hänen renttumaisuutensa olisi silloin vaan
seuraus siitä, ettei hän näe mahdollisuutta suorittaa talonpoikasta
kunniatehtäväänsä. Mikä siis tekee sen hänelle mahdottomaksi? Ja
hakiessa vastausta taas minun silmäni siirtyvät ulkoa sisälle, tuohon
huolettomaan ja iloiseen väestöön junavaunussa, ja ennenkuin
torkuksistani pääsen kokonaan uneen, kulkevat silmieni ohi jälleen
Pietarin ja Moskovan komeudet, sen mahdottomat palatsit, kasarmit,
tiede- ja taideakatemiat, huvipaikat, loistoravintolat ja yksityisten
vaunut mustilla orhilla ja kultasilla valjailla, ja kuuluu kavionkopse
puisella kivisillalla. -- Yhtä lajia väestöä minä en koskaan näin näe
kulkevaksi silmieni edessä, sitä, joka ei olisi uppo rikas eikä ruti
köyhä. Ja minä selitän sen itselleni siten, että tätä väestöä on
varmaan niin ylen vähän Venäjällä, ettei se ole silmiin sattunutkaan.
Päävaikutus on: tässä maassa on herroilla hyvät päivät, talonpojilla
sitä huonommat.
Vasta tultua Krimiin, aloin huomata eräänlaista keskiväestöä, joka ei
ollut upporikasta eikä rutiköyhää, vaan hyvinvoipia pikku viljelijöitä.
Tämä seutu -- sen luonnonkauneudet jääkööt tällä kertaa syrjään, --
eroaa suuresti koko muusta Venäjästä. Yhtäkkiä alkavat asumukset
siistiytyä. Yhtäkkiä ovat kujat ikäänkuin laastut, likaläjät korjatut.
Asumukset ovat valkosiksi maalatut, sisältä näkyy vaatimattomat
ikkunaverhot, ja päivä paistaa puhtaalle permannolle. Ei mitään
vuotavia ämpäreitä, ei mitään nääntyviä hevosia eikä hajoavia
ajokaluja!
Mutta näissä kylissä ja näissä asumuksissa ei asu venäläisiä, vaan asuu
Krimin tataareja, jotakin kreikkalaisten ja italialaisten kanssa
sekoittunutta muhamettilaista väestöä. (Ne ovat eroitettavat Kasaanin
tataarilaisista sekä ulkonäkönsä että elämäntapojensa puolesta).
Heidän kylänsä ovat rakennetut enimmäkseen suurten vuorien
rinteille, joiden maaperä on muodostunut rappeutuneesta vuorikivestä
(schiefer-lajia) ja orgaanisista multalisistä. Missä ei ole
peltotilkkuja siellä on suuria tammi- ja pyökkimetsiä, ylempänä kasvaa
usein männiköitä ja huipussa on tavallisesti paljas kivi, (joka meidän
olomme aikana oli vielä paikotellen lumen peitossa, vaikka laaksoissa
oli jo tukahduttava kuumuus). He viljelevät enimmäkseen tupakkia ja
viiniköynnöksiä.
Kyläelämä näyttää iloiselta ja vilkkaalta, lapset ovat hyvin ja
siististi vaatetetut, miehet toimeliaat ja maanviljelystä rakastavat.
Sanotaan että tataari hoitaa istuttamaansa puuta niinkuin omaa
poikaansa. Vaimot olivat enimmäkseen -- itämaalaiseen tapaan --
näkymättömissä ja jos sattumaltakin kohtaavat vieraan miespuolisen,
peittäytyvät huntuihinsa. Kuitenkin, kun heidän pyhäpäivänänsä kerran
istuimme maalailemassa, mielestämme näkymättömässä paikassa erään talon
takapihalla, ja miehet kaikki olivat kirkossa, niin eikös pujahtanut
esille emäntä tuoden meille hyvää kahvia juotavaksi. Heidän
vieraanvaraisuutensa on ylt-yleensä tunnettu. Jos jalallansa astuu
talon maalle, niin ei kestityksettä pääse pois. Myöskin on heillä
semmoinen sääntö, että jos missä syödään, ja joku syrjäinen, vaikka
kuinka köyhä ja alhainen, katsahtaa kerrankin ruokaan, on hän heti
pyydettävä mukaan syömään, ja vaadittava tiukkaan, sydämmen pohjasta.
He pitävät lujasti kiinni muhamettilaisesta uskonnostaan ja uskovat
herkkuisaan paradiisiin kuoleman perästä. He eivät juo koskaan väkeviä,
he ovat voimakkaita ja ilosia. Venäjän hallitus ei häiritse heidän
uskonnollisia laitoksiaan ja elämäänsä, niin että heillä on omakieliset
koulunsa, joissa opetetaan vapaasti tataarilaisuutta. Yleensä
tarkoittaa politiikka, kuten kerrottiin, heidän jättämistään rauhaan.
Heidän maansa lienevät tosin hedelmällisiä Krimin lauhkeilla
rannikoilla, mutta epäilemättä ovat hekin verotetut saman mittakaavan
mukaan kuin muut; ei tietysti voi otaksua, että tataarilaisia ainakaan
pidettäisiin tässä suhteessa löyhemmällä kuin venäläisiä. Heidän
maatilkuillansa ei ole toimeenpantu mitään semmoista venäläistä
maanjakoa, jota muutamat suomalaiset kuuluvat pitäneen toivottavana
meillä. Heillä voi maan omistusoikeuden siirto tapahtua ainoastaan
heidän omien ja hyvin omituisten tataarilaisten tapojen mukaan, tosin
ilman varsinaisia kirjallisia kiinnepapereja, mutta sen sijaan
noudattamalla tarkasti määrättyjä ulkonaisia ehtoja.
Aineellisen toimeentulon puolesta sanotaan heidän olevan verrattain
hyvinkin vaikeassa asemassa ja heidän täytyy jännittää koko
ahkeruutensa ja toimeliaisuutensa pysyäkseen pystyssä.
Mutta ei mitään väsymyksen ja nääntymyksen merkkiä näy heidän
olennossansa. Pää on heillä pystyssä, he ovat aina reippaan ja ilosen
näkösiä, aina valmiit auttamaan, valmiit leikkipuheisin ja satunnaisiin
meininkeihin noin vaan lystin vuoksi.
Kuinka on tämä selitettävä? Olisiko luoja epäonnistunut luodessaan
venäläisen talonpojan, tehnyt hänet mahdottomaksi siisteyteen,
säntillisyyteen, rikkauteen ja pysyvään elämäniloon ilman viinan
myötävaikutusta? Olisiko hänen tehtäväksensä vaan pantu elämä
jonkinlaisena päiväläisenä omassa kylässään, jokapäivä vaan kärsästä
kuonoon minkä irti saa, -- koota rikkautta ja loistoa kaupunkeihin ja
itse jäädä kaikesta osattomaksi? "Hän itse ei välitä mistään, hänellä
ei ole mitään elämän intressejä", sanovat kaikki hänen arvostelijansa.
"Kaikilla muilla on hyvä elää Venäjällä, venäläisellä itsellään vaan on
huono", sanoi joku. Ja niinhän se todella näyttää olevankin. Koskapa
itse tataareilla on niin paljon, paljon parempi kuin oikeauskoisilla.
Mikä se sitten on, joka voi antaa elämäniloa eli elämisen halua ja
tehdä elämisen mahdolliseksi vaikeissakin oloissa? Eihän voine sanoa
että muhamettilainen uskonto olisi tässä suhteessa apuna, ja olisi
paljon etevämpi sisällykseltään venäläistä uskontoa. Syy ei siis voi
olla siinä. Yhtä voi sanoa, ja se on: että tataari Venäjällä _saa
uskoa_ mihin hän tahtoo, saa vapaasti harjoittaa oman uskontonsa
vaatimuksia, saa vapaasti kokoontua niistä asioista keskustelemaan,
toisin sanoen, saa _elää_ niinkuin tahtoo. Mutta niin ei venäläinen.
Tämä on aina toinen puoli ihmisen ravinnosta, sillä ei ihminen elä
ainoastaan leivästä. Ja jos tämä toinen puoli puuttuu, niin ihminen
kuihtuukin aivan kuin ravinnon puutteesta: häneltä katoo elämänilo, hän
rappeutuu, heittäytyy huolimattomaksi, juopoksi ja tarmottomaksi, -- ja
ämpärit vuotavat ja ajoneuvot menevät hajalle.