Pietarissa, 9. IV.
Yöjunassa näen unta vuoroin Pläsistä -- se on hevosemme nimi, --
vuoroin Suomen perustuslaeista, joita muka koetetaan pakata johonkin
laatikkoon, vaan ei mitenkään saada soveltumaan niin että mahtuisivat.
Tuskin herään, tuskin saan itseni reilaan, kun meidän jo on ottaminen
issikka ja jo ajamme pitkin Venäjän pääkaupungin katuja.
Mikä ääretön ihmistulva, mikä loppumaton jono ristiin rastiin liikkuvia
olentoja, vaunuja, omnibuksia, issikoita! Mikä määrätön joukko
uniformuja, virkatakkeja, alkaen poliiseista ja kenraaleista
ylioppilaihin ja koulupoikiin! Ja niiden välissä tavallisia siviilejä,
naisia tuhansista eri kerroksista, eri värisiä, eri näköisiä,
työkansaa, ryysyistä kellarikerroksien väkeä selkäkuormineen, -- kaikki
se liikkuu, liikkuu lakkaamatta samalla tavalla, ja vaikka kysymys on
ihmisistä, ei voi sanoa, mikä on liikkeen tarkoitus. Muurahaiskekoa
katsellessa voi sanoa, miksi he ovat näin yhteen kokoontuneet ja miksi
kaikki liikkuvat; mutta ihmispyörteestä ei voi mitään tämmöistä
yhteistä tarkoitusta keksiä. Päinvastoin, kun koettaa keksiä, hämmentyy
semmoiseen äärettömyyteen erilaisia aikeita, että helpommin luulisi
voivan luetella tähdet kuin mainita jokaisen eri aikeen. Tuo ehkä menee
mummon luokse, joka oli luvannut merkata hänen paitansa; toinen menee
ottamaan mittaa sen käytävän leveydestä, joka on pantava asfaltilla;
kolmas kävelee; neljäs on ollut juustoa ostamassa: viides istun
maalattuna eteenpäin kiitävissä vaunuissa; kuudes ajaa neuvostoon, joka
ratkaisee Siperian rautatien keskeytyksen tai jatkamisen; seitsemäs --
minä tulisin hulluksi jos pitäisi kaikki luetella.
Ja onko yhtäkään koko Morskajalla, Liteinajalla tai Nevskillä, joka
ajattelisi Suomen asioita! Minä olen ihan kuin väärään osunut. Siellä
kotona luulin tietäväni, että Pietarissa on ihmisiä, jotka suosivat
Suomea, ja minun ajatuksissani tämä osa väestöstä erottui ikäänkuin
toiseksi puoleksi, hiljaiseksi ja luotettavaksi ihmislaumaksi,
jotavastoin toinen puoli oli vihasennäköisiä, muljosilmäisiä, milloin
hyvänsä valmiina hyökkäämään. Nyt kulkivat ja ajoivat kaikki sekasin,
kukin omissa asioissaan ja silminnähtävästi ei Suomi hetkeksikään ollut
heidän huomiossaan.
Me ajamme myöhemmin taidenäyttelyssä, mutta Suomen kysymys ei mene
mielestäni.
Admiraliteetti, -- tuo suuren kylän kokoinen rakennus, jossa sijaitsee
meriväen hallitusvirastot, -- siellä ei nyt varmaankaan kukaan Suomea
ajattele. Hallitsevan senaatin ja pyhän synoodin mahtava punanen
rakennus -- niin suuri kuin meidän yliopisto, senaatti ja senaatintori
yhteensä, -- missä siellä paperien, hyllyjen, salien, arkistojen,
pöytien ja kirjurien loppumattomuudessa löytyisi joku keskus, jossa
Suomenkysymys edes jonakin sivuasiana olisi esillä! -- Tuossa ajaa
maneesista ulos ratsukaartin komppania, pitkiä miehiä, suurten,
notkeitten hevosten seljissä. Väkijoukko pysähtyy ihailemaan. Nämät
itsetietoisina ja ajattelematta ketään muita katsovat sen ylitse. Mitä
on Suomi ja sen perustuslait? -- Tuossa mahtavat kasarmit ja
kultakypäriset vahdit niiden portailla. Jalka väsyy ennenkuin pääsee
päästä päähän. Sieltä kuuluu sotaväen melu. Mitä ihmettä on Suomen
leppäinen lehto tai humiseva hongikko näille? -- Tuolla talvipalatsi --
se on tyhjä, keisarilliset ovat Tsarskoeseloossa. Tuolla Iisakin
kirkko, tuolla muut kaikki, kultaisine kupuinensa, maalauksinensa,
jumalankuvinensa, polvistuvine ihmisinensä, pyhimyksinensä, joilla on
jokaisella oma kansallinen historiansa ja värinsä -- ihan outo meille.
Olisiko Suomi jossain tuolla sisällä, noissa komeissa Sergejefskajan
tai Nabershnajan yksityiskartanoissa. Siellä kai asuu ihmisiä, jotka
lukevat ja ottavat selvää, -- joilla on sympatiioja. Ohi ajaessa alan
katsoa ihan kuin tutkien suuriin yksiruutuisiin ikkunoihin. Näen sieltä
hämärää tummuutta ja mielikuvitus luopi eteen ruhtinaita ja
ruhtinattaria. Ikkunaverhojen takaa häämöittää silmälle vaan joku
marmorikuva tai kattokruunu, kultajalkainen vaasi; toisin paikoin
valkoiset rullakartiinit ovat lasketut; herrasväki on arvattavasti
ulkomailla. Katu on siistitty, kuulumatta liukuu ajurien pyörät pitkin
puista katusiltaa, jokaisen käytävän edessä seisoo pöyhkeileviä
portinvahteja poskipartoineen, polvihousuineen, valkoisissa liiveissä
ja kirjavissa takeissa, vaunut tulevat ja menevät, ja mustien orhien
kavioin kopse on ainoa vallitseva ääni. Mitäs minä joka olin
vihaavinani rikkautta ja ylellisyyttä, olenko minä lumottu? Yhtäkkiä
minua tahtomattani vetää ja tempoo tuo salaperäinen ylimysmaailma.
Suomi sulavine hankineen ja perustuslakineen, jäätkö sinä köyhän
edustajaksi, ja olenko minä ihankuin hylkäämässä sinua, vaihtamassa
sinun kotoista yksinkertaisuuttasi tähän salaperäisesti viehättävään
mahtiin! Olenko todella lumottu? Enkö ole sen varmemmalla pohjalla?
Tarvitsen melkoista voimain ponnistusta puistaakseni pois tuon
omavaltaisen tunteen, ja minulle tulee selväksi, että se oli minulla
ymmärtääkseni millaisen alituisen lumouksen alaisena elää suurin osa
tuota kihisevää ihmislaumaa -- itse siitä tietämättä. Tietämättään
heitä kahlehtii kaupunkiin rikkauden, kaikkea ohjaavan vallan ja
ruhtinattarien ihailu. Ja onkin melkein yli-inhimillistä jäädä
koskemattomaksi, kun kaikki tuo alituisesti silmäin ohi kulkee.
Sentähden on myöskin selvä, ettei tässä ihmiskokouksessa voi olla
ketään, jolle olisi mitenkään tärkeätä, että jollekin syrjäiselle
Suomelle tapahtuisi oikeus. Jos Suomen kysymys sattuman kautta
joutuukin jonkun ajatusesineeksi, niin arvostelee hän kysymystä oman
mielentilansa eli pyrkimyksensä mukaan, mutta hänen pyrkimyksensä on se
valtakunta, joka on hänen silmiensä edessä.
Niinpä eräässä kansanluokassa, kun rupeaa vaan Suomesta puhumaan,
ilmestyy heti vihanilme kasvoihin. Tämä luokka on niitä, jotka tuntevat
itsensä onnettomiksi venäläisissä kaupunkilais-oloissa, se on:
kaipaavat vapautta, tuntevat painoa päällänsä, eivätkä voi nähdä
hedelmää ponnistuksistansa, Näitä ovat pikkukauppiaat ja alemmat sekä
siviili- että sotilasvirkamiehet. Minä olen kuullut niiden puhuvan
Suomesta juuri niinkuin he puhuvat juutalaisistakin. Mistä se tulee, he
arvelevat, että juutalaiset, vaikkeivät ole venäläisiä, kuitenkin
Venäjän valtakunnassa voivat kohota rikkaammiksi ja mahtavammiksi
meitä? Varmaan heillä on jotain etuja, joita meillä ei ole. Alas siis
juutalaiset! Ei kukaan saa Venäjällä voida paremmin kuin venäläinen! --
Juuri näin, kun he kuulevat suomalaisten hyvinvoinnista, heissä herää
alasvetämisen halu: he jaksavat tyytyä asemaansa ainoastaan jos kaikki
ovat yhtä huonossa asemassa.
Esimerkiksi tämmöinen keskustelu: Oletteko kuulleet kuinka Suomi nyt on
nujerrettu? -- Olen, kaikki etuoikeudet ovat nyt maan tasalle
hävitetyt. -- Sepä se, olisi vaan jo aikaa sitten pitänyt se tehdä!
Tämän suurimman, kaupunkilaisen yhteiskuntaluokan psykolooginen suhde
"etuoikeutettuun" Suomeen levenee muuallekin, missä on tyytymättömyyttä
omiin oloihin. Ei kuitenkaan läheskään kaikkialle. Niitä on
tyytymättömiä, jotka eivät sano suovansa Suomen itsenäisyyden
kukistumista, vaan päinvastoin, kun näkevät Suomen oloissa toteutettuna
osaksi omat parannustoiveensa, pitävät tätä asiaa kyltissänsä ja,
viitaten siihen, sanovat: me emme pyydä paljon; antakaa meillekin edes
se mikä on annettu suomalaisille!
Näihin kuuluvat aatteellisemmat piirit, semmoiset, joilla ei ole mitään
osaa valtiollisten asiain johdossa ja jotka ajavat asiatansa paremmin
yleisen obstruktsioonin kuin minkään parlamentaarisen ohjelman mukaan.
Näihin kuuluvat myös oloihinsa tyytymättömät ylioppilaat, joiden
joukossa melkein yleensä tuntuu lämmintä osanottoa. Sama on asianlaita
niissä kypsyneemmissä piireissä, jotka, pienen mahdollisuuden rajain
sisäpuolella, toimivat sosiaalisten aatteiden ja pyrintöjen
levittämiseksi. Ja minä luulen, että heidän sanavapautensa on viime
aikoina laajentunut, mitä koskee teoreetisiin väitelmiin, joita he
kovin rakastavat ja joita pidetään verrattain vaarattomina. Niinkuin he
inhoavatkin kansallista ja siis myöskin suomalaista sulkeutumista
itseensä, niin he kannattavat kaikkea pyrkimistä parlamentaariseen
vapauteen ja he kuvailevat, että meillä kaikki haluavat rajatonta
äänestys- ja vaalioikeutta. Kovasti he tahtoivat tietää, mihin puuhiin
suomalaiset aikovat ryhtyä vapautensa säilyttämiseksi. Selitin tietysti
kansansivistyttämispuuhamme, "Se kaikki on hyvä tulevaisuudessa, mutta
mitä te _nyt_ aijotte tehdä?" sanoivat he. Minä mymisin jotain
vastausta, mutta oikeastaan ajattelin, ettemme yhtään mitään aijo
tehdä. "Suomalaisten voima on siinä, että he luopuvat kaikesta
politiikasta ulospäin ja tekevät _keskenänsä_ mitä voivat", sanoin
minä. Tätä ei venäläinen voi ollenkaan ymmärtää. "Sehän on fatalismia!
Se on kevytmielisyyttä!" -- "Paljon kevytmielisempää olisi ruveta
hakemaan myötätuntoisuutta kannatuksen toivossa," -- Olan kohautuksia,
pään pudistuksia!
Mutta on aatteellisiakin piirejä, jotka eivät ole suinkaan
myötätuntoisia Suomen "isälliselle autonomialle." Nämät ovat niitä,
joita äskettäin vielä oli meidänkin joukossamme, ennenkuin meillä
tehtiin viimeinen sovinto puolueiden kesken. Olihan ennen joukossamme
niitä, jotka tahtoivat, että ruotsalainen kulttuuri tunkeutuisi läpi
koko maan eikä olisi ainoatakaan suomalaista sora-ääntä koko
valtakunnassa. Oli myös niitä, jotka olisivat mielihyvällä nähneet,
kuinka kaikki ruotsalaiset viikingilaivoissaan keikkuvat länttä kohden
oman emämaansa syliin ja Suomi olisi ikuiseksi vapautunut "vieraasta"
kansallisuudesta. Nämät ovat tosin jo menneitä asioita, mutta ehkä ne
ovat vielä siksi hyvässä muistissa, että niiden avulla hyvin voimme
ymmärtää puheenalaisia aatteellisia piirejä Venäjällä. Tämä sama
kansallisen hegemonian aate, joka on meille jokaiselle niin tunnettu ja
josta meidän oli niin perin vaikea luopua, se se nyt tahtoo syöstä koko
Suomen tieltänsä, "ettei olisi mitään soraääniä koko valtakunnassa ja
ettei missään löytyisi vierasta kansallisuutta." Onkohan tämä
aatesuunta väkevä Venäjällä; onkohan se laaja? Onkohan sillä paljon
merkitystä ja sananvaltaa korkeimpaan hallitukseen nähden? Näitä
asioita en joutanut tutkimaan. Tiedän vaan, että kaikki meille
vihamieliset sanomalehdet ovat heidän käsissään ja ohjissaan.
On sitten vielä suuri joukko hyvinvoipia ja oleviin oloihin tyytyväisiä
ihmisiä, jotka myöskin ajattelevat Suomesta epäsuosiollisesti. En voi
keksiä juuri mitään muuta syytä siilien kuin muodin. He liikkuvat
baaleissa, ajelevat vaunuissa, mutta heillä ei ole aikaa olla
aatteellisia. Kun heiltä kiristää syytä, miksi he Suomea vihaavat, ei
heillä ole mitään aatteellista pohjaa. He suuttuvat, että niin selvän
asian aiheita heiltä ollenkaan tiedustellaan. Seisovana argumenttina
heidän kaikkien suussa on se, että "Suomi maksaa Venäjälle paljon, eikä
tuota mitään hyötyä." Kun ruvetaan selittämään ettei Suomi maksa
Venäjälle mitään, väittävät he kiven kovaan vastaan, sillä jos
antaisivat tässä perään, ei heille jäisi mitään syytä siihen
epäsuosioon, jonka he ovat päättäneet Suomea kohtaan säilyttää. -- Olen
tosin kuullut paljon muita syitä, jotka synnyttävät suomivihaa
venäläisissä ja erittäinkin juuri rikkaassa herrassäädyssä. Ne ovat
kaikenlaisia vähäpätöisyyksiä, mitä on voinut sattua heidän
matkustellessaan Suomessa tai muuten joutuessaan suhteisiin
suomalaisten laitosten kanssa, Ensin luulin, että näitä
vähäpätöisyyksiä täytyy pitää tekosyinä ja varsinainen syy haettava
jostain muualta. Mutta sitten huomasin, että juuri näistä
vähäpätöisyyksistä selveneekin tärkein syy, joka on yhteydessä
venäläisen kansallisluonteen kanssa, Joku meriupseeri kertoo käyneensä
Suomessa ja vaihtaneensa siellä venäläistä seteliä pienempään.
"Ajatelkaa", sanoo hän, "vaikka minä annoin venäläistä rahaa ja sain
takaisin venäläistä rahaa, kuitenkin minulle annettiin kymmenen
kopeekkaa vähemmin!" Kertojan mielestä tämä osoitti selvää venäjän
rahan halveksimista ja hänen suomivihansa oli silminnähtävästi
erottamattomassa yhteydessä tuon tapauksen kanssa. Myöskin oli heille
kerran sattunut Kotkan kaupungissa, että juopuneet olivat piloilla
tehneet kunniaa heille. Tämä tietysti osoitti ylenkatsetta venäläistä
kohtaan. Ja miksi ei voisikin luetella yhtä ja toista suomalaisten
käytöksessä, mikä todella osottaa puuttuvaa arvonantoa muukalaiselle.
Pääasia on siinä, että juuri tämä seikka näyttää enin koskevan
venäläisiin. Puhumatta nyt semmoisista kaikkialla tavattavista
pöyhkeilijöistä, jotka vaatisivat itseänsä yli muiden kunnioitettavan,
on venäläisessä luonteessa yleensä vallalla herkkä tunteellisuus, ja
hän vainuaa pian, missä on puuttuvaa tunnustusta tai epäluuloa ja
erittäinkin selän-takananauramista. Niin tunteellinen kuin hän on
vähimmällekin todellisen ystävyyden osotukselle, niin arka hän on
ystävyyden puutteelle ja loukkaukselle. Ja useinhan juuri
tunteellisimmat luonteet tällaisten melkein näkymättömien vaikuttimien
vuoksi ovat kasvaneet suuriksi tyranneiksi. Ajattelen aina, että koko
syy venäläisten tunnettuun ja sammumattomaan saksalaisvihaan on vaan se
"pikku seikka", että saksalaiset pitävät heitä ala-arvoisina ja
mielellään nimittävät heitä barbaareiksi.