En tiedä onko se saamattomuutta, hermollisuutta, vai vanhentumisenko
merkki, että yhä enemmän kadottaa päättämiskykynsä. Muistelen, ennen
muinoin ei tarvinnut kuin että päähän pisti, silloin saattoi olla
samassa jo päätöskin tehty ja tuuma alkuun pantu. Mutta nyt!
Epätietoisuus, epävarmuus, niinkö, näinkö, jos ja mutta. Ja mitä
enemmän aika kuluu ja päätöksen hetki lähenee, sitä suuremmaksi kasvaa
piinaava kykenemättömyyden tunne tehdä tätä päätöstä.
Elelin kaikessa rauhassa maalla, hoitelin hevostani, ajattelin alkavia
kevättöitä, -- yhtäkkiä tulee eteeni ehdotus, että lähtisin Venäjän
matkalle. Oli aivan kuin suuri vaaleanviheriäinen Venäjän kartta
Sipirioineen olisi asettunut silmieni eteen ja yhdellä kertaa sulkenut
kaiken maalaisen häikäisevän heijastuksen sulavasta lumesta, kaikki
kimeltelevät nuppineula-auringot lirisevästä vedestä.
Aloin heti miettiä lähdenkö vai en. Milloin oli minulla ihan selvä,
että tietysti lähden; milloin taas olin päättävinäni, että tietysti en
lähde.
Asia oli siinä, että minulle tarjoutui tilaisuus matkustaa Krimiin,
mutta minulla on semmoinen usko, että pitää toimia aina sisällisestä
vaikuttimesta eikä pidä antautua satunnaisuuksien ajeltavaksi.
Epätietoisuuteni, saamattomuuteni, heikkouteni alkoi vihdoin näkyä
kaikille muille ja he rupesivat melkein nauramaan minua: "Jos tässä
olisi kysymys jostakin vuoden poissaolosta, mutta eihän ole kysymys
kuin jonkun viikon huvimatkasta!"
Vihdoin viimein tein päätöksen. Se ei tapahtunut niin, että
sisällisesti todellakin olisin päässyt johonkin tulokseen, että minun
muka pitäisi lähteä, vaan ainoastaan niin, että pahimman
kykenemättömyyden hetkenä sanoin muitten kuullen ääneen: lähden!
Ja kohta sekaannun iloseen hälinään matkasuunnitelmasta, Krimin
vuorista, Mustanmeren hyrskyistä, Leo Tolstoista, toisen luokan
makuuvaunuista. Olen kuin vastasyntynyt elämälle ja on kuin olisi
nimipäiväni.
Sisässäni tiedän hyvin, etten ollut mitään päätöstä tehnyt ja että
minun pikemmin olisi ollut jääminen kotiin maalle kirjoittamaan
alotettua kirjoitusta, opettamaan poikaani ja lukutupamme ihmisiä,
harjaamaan hevostani ja lukemaan Laotzeun "Livre de la voie et de la
vertu." Mutta ei ole mahdollista enää ottaa takaisin annettua sanaa. Se
on päästänyt kaikki irti ja valloilleen. Veljeni, jonka kanssa minun
oli matkustaminen, oli jo hankkinut passitkin. Minä olin siis
auttamattomasti langennut ja päättänyt huvitella itseäni!
Ainoa mikä nyt on edessäni, on koettaa saada tästä matkasta jotain
hyötyä itselleni ja jos mahdollista vielä muillekin, ja siten ostaa
takasin omantunnon rauha. Mutta siinä se suurin vaikeus juuri onkin.
Kirjoittaisinko kirjan, jossa kuvaisin Venäjän nykyisen elämän sen
valtiolliselta, sivistykselliseltä, tieteellis-taiteelliselta y.m.
puolilta. Se olisi mainion hyödyllistä. Siihen vaan en pysty. Se veisi
aikaa enemmän kuin koko kesän, ja minä tahdon, että kun kolmen viikon
perästä palaan kotiin, en koko jutusta sen koommin mitään enää
tietäisi, vaan jatkaisin häiritsemättä kesken jääneitä töitäni.
Näitä tuumiskelin, kun jo tulin matkaa varten Helsinkiin. Aleksanterin
ja Mikonkadun kulmassa tapaan odottamattani Juhani Ahon, joka ilosena
ja veikeänä, tapansa mukaan, käydä kekkelehtii rautatientorilta päin.
"Ka, no terve! Tulehan tännepäin!" sanoo hän pysähtymättä ja
päästämättä kättäni. Me menemme Esplanaadille päin.
"Kuules", sanon minä, "me lähdemme tänä iltana."
"Niinhän tuota kuulutte."
"Mitä arvelet siitä tuumasta, että kirjoittaisin matkakirjeitä ja
painattaisin ne kirjasena, -- kuvauksia Venäjältä, sen ihmisluonteista,
olosta Leo Tolstoin luona, ja mitä hän ehkä sanoo Suomen asioista?"
"Sehän on mainiota."
Ja tämän hän sanoi niin vakuuttavalla tavalla, että minun kerrassa
valahti varmuuden tunto ruumiiseeni, tunto että tietysti minun onkin
lähteminen ja kirjoittaminen tällaista päiväkirjaa.
Erosimme etelä Esplanaadin ja Fabianin kulmassa. Hän läksi ylös
Päivälehteen päin; minä laskeusin alaspäin, hienostani vihellellen, kun
nyt olin keksinyt ja laittanut varsinaisen tarkoituksen matkalleni.
Ja jos tästä yrityksestä jotain tulee, niin näin on se syntynyt ja vaan
tältä kannalta arvosteltava.