»Eikös kulta ole iloinen, että Misse on ensimmäinen, joka sanoo
sinulle hyvää huomenta, suutelee sinua, suutelee sinua oikein
raivokkaasti ja pyytää, että Kisse on iloinen ja heittää kaikki
hämärät ajatukset pois. Tee se, kulta, ei sinulla ole oikeutta
sanoihisi »elä kokonaan unohda minua!» Minä ajattelen sinua joka
hetki, kulta, ja toivon, että sinulla olis hyvä ja asiasi kävisi
hyvin. Missen sielu on Kissen luona.» —
»Kultani!
Kaikki pitävät sinun kuvastasi eikähän se ole ihme, siinä niinkuin
sinussa itsessäsikin on niin paljon jaloutta niin paljon lujuutta.
Kun katselee sitä, tulee mieleni niin haikeaksi ja surulliseksi sillä
minä tahtoisin koskea sitä, puhua sille, saada sitä puhumaan, kuulla
taasen sinun rakasta ääntäsi ja sydämmesi lämmintä tykytystä. Mutta
nyt sinulla on niin monta ympärilläsi, jotka sinusta pitävät ja sinua
ihmettelevät ja nielevät joka sanan huuliltasi, että minä luultavasti
joudun unohduksiin, et suinkaan sinä minua enää kaipaakaan. Mutta jos
niin on, jos se ei ole sen enempää, sen syvempää, sitten minä en enään
koskaan tahdo tulla kotiin, en koskaan näyttää kasvojani, sillä minä
en voisi sitä kärsiä ja kantaa. Minä itse en tasaa tunteitani enkä
myöskään kärsi sitä sinussa. Minä tahdon yksin omata sinun elikkä
ei ollenkaan. Oh! Tällä hetkellä minä olen mustasukkainen seinille,
joidenka sisällä sinä oleskelet. Kyllä minä rakastan sinua hulluuteen
asti. Olen kovin väsynyt Menen levolle suudellen tuhansia kertoja
sinun kuvaasi.» —
»Sinä armas. Kun tänään tulin teatteriin näin pöydälläni sinun
kirjeesi. Herra Jumala minä tulin niin iloiseksi, etten uskaltanut
ottaa sitä käteeni. En uskaltanut lukea sitä, sillä silloin en olisi
uskaltanut näytellä Matilden ääretöntä sydämenhaikeutta. Koko illan
ollessani näyttämöllä ajattelin vaan tuota suljettua kirjettä ja
sen sisältöä, katsos minä olin kuin hurja, sillä minulla on ollut
niin ikävä, niin hirveästi ikävä. Kuinka minä iloitsin nähdessäni
että sinulla on ollut niin paljon työtä ja ettäs löydät työssä
lohdutusta ja tyyneyttä. Työ on suurin siunaus sen olen minä usein,
usein yksinään ollessani huomannut ja tuntenut. Ole, kultani, vaan
varovainen rahojen kanssa!» —
Jo 1888 Lauri Kivekäs on onneton vaimonsa viipymisestä vieraassa
maassa. Ida Aalberg kirjoittaa hänelle:
»Kultani, toivoni, iloni!
Coriolanus'en äiti Volumnia sanoo heikolle miniälleen Virginialle:
»Jos poikani olisi mieheni, niin iloitsisin enemmän poissaolosta,
jolloin hän saavuttaisi kunniaa, kuin hänen syleilyistään, niin
helliä todistuksia hänen rakkaudestaan kuin ne antaisivatkin. Hän ei
olisi paljoa parempi taulua, joka riippuu seinällä, ellei kunnianhimo
antaisi hänelle elämää. Jos minulla olisi tusina poikia niin tahtoisin
kernaammin, että yksitoista niistä kuolisi _kunnialla_ isänmaan
puolesta kuin että yksi tuhlaisi elämänsä hekumassa ja laiskuudessa.»
Noita sanoja olen aina ihaillut, ne olen vereeni imenyt. Niin pitäisi
joka vaimon ajatella miehestään, joka miehen ajatella vaimostaan,
silloin elämä tulisi rikkaaksi, ihmiset onnellisemmiksi ja näköalat
laveammiksi. Niin tahdon minä aina ajatella ja niin Kissekin
ajattelee.» ‒ ‒ ‒
Toisessa kirjeessä:
»Elä nyt Lauri kultani ole ikävissäsi, sinulla on parempaa tehtävää
kun antaa ikävän saada valtaa itsesi yli. Me teemme molemmat työtä
toistemme hyväksi ja kun sitten taas tulemme toistemme luo — voi!
voi!!! sitä riemua.» —
Näihin aikoihin Lauri Kivekäs yhdessä nuoremman veljensä kanssa osti
Helsingistä Kaivopuistosta erään palaneen talon rauniot ja ilmoitti
vaimolleen, että lähiaikoina saataisiin oma koti omaan rakennukseen.
Tämä tiedonanto sai Ida Aalbergin suuren riemun valtaan. Hän kirjoitti
miehelleen:
»Sinä oma kultani! Voi kuinka liikuttavaa, että sinä noin lämpimästi
ajattelet meidän yhteistä tulevaisuutta, julmasti rasitettuna työssäsi
kuitenkin annat itsellesi aikaa toimia ja sääliä niin energillisesti,
että todellakin pääset niin loistavaan resultaattiin. Kuinka olin
iloinen, kuinka onnellinen kun luin kirjettäsi, tuhatta vertaa
onnellisempi, ettäs teit tuon kaikki minun poissa ollessani, se
todistaa sinun syvää rakkauttasi, sinun lämmintä huolenpitoasi. Hyvät
henget ovat liehuneet ympärilläsi ja suositelleet sinua kaupassa, joka
minusta nähden on jotakin niin aavistamatonta, että tuskin voin uskoa
sitä. Lauri kulta, ajatteles mikä onni! 8000 tuhannella markalla! mikä
hinta se nyt on, kun sillä saamme _aivan oman_ kodin ja pienen, pienen
ryytimaan, eikö totta? Voi armaani kuinka olen iloinen, tahtoisin
lentää luoksesi, lentää syliisi ja suudella sinua ja sanoa kuinka olen
riemuissani. Minä muistan paikan aivan hyvin. — Eiköhän ole tarpeen,
että ryhdytään piirustuspuuhiin nyt heti, muista, että menee pitkä
aika ennenkuin ne tulee valmiiksi ja jos aletaan korjaamaan kiviseiniä
niin ei ole aikaa odottaa. Me itse otamme asuntomme ylikerrassa
puukerroksessa. Huoneet siellä pitää tulla korkeiksi. Jos en muista
väärin on huoneet pienet, mutta emmekö voi ylhäällä ottaa jonkun
seinän pois ja sen kautta saada esimerkiksi vähän suurempi ruokasali,
se on kaunista kun ruokasali on suuri. Mitä salonkiin tulee niin se
luullakseni onkin koko suuri, jos ei niin voimme jättää väliseinään,
rinnalla olevaan pieneen huoneeseen, suuren kaarevan aukon, sillä
lailla täällä paljon käytetään, niin se on kuin yksi suuri ja toki
kaksi eri huonetta. ‒ ‒ ‒ Ole praktillinen, elä maksa enemmän kuin
_täytyy_. Jos tahdot halpoja muuraria niin kirjoita isälle, hän
mielellään ottaa ne toimittaakseen. Kirjoitan tästä kaikesta sillä
arvaan, että joka päivä maksaa. Tulenhan, kultani, kohta itse, mutta
sinun täytyy varmaan jo sitä ennen ryhtyä toimiin. Kuinka olen
iloinen! Herranen aika kuinka Kisseni on kiltti! ‒ ‒ ‒
Toissa päivänä kirjoitin yhden pienen kirjeen, jossa olen kovasti
pahoillani. Asia oli se, että minulla oli niin kovasti ikävä, aamusta
iltaan ja illasta aamuun en tehnyt muuta kuin ikävöin kirjettä
sinulta, ja kun sitä ei kuulunut tulin kovin onnettomaksi, ja
ajattelin, että sinä viihdyt liian hyvin toisten seurassa ja sitten
tulin niin mustasukkaiseksi tuota ajatellessani, että en tietänyt
mitä sanoin, olin aivan mieltä vailla. Mutta elä ole suuttunut
Misseen, se tapahtui rakkaudesta sinuun. Kulta, kulta, kuinka olen
riemuissani, että kohta pääsen pois luoksesi. — Tiedätkö, täällä on
eräs konsuli Gran, rikas, mahtava perhe ja heidän poikansa tahtoo
tulla näyttelijäksi, _suomalaiseksi_ näyttelijäksi. Vanhemmat ovat
epätoivossa. Hänen äitinsä kävi luonani tänään, kaunis, intelligentti
nainen, minä annoin hänelle Bergbomin adressin ja paljastin meidän
surkeat teatteriolot.» ‒ ‒ ‒
Näinä vuosina Kaarlo Bergbom tuntuu teatterinjohtajana eläneen
jonkinlaista suuren heikkouden aikaa. Näyttelijät kapinoivat häntä
vastaan ja nerokas iva, jolla hän suhtautuu näiden hommiin, ei muuta
sitä tosiasiaa, että suomalaiselta teatterilta hetkellisesti puuttui
toiminnan ryhtiä ja tarmoa. Norjasta palattuaan Ida Aalberg heti on
suuren tyytymättömyyden vallassa. Hän esiintyy ensin Suomalaisen
teatterin vierailunäytännöissä Turussa, mistä kirjoittaa miehelleen
m.m.:
»En pidä ollenkaan Bergbomeista, kadun niin että tulin. He ovat kylmiä
ihmisiä. He antavat arvoa ihmiselle vain silloin, jos tämä pystyy
auttamaan pyrkimystä tehdä tohtorin nimi kuolemattomaksi.» (Viimeinen
lause on ruotsinkielinen).
Näyttelijätovereihin hän pian purkaa halveksumistaan ja vihaansa.
Jo Norjasta saavuttuaan Ida Aalberg ihmettelee naisnäyttelijäin
puolelta tulevaa kateellisuutta, ja keväällä 1889 hän miehelleen
kirjoittamassaan kirjeessä nimittää koko seuruetta eläinkokoelmaksi.
Näytäntökausi 1888—1889 voi yhtä vähän kuin edellinenkään tyydyttää
häntä. Tosin hän silloin saavutti taiteilijauransa suurimman voiton
ingénue-alalla, Cypriennenä »Erotaan pois» komediassa, mutta muut uudet
tehtävät, Desdemona »Othellossa» ja Ellida »Meren tyttäressä» kulkivat
vähin äänin ohitse.
»Erotaan pois»[22] kappaleen esityksestä »Valvoja» m.m. sanoo Ida
Aalbergin osalle:
»Vaikea on sanoin kuvata naiivista totisuutta, vallatonta iloisuutta ja
todellista tunteellisuutta, sekä näiden pääsäveleiden välillä väikkyviä
puolisäveleitä, joita näyttelijätär toi esiin vaihtelevan osansa eri
kohdissa. Vilkkauteen nähden oli hän kyllä ranskalainen, mutta itse
luonteen tulkitsemisessa oli, niinkuin muutoin jo toinen kielikin tekee
luonnolliseksi, pohjoismainen väritys.»
»Finland» toteaa, että »Erotaan pois» saavutti myrskyisen menestyksen.
Sitten lehti jatkaa:
»Rouva Ida Aalberg Cypriennenä näyttäytyi aivan uudessa valossa.
Tosin rouva Aalbergilla ennenkin on ollut samantapaisia osia, mutta
niin täydellisen hienona ja nuorekkaan naivina, niin mestarillisen
yksinkertaisena tuskin milloinkaan olemme häntä nähneet. Tässä ei
ollut edellisten osien erinomaisia detaljeja, vaan tästä muodostui
uusi ja erikoisesti muovailtu tyyppi ‒ ‒ kaikki tuo kokemattomuus,
joka avioerosta tahtoo löytää uneksittujen ihanteiden toteutumisen,
tuo naivi tyytyväisyys, jolla hän kuvaa pieniä juoniaan miehen selän
takana, ja lopuksi tuo tiedoton rakkaus, joka yhdistää hänet tuohon
samaan mieheen, tulkittiin niin raikkain, luonnollisin piirtein, kuin
vain todellinen taiteilija voi löytää.»
Keväällä 1889 Ida Aalberg suuren, mutta verraten epämääräisen,
tyytymättömyyden vallassa erosi Suomalaisen teatterin vakinaisesta
palveluksesta. Kului pari vuosikymmentä, ennenkuin hän siihen
virallisesti uudelleen liittyi. Tämä »erotaan pois» merkitsi hänelle
uutta eurooppalaistumisyritystä.
* * * * *
Kesällä 1889 Ida Aalberg ja Lauri Kivekäs oleskelivat Ranskassa,
Aix les Bains’issä, missä hoitivat terveyttään. Tällä matkalla
Ida Aalberg ensimmäistä kertaa elämässään pääsi myöskin Italiaan.
Miehensä jo matkustettua Suomeen hän yhä jäi Alppien eteläpuolelle ja
aviopuolisoiden toisilleen lähettämistä kirjeistä näkee, että heidän
välillään vallitsi suuri hellyys. Ida Aalberg kirjoitti päivittäin
pitkiä kirjeitä, joissa hän puhuu kaikesta, mitä hänelle tapahtuu,
kertoo suuresta ikävästään ja kaipauksestaan. Hänen Italianmatkansa
päätarkoituksena oli tutustuminen Eleonora Dusen taiteeseen, mutta
sattui niin, että Duse oli ulkomailla, eikä Ida Aalberg saanutkaan tätä
nähdä. Firenzessä ja Torinossa hän mitä suurimmalla mielenkiinnolla
seurasi erään vanhemman italialaisen näyttelijättären, Marinin,
esityksiä ja ihaili tavattomasti tätä varsinkin »Odettessa».
Michelangelon taide ja elämänhistoria — Ida Aalbergin mielilukemista
olivat tähän aikaan suurten henkilöiden elämäkerrat — tekivät häneen
syvän vaikutuksen.
Ida Aalbergin persoonallinen vastenmielisyys Suomalaista teatteria
ja kotimaan oloja kohtaan saavat hänen kirjeissään sangen selvän
ilmauksen. Hän vastaa erittäin kopeasti Kaarlo Bergbomin nöyrään
pyyntöön, että hän tulisi vierailemaan Helsinkiin ja Pietariin.
Hänellä oli toisia suunnitelmia, joista hän ilmoitti vain miehelleen.
Hän tahtoi taaskin päästä väljemmille vesille, hän tahtoi päästä
näyttämölle Saksassa. Palatessaan syksyn lopulla Italiasta Suomeen
hän poikkesi Berliniin. Hän saapui kaupunkiin ypöyksin, eikä hänellä
ollut siellä ketään tuttavaa. Onnellinen sattuma oli johtanut samaan
pensionaattiin, johon hän asettui asumaan, myös erään venäläisen
kenraali Weljaminovin rouvan. Tämä oli aikaisemmin ihaillut
Ida Aalbergia näyttelijänä ja oli hurmaantunut saadessaan nyt
persoonallisesti tutustua taiteilijaan. Rouva Weljaminovin avustuksella
sai Ida Aalberg pian paljon suosijoita, jotka koettivat hankkia hänelle
tilaisuuden esiintymiseen berliniläisellä näyttämöllä. Se näytti aluksi
varsin toivottomalta. Saksan teatterioloissa oli ehtinyt tapahtua suuri
muutos, vierailunäytännöt olivat tulleet huonoon huutoon ja niitä
vastustettiin periaatteen vuoksi. Ainoan mahdollisuuden tuntui antavan
vasta perustettu parisilaismallinen yhdistys »Freie Bühne», jonka
yhdistyksen tarkoituksena oli tilapäisin voimin esittää uudenaikaista
ja radikaalia ohjelmistoa. Kysymys Ida Aalbergin esiintymisestä
lykättiin kuitenkin kevätkaudeksi, ja hän tuli viettämään jouluaan
kotimaahan.
Joulun jälkeen Ida Aalberg vieraili lyhyen aikaa Suomalaisessa
teatterissa, ja tarkoitti tämä esiintyminen lähinnä valmistumista
Berlinin varalle. Hän näytteli nimiosaa Emile Zolan ultrarealistisessa
»Thérèse Raquin» dramatiseerauksessa, jonka luuli tulevan esille Freie
Bühnessä.
Berliniin 1890 tehty matka muodostui Ida Aalbergille mitä kovimmaksi
koetukseksi. Hänen miehelleen kirjoittamissaan kirjeissä esiintyy
tahtoihminen Ida Aalberg erinomaisen elävänä. Hän taistelee
sankarillisesti vieraan kielen tuottamia vaikeuksia vastaan, hän
taistelee raivoisasti muita vaikeuksia vastaan.
Aluksi kirjeiden sävy on toivehikas. Kieliopinnoistaan Ida Aalberg
kertoo miehelleen seuraavan jutun:
»Sinä Missen ainoa kulta, tulen juuri opettajani luota, olen vielä
aivan ilon vallassa siitä mitä siellä sain kokea ja nähdä. Katsos
asia on se, kuten kerroin olen ollut hirmuisen ahkera, luopunut ihan
omasta itsestäni ja ollut vaan — koulutyttö. Lukenut a.b.c. aamusta
iltaan, vieläpä yölläkin, aivan kuivan kuivaa mekaanillista työtä
jota pränttäsin itseeni saadakseni kieleni saksalaiseksi. Tunnissani
olen ollut yhtä kuiva ja mekanillinen ynnä suljettu. Olin usein
tuskissani tuntui kun en pääsisi hiuskarvaa edemmäksi. Viime kerralla
sanoi vihdoin opettajani että nyt olemme niin pitkällä että voimme
jotain helppoa proosaa alkaa lukemaan, jotain »Kindergeschichte»
[lastentarinaa] minä vihdoin protesteerasin, sanoin että hän aivan
henkisesti murhaa minut ja pyysin että saisin itse jotain valita,
— johon hän vihdoin suostui. — Otin siis Romeo ja Julian. — Tulin
sinne sitten tänään kirjoineni ja ne nähtyään, hänen suunsa meni
hymyyn, kummalliseen hiljaiseen hymyyn ja muuhun puuttumatta hän sanoi
alkakaamme — ja me aloimme. — En tahdo nyt kertoa hänen kummastustaan
ja ihmetystään sen enempää sanon vaan että preussilainen kunniansa
on kovin arka, en luule että hän vielä _koskaan_ on oppilastansa
tambuuriin saattanut, vielä vähemmän auttanut kappaa hänen päälleen,
— tänään hän sen teki, vieläpä kumarsi ylpeän selkänsä ja haki
_galoschini, —_ ja siitä minä olen ylpein! Työni menee eteenpäin ja
minä tunnen itseni onnelliseksi, ensi kertaa, olen iloinen, oikein
noin sisällisesti, siitä saakka kun kultani luota lähdin.» —
Eräässä toisessa kirjeessään hän kertoo elämästään ja olostaan
Berlinissä, missä oli asettunut asumaan v. Sanckenin pensionaattiin:
»Elä kulta murehdi terveyttäni, toivon, että se yhä ja yhä menee
eteenpäin, että piankin olen terve kokonaan. Koetan hoitaa itseäni
paraimman mukaan ja neiti v. Sancken tekee minkä voi hemmoitellakseen
minua. Hän on vanhaa preussiläistä aatelia, harmaahapsinen hieno,
hento nainen joka nyt tuhlaa minuun kaiken tukahdetun lempensä.
Minulle keitetään eri ruokaa usein, annetaan parempaa olutta
(»Maltzbier») kuin muille ihmisille y.m. Kenraalskalta [rouva
Weljaminov], joka ennen usein kävi tohtorinna Gompertzin luona joka
myös asuu täällä hän oli kuullut minusta, ja se kai vaikutti sen
että hän heti koroitti minut oikealle kädelleen pöydässä. Naapurini
toisella puolella on eräs tohtori Preuss, hienosta perheestä lähtenyt
hieno mies, Zolan ja Flaubertin ja Ibsenin ihailija, »freisinnig»
[vapaamielinen] politikissaan ja vapaa ennakkoluuloista, hän on
amanuensi suuressa kirjastossa. Neiti v. Sancken minä ja hän olimme
katsomassa Ibsenin »Hærmendena paa Helgeland» minä olin huonolla
tuulella. Hjördis näytteli paljon paremmin kuin Misse sitä rollia.
En kuitenkaan virkkanut mitään muille. Neiti v. Sanckenin toisella
puolella istuu Tohtori Weitnitz, rikas ja riippumaton, kuluttaa
aikansa matkoilla, suuri taiteen ystävä, Jerusalemista kirjoittanut,
kuulen ma, hyvin intresantin kirjan. Hänellä kuuluu olevan komea
koti mutta syö täällä päivällistä seuran tähden. Hänen rinnallaan 3
neitiä Bauisch, puolalaista sukua, meidän kaikkein kauhistus, he ovat
oikein »todellisia naisia» tietämättömiä ja haluttomia, elävät aivan
työtöntä elämää, jotka kaikista ponnistuksista ja rahoista huolimatta
vielä 30, 33—40 vuotiaina ovat yksin elämässä. Heidän vieressään yksi
Berlinin paraista maalareista Lindemann. Minun naapurini vieressä eräs
professori Lontoosta sekä sitten joukko engl. ja amerikalaisia nuoria
neitoja jotka ovat täällä joko kieltä tai soittoa oppimassa. Pöydän
toisessa päässä toht. Gompertz rouvineen sekä eräs baroni Fuchs,
joka on diplomati. Ja siinä näet koko seuramme koossa. Useimmiten
kuitenkaan ei synny yleistä keskustelua, seura on liian suuri, 24
henkeä, ja sitäpaitsi kovin erilaisia. Tulevaisuuden ihmisiä on
vaan tohtorinna Gompertz, (mies on politikissa »liberaali» tiedät
siis minmoinen muussa) mistress Dingee, Weitnitz, Preuss ja Misse.
Itsestään seuraa että me useimmin puhumme toistemme kanssa kun muiden.
— — Tänä iltana Misse menee, jos jaksan, olen nim. maannut koko
aamupäivän, kuulemaan Schlenterin luentoa _tulevaisuuden dramasta_.
Hän on paras kritikeri täällä. En kuitenkaan vielä tunne häntä
persoonallisesti.» —
Vähitellen kirjeiden sävy alkaa kuitenkin käydä toiseksi. Toukokuun
alku 1890 on hyvin vaikeata aikaa Ida Aalbergille, kuten nähdään esim.
seuraavasta kirjeestä:
»En minä kulta ole sinua unohtanut, mutta minä olen ollut niin
suruissani, niin kovin suruissani, etten ole jaksanut kirjoittaa.
Koko elämä on tuntunut kuin yksi ainoa suuri tuska. Minun terveyteni
on varmaan iäksi päivin mennyt. Ja mitä on elämä ilman terveyttä ja
työtä. Minä en enää niinkuin muinoin kestää pitkiä ponnistuksia.
Vieraan kielen omaaminen ei ole helppoa ja harva sen on perille
vienyt. Minä kuitenkin mielelläni sitä tahtoisin (ja olenkin suuresti
edistynyt), sillä minä en tahdo kauvan enää näytellä, muutaman vuoden
vaan, ja kuitenkin tahtoisin silläaikaa koota jotain kokoon, ei
suurta summaa mutta kuitenkin muutaman kymmenen tuhatta ja semmoista
voi vaan suurissa maissa. Siis olen ollut kovin ahkera, hyvin vähän
käynyt ulkona valmistuakseni niin pian kuin mahdollista, lukenut yöt
ja päivät ja vähä vähällä aina maannut pari päivää kipeänä. Minun
kunnianhimoni ei sallinut että puhuisin huonoa kieltä, sitä paitsi
ajattelin, että minulla aina tulevaisuudessa on siitä suuri hyöty ja
tie avoinna suurille näyttämöille. Sitten kun olin varma itseni kanssa
ja ilmoitin itseni valmiiksi, sitten alkoivat kaikki nuo intrigit,
joita on ollut niin paljon ja usein naurettavia. Kerron yhden niin
saat aavistuksen kaikesta. Tohtori Blumenthal joka oli kuullut
minusta (hän on Lessing teaatterin direktööri) tulee luokseni (hän
oli jo ennen tuttu) ja kysyy jos en tahtoisi näytellä Noraa. Minä
tahdoin tietysti. Hän pyysi että vissinä päivänä kävisin luonansa.
Tein sen, B. oli erinomaisen ystävällinen — tulin myös esitellyksi
rouvalleen, ja kaikki oli miten voin arvata hyvin. Kun sitten hänen
vanha rouvansa (hän on vanhempi miestä) saa sen päähänsä tulla —
_mustasukkaiseksi!_ Ajattele kuinka hassua! ja mitä kaikkea heidän
välillään lienee tapahtunut en tiedä, kaikessa tapauksessa B. kovin
geneerattuna tulee luokseni ja selittää että se ei nyt voi tapahtua.
Uh! sitä todellista naisellisuutta! Ja senlaista harmia on paljon
ollut, ja minua kovin rasittanut. Kun sitten vielä vuoteella ollessani
(koko pääsiäisenhän olin kipeä) otin vastaan sen suuren rollin »Freie
Bühneltä» en tuntenut rajaa työlleni. Päivät eivät riittäneet, luin
kaiket yöt ja päivällä harjoitin teatterissa monta tuntia peräkanaa.
Sillä se »Aufgabe» [tehtävä oli pääosa A. Fietgerin draamassa »Jumalan
armosta»] ei ollut helppo! — Makasin pari päivää kipeänä ja aloitin
taasen, minä _tahdoin jaksaa_ ja niin kokosin viimeiset voimani ja
tein työtä samalla vauhdilla kunnes hurjalla surulla aloin tuntea
että en enään jaksanut 2 viime näytöstä harjoittaa yhtä haavaa. Niin
väsymys vähitellen minut musersi kunnes prof. Krause absolutisti
_kielsi_. Kun minä en vieläkään totellut aikoi hän kirjoittaa sinulle
ja pyytää sinua kieltämään, — mutta sitä minä en sallinut. Hän sanoi
että sillä tavalla »reichten Sie sich zu Grunde, und ist keinen arzt
mehr möglich Ihnen wieder Lebenskräfte zu geben.» Minä pysähdyin,
lähetin rollin Schlentherille ja kerroin mitä lääkäri sanoi. Ja
siihen raukesi sitten se unelma. Oh! se on niin kurjaa. En ymmärrä
kuinka pääsisin entisiin voimiini jälleen. Ja kuitenkin minun täytyy,
minun _täytyy_, minä tahdon päästä eteenpäin, minun täytyy tulla
terveeksi! — Oh! kuinka minä kadun että olen niin paljon antanut
Suom. teaatterille! Mitä minulla nyt siitä on? Kehnoutta, kateutta
ja ilkeyttä, se on palkinto. Krause (sama joka myös viimeksi kun ei
enään mikään auttanut oli kutsuttu keisari Fredrik vainajan luo)
hän on niin viisas, niin hieno niin erinomainen lääkäri. Hän pitää
paljon Missestä ja on kovasti intreseerattu harrastuksistani täällä.
Hoitaa minua erinomaisesti. — Toki ei hän anna mitään lääkkeitä, muuta
kuin rautavettä jota juon _2_ suurta putelia päivässä, sitäpaitsi
juon _kannun maitoa_ päivässä, yks' suuri lasi joka tunti. 2 kert.
päivässä _kylmä kylpy_ ja sitten päälliseksi käyn joka päivä luonaan,
jolloin hän _elektriseeraa_ koko ruumiin ja _kaulani_, tiedätkö,
_sisäpuolelta_ sondien kautta jotka suun kautta viedään sisään. Krause
sanoo, ettei hän vielä koskaan ole hoitanut _naista_, joka ylellisten
rasitusten kautta niin kokonaan olisi tärvellyt fysiikinsä kuin
minä. Krause tahtoo, että jättäisin näyttelemisen syksyyn. Ja kai
sen teenkin niin kovin alentavalta kun se tuntuukin, kun olin niin
tyhmä, että edeltäkäsin ilmaisin aikomukseni. Katson kuitenkin vielä
vähän ympärilleni ja sitten päätän. — Niin, siinä on nyt kaikki suuret
unelmat yhtenä rauniona! — En minä ole niin erinomainen kun sinä
luulet, eikä minun energiani niin suuri kuin luulet. Enhän edes tätä
nyt ole voinut läpi viedä. ‒ ‒ ‒