Edelleen hän tietää miehelleen kertoa:
»Ajatteles mitä vaikeuksia!!! Kerroin että minun piti ylös
harjoitukseen. Sen teinkin ja otin tuoksi 'profviksi' Romeo ja Julian.
Kaikki olivat ihastuksissaan ja huusivat »Sie müssen deutsch lernen
und deutsche schauspielerin werden» — Seuraavana päivänä tuli rouva
Kainz ja teatterin direktööri luokseni, hän oli hyvin hämillään eikä
tietänyt miten alkaa — arvasin heti että nyt oli jotain tapahtunut —
ja kertoi että hänen molemmat _primadonnansa eivät suvaitse että hän
laskee minut esille_ sillä näyttämöllä, sillä silloin ne _rikkovat
kontrahtinsa_.» — — ‒
»Voi kuinka olen ollut onneton ja nöyryytetty, mutta voihan sitä
välistä kumartaa maahan saakka, sitä korkeammin voidakseen hypätä
kerta pystyyn. Kun näen tätä keskinkertaisuutta täällä taiteen alalla,
täällä ei löydy ainoatakaan intressanttia naisnäyttelijää — ja tunnen
mitä minä voisin luoda jos olisin voimissani ja kerta saatuani kielen
haltuuni, niin olen aivan menehtyä.» —
»Kulta, nyt olen juossut rappusia ylös ja alas 10 päivää, ollut
onneton, valvonut yöt ja tuntenut itseni aivan hyljätyksi ja
mitättömäksi mutta nyt olen päässyt niin pitkälle että kävin tänään
Kainzin luona ja näyttelin Julian hänen salongissaan muutamien
auktoriteettien edessä. — Ja kun olin lopettanut huusi Kainz »Sie
werden in Berlin spielen!» [Te näyttelette Berlinissä], vaikka se on
niin vaikeata päästä esille että Sonnenthal Wienin suuri näyttelijä
— _ei pääse_ esille. Mutta Kainz sanoi »so jung und so gross, so was
haben wir nie gesehen!» [»Niin nuori ja niin suuri, senvertaista
emme ole milloinkaan nähneet»] hän löi käsiään yhteen ja sanoi »und
so spricht man von Goreva, das ist ja kein vergleich!» [Ja sitten
puhutaan Gorevasta, eihän heitä voi verratakaan.] — _Goreva_ Venäjän
ensim. näyttelijätär joka 85 teki _fiascon_ täällä ja jonka vuoksi 3
teatteria on kieltänyt minun pyyntöni. — Kainz tahtoo että näyttelen 3
roolia ja jään tänne 14 päiväksi. Jo ehkä huomena on suuri harjoitus
Residenz teatterissa.» —
Josef Kainz oli vähäistä aikaisemmin rikkonut välikirjansa erään
teatterin kanssa ja oli tähän aikaan hovi- ja kaupunkiteattereiden
pannaan julistama. Senvuoksi hän esiintyi näyttämöllä, jolla ei oltu
totuttu näkemään suurta draamaa. Kainz oli itse juutalainen, ja
Berlinin vaikutusvaltainen ja suurilukuinen juutalaisväestö osoitti
näissä Ostend-teatterin näytännöissä mielenosoituksellisesti suosiotaan
hänelle.
Ida Aalberg esiintyi Kainzin vastanäyttelijänä kahdessa kappaleessa,
»Romeossa ja Juliassa» ja »Kavaluudessa ja rakkaudessa».
»Berliner Tageblatt» kirjoitti hänen Juliansa johdosta:
»Oli vaikea tuntea Ostend-teatteria eilen. Missä vähän aikaa sitten
pyöveli D. Krantz heilutti kirvestään, missä helposti tyydytetty
porvariyleisö nautti ylen romanttisista hirmunäytelmistä, sinne
oli eilen kokoontunut kirjallisesti sivistynyt, hemmoteltu Berlin.
Semmoista ihmispaljoutta, joka eilen täytti Ostend-teatterin,
saanee tuskin pitkiin aikoihin nähdä. Ei ollut tyhjää paikkaa, ja
orkesteri oli otettu hätävaraksi. Ja näistä tiheistä joukoista,
jotka jännityksellä istuivat esiripun tällä puolen, nähtiin, ettei
mikään tavallinen tapahtuma ollut saanut heitä tähän kaukaiseen
rakennukseen. Salissa vallitsi omituinen mielentila, joka tavallisesti
syntyy, kun odotetaan jotain erinomaista, jokapäiväisyydestä eroavaa.
Ja todellakin mieltäkiinnittävä oli se koe, joka tapahtui tuolla
ylhäällä näyttämöllä. Suomalainen taiteilija, neiti Ida Aalberg,
joka kotimaassaan ja pohjoisissa naapurimaissa jo oli saavuttanut
suuria voittoja, aikoi astua ensimmäiset askeleensa voittaakseen
saksalaisena taiteilijana kunniaa ja laakereita. On aina uhkayritys
jättää varma taiteilija-asema ja tehdä hyppäys, josta vielä ei tiedä
viekö se ehkä pimeään syvyyteen, josta ei ole mitään paluuta. Siihen
vaaditaan rohkeutta, suurta rohkeutta, mutta sen lisäksi myöskin suurta
itseluottamusta. Ja se ei olekaan pettänyt nti Ida Aalbergia. Hänen
Juliansa, jonka hän eilen esitti Shakespearen »Romeossa ja Juliassa»,
oli suurta kiitosta ansaitseva. Neiti Aalbergilla on hyvin harvinainen
lahja, nimittäin luonto, ja se merkitsee hyvin paljon jo itsessäänkin,
vaikkei siihen yhtyisikään, kuten tällä taiteilijalla, vilpitön tunne
ja todellinen intohimo. Hänellä on tavattoman vilkas temperamentti ja
tunteen syvyys, joka synnyttää säveleitä, mitkä sydämestä tulevat ja
sydämiin menevät. Parveke-kohtauksen hän esitti kerrassaan hurmaavasti.
Tässä hänellä oli apuna hienon naisen sulava luontevuus. Luonnollinen
intohimo, joka ei ollut teatterimaista esiintymistä, teki valtavan
vaikutuksen. Siinä ei ollut mitään tehtyä, vaan kaikki luontoa.
Dramaattisissakin kohtauksissa osoitti taiteilija semmoista intohimon
voimaa, että ne antavat hyvän todistuksen hänen näyttelijäkyvystään.
Kumminkin soisin, että intohimon voimaa hiukan lievennettäisiin,
sillä muutoin syntyy helposti liioittelua. Katsoen noihin suuriin
etuihin, ansaitsee vähemmän huomiota, ettei neiti Aalberg vielä
täydellisesti hallitse saksan kieltä. Hän erehtyy väliin puheessaan, ja
dramaattisimmissa kohtauksissa hän oli epäselvä. Karmea korko, joka on
omituinen pohjoismaalaisille, ei ole kerrassaan kadonnut, mutta tulee
paljoa vähemmän kuuluviin kuin oli pelättävissä.» —
»Vossische Zeitung» kirjoitti:
»Neiti Ida Aalberg, etevä traagillinen näyttelijätär Suomesta, on
opiskellut kieltämme vasta muutamia kuukausia. Hupaista oli senvuoksi
havaita, kuinka hänen luonnonlahjansa, hänen alkuperäinen intomielensä,
joka voi kiihtyä täydelliseksi vapautumiseksi omasta itsestä,
täydelliseksi rooliin sulautumiseksi, taisteli kielen ilmaisukeinoja
vastaan, kunnes hänen tunteensa voima murtautui esiin miimillisenä
puheena, niin että kielikin, kumma kyllä, tuntui kadottavan kaiken
outouden, kaiken vaillinaisuuden. Se yliluonnollinen hehku, joka
ilmaantui hänen notkeassa, hoikassa vartalossaan, hänen terävissä
kasvonpiirteissään, noissa tiikerin silmissä leveän otsan alla, oli
alussa hiukan kamalaa. Arka, tyttömäinen kainous ja alttiiksi antavan
rakkauden iloinen, vapiseva herääminen esiintyi parveke-kohtauksessa
niin hellänä ja todellisena, että hän heti valloitti katsojan suosion.
Vilkkailla mieltymyksen osoituksilla häntä palkittiin äänettömästä
näyttelemisestään munkin kertomuksen aikana ja heräämisestä
hautaholvissa. Jos neiti Aalberg, joka näissä kohtauksissa osoitti
olevansa todellinen tragedienne, kerran vallitsisi kieltä yhtä hyvin
kuin muita näyttelemiskeinoja, niin olisi Saksan näyttämöllä yksi
taiteilija lisää.»
Ankarampi on »Das kleine Journalin» kritiikki, jossa m.m. sanottiin:
»Neiti Ida Aalbergilta, tanskattarelta, joka ei kauan ole kuulunut
eikä pitkiin aikoihin tule kuulumaan saksalaiseen näyttämöön, ei
muuten puutu intohimoa. Kuitenkin hänen lahjansa tuntuvat viittaavan
enemmän sankaruuteen kuin sulouteen. Hän ei siis ollut kaikkein sopivin
esittäjä Capuletin tyttärelle, vaikkapa jättäisi kokonaan huomioon
ottamatta, että hänen kielenkäyttönsä usein vaikutti ehdottoman
koomilliselta.» —
»Kavaluutta ja rakkautta» arvostellessaan »Vossische Zeitung» kirjoitti
Ida Aalbergista:
»Samoinkuin meidän kirjallisuutemme voi olla ylpeä siitä, että
ranskalainen aatelismies Chamisso rupesi saksalaiseksi runoilijaksi,
niin tulee meidän myös taiteen alalla iloita, kun vieraan maan etevin
näyttelijätär pyytää kansalaisoikeutta saksalaisella näyttämöllä. Tätä
rouva Aalbergin halua puolustaa hänen esiintymisensä, mutta vaikeuttaa
hänen kielensä. Hänen Luise Millerinsä on oikea saksalainen tyttö,
hoikka, solakka ja notkea kuin nuori pajun oksa; tukka on vaalea,
aaltoileva, ja silmät siniset ja riukenevat. Nuoren tytön sydämen
suru kuvastuu noiden henkevien kasvojen vähimmissäkin liikkeissä;
menneen onnen hymyilevä muisteleminen, tuo puhtaan sydämen puhdas
ylpeys, sanaton tuska siitä, että on tullut väärinkäsitetyksi ja
ilkeän himokkuuden jalo inhoaminen — kaikki kuvastuu tarkasti
kasvoissa ja asennoissa ja muodostuu yhtenäiseksi luonteenkuvaukseksi,
joka (ja tässä vasta on todistus taiteellisesta voimasta) on aivan
toisenlainen kuin se lihallinen hehku ja intohimoinen pontevuus, jolla
sama taiteilijatar muutamia päiviä takaperin näytteli Shakespearen
Juliaa. Hän loi molemmista rooleista kaksi olentoa, jotka eroavat
toisistaan yhtä paljon kuin molempien runoilijain luomat persoonatkin.
Ja näyttelijättäret, jotka saavat semmoista aikaan, ovat harvinaisia
meidän kotimaisella näyttämöllämme, jossa sentimentaaliset ja
traagilliset rakastajattaret enemmän tai vähemmän onnistuneesti
matkivat klassillisia sankaritaria.
Vahinko vain, että Luise Millerin täytyy muutakin tehdä kuin haaveksia,
uneksia, hymyillä ja itkeä, huokailla ja pelätä, vahinko, että
hänen tulee puhua, ja senlisäksi puhua sanoja, joiden haaveilevaan
ja runsaaseen paatokseen jo nuoruudesta alkaen olemme tutustuneet,
sanoja, joita Schillerin hurmaamat korvamme eivät koskaan unohda. Hän
kompastelee tavuihin, kielen sävy on selvästi slaavilainen ja sanojen
ääntäminen usein niin pedanttimaista, että sitä on vaikea sietää.
Luulo, että tämä Suomen tytär on saksattareksi muuttuva, haihtuu yhä
enemmän paljaaksi toivomukseksi. Pari vuotta on hän saksan kieltä
harjoitellut, kahden kuukauden ajan on hän opetellut saksan ääntämistä.
Rouvat E. Bartels ja Becker-Nelidow ovat olleet hänen opettajinaan, ja
nyt on kysymys siitä, miten pitkälle he voivat kehittää hänen kieltään
ja voiko hän lyhyemmän tai pitemmän ajan kuluttua päästä koetteeksi
johonkin suurista teattereistamme. Joka tapauksessa tulee johtajien
ottaa huomioon tämä ulkomaalainen ilmiö.»
»Das kleine Journal» sanoi »Kavaluuden ja rakkauden» esityksestä:
»Kainz oli hyvä Ferdinandina, joskin häntä jonkun verran tuntuivat
lamaannuttavan olosuhteet, joissa hän esiintyi. Hän saavutti suuren
suosion, mutta suurinta osaa yleisöstä tuntui kuitenkin kiehtovan Ida
Aalbergin Luise. Näyttelijätär huudettiin esiin, ja hänelle annettiin
kukkia. Hän muuten puhui vähemmän suomenvoittoisesti kuin viime
kerralla ja osui usein oikeaan korostukseen, vaikka hän ei ollutkaan
ulkomuodoltaan niin miellyttävä kuin me kuvittelimme rakastavan Luisen
olevan ja huolimatta siitä, että hänen voimakkaasti täryyttelemänsä
r-äänteet myllyn tavoin jauhoivat tunnelmat rikki.»
* * * * *
Kaksi vuotta avioliitossa oltuaan Ida Aalberg kirjoitti miehelleen,
että hän tunsi rakkautensa tuona aikana yhä kasvaneen ja syventyneen.
Että heidän välinsä olivat äärimmäisen läheiset ja hellät, käy selvästi
ilmi kirjeenvaihdosta. Sen yleisestä luonteesta antaa liikuttavan
kauniin näytteen esimerkiksi seuraava ote eräästä Ida Aalbergin
kirjeestä:
»Kulta, kultani, kuinka sinä olet hyvä minulle, Misse on aivan
onneton, ei Misse ole senmoista ansainnut, ei kukaan mies ole niin
hyvä vaimolleen, ei kukaan ole niin hellä ja altis, Misse itkee tästä
kaikesta, onko ilosta onko surusta en tiedä, itken vaan kun en voi
muuta, tuntuu kun Kisse kuulisi ilmojen läpi Missen itkevän onnestaan
omistaa senlaisen henkilön kun sinä. Ei Kisse saa olla niin hyvä,
Misse ei uskalla enään hiiskuakkaan mitään, Kisse varmaan ottaisi
tähdenkin taivaalta jos se olisi ihmisen voimissa ja kantaisi sen
Missen helmaan. En minä ole niin suurta hyvyyttä Kisseltä ansainnut
ja se tekee minut surulliseksi, tuntuu, kun minä vaan ottaisin vaan
en _anna_ kylliksi, tahtoisin niin mielelläni uhrata, en tiedä mitä,
koko elämäni Kisselle, ja kyllä minä teenkin sen, vaikka ei sitä
voi tavalliset silmät eroittaa sillä minä en tee sitä tavallisella
tavalla; onnettomuus on etten koskaan voi tulla tavalliseksi.
Minä kuitenkin uhraan tuhat kertaa enemmän kun joku pikku rouva,
joka kaikessa rauhassa istuu kiikkutuolissa odottamassa miestään
päivälliselle. Uskon myöskin meidän avioliitossamme löytyvän yhtä
paljon poesiaa ja olevamme toisillemme yhtä suureksi iloksi. Joskin
ajottain olemmekin eroitetut, niin olemme toki aina hengessä yhdessä,
ainakin minun ajatukseni sinussa aina etsivät rauhaa. Sinä olet se
aurinko jonka ympäri koko olentoni pyörii ja herättää sekä kypsyttää
minussa kaikki mikä on hyvää. Sinulla on minussa aarre, uskollisuuden
ja alttiuden aarre, en sano sitä ylpeydellä, ainoastaan sentähden
että se on totta, vaikka se ei aina ole ehkä näkyvissä. Kun sinä olet
poissa minusta tuntuu kun koko elämäni olisi jotain vailla ja minun
jokapäiväinen suruni on, että sinulla ei ole niin hyvä kun tahtoisin,
tahtoisin peittää sinut ilon kukilla. Olin tuskissani tuosta
kirjeestä, se oli niin tyhmä, niin tyhmä, vaan minä olin niin onneton
kun en ollut saanut kirjettä sinulta, etten tiennyt mitä sanoin. Jos
Kissellä on kiire niin kirjoita vaan kerta viikossa, en minä enään ole
tyhmä ja onneton kun vaan tiedän syyn.»
Sairaus ja vastukset vaikeuttivat suuresti Ida Aalbergin esiintymistä
Berlinissä. Suurimman huolen aiheena oli hänellä tuolla matkalla
kuitenkin se, että hän pelkäsi laiminlyövänsä perheenemännän
velvollisuudet. Kivekäs ei moiti häntä milloinkaan ankarasti, mutta
hänen kirjeistään näkyy, että hän suuresti kärsi vaimonsa poissaolosta.
Ida Aalberg vastaa hänelle eräässä kirjeessään:
»Ei kulta saa olla niin surullinen. Kirje jonka tänään sain oli niin
surullinen, etten koko päivänä ole muuta ajatellut kun viime riviä
siinä »unesta ei muuta puutu, kun että se ei ole ikuinen». — Kuinka
kultani voi niin ajatella, niin tuntea?! Sinulla on niin monta ovea
auki ja paljon tehtävää maailmassa, sinulla on ystäviä, sinulla on
yksi sydän joka on _kokonaan sinun_, jos sanot, jos _tahdot_ että
_heti tulen kotiin_, niin minä jätän kaikki, minä _tulen kotiin_,
sillä ei sinun pidä luulla että se on hauskaa ja helppoa yksinäisenä
naisena raivata itselleen tietä suuressa mailman kaupungissa. Jos
Kisse tahtoo niin kyllä Misse tulee heti kotiin, minä jätän kaikki,
minä tapan oman henkisen itseni ja teen kaikki mitä tahdot.»
Ida Aalbergin ja Lauri Kivekkään keskinäinen suhde oli niin läheinen
ja niin täynnä luottamusta, ettei todellista ristiriitaa olisi
syntynyt, elleivät muut henkilöt olisi sekaantuneet asiaan. Kun Lauri
Kivekäs varomattomasti kertoo hänelle läheisten henkilöiden antamista
ankaroista arvosteluista, jotka koskivat hänen vaimonsa poissaoloa
kodista, kuohahti Ida Aalbergin tulinen veri yli äyräiden. Se tapahtui
myöhään keväällä, kun hän jo oli näytellyt Berlinissä.
»Sinun kirjeesi», niin hän kirjoittaa, »teki minut niin surulliseksi.
Kun niin hartaasti yöt ja päivät tekee työtä, luopuu kaikesta,
kaikesta ilosta ja elämän tai ihmisten nautinnosta saavuttaakseen
maalinsa niin pian kuin mahdollista ja sitten huomaa että se ihminen
joka on lähinnä, ei ollenkaan ymmärrä sitä ahkeruutta, niitä
hikipisaroita joita olen vuodattanut saapuakseni niin pitkälle
kun nyt olen saapunut, vielä päälliseksi huomaa että ilman ensin
kysymättä minulta hän antaa kaikenmoisten hyttyssielujen vaikuttaa
itseensä niin että ihminen on aivan kaatua. Siihen kirjeeseen, jonka
viimeksi kirjoitit, minä en vastaa sanaakaan. Usko ystäväisi suuria
sieluja koska ne kerta näyttävät olevan niin suuresta merkityksestä
sinulle. Minä en puolusta itseäni sanallakaan. Sinä vyörytät päälleni
»_seikkailijan_» nimen ollenkaan kysymättä mitä syytä sinulla siihen
on. Senlaiseen minulla ei ole mitään vastattavaa. Ensi ajatus oli että
en ollenkaan palaja kotiin mutta sittemmin ajattelin että kuitenkin
teen sen sillä tahtoisin niin mielelläni vielä sinua nähdä. Sinä kysyt
jos tarvitsen enemmän rahaa ja kiellät ankarasti, etten täällä enkä
siellä saa kääntyä kenenkään muun puoleen — kirjeesi jälkeen se minua
kovasti nöyryyttää pyytää lisää, mutta eihän minulla ole. [Ida Aalberg
sai näytellä Berlinissä ilman palkkiota.]
Minä halveksin ihmisiä ja se on minusta _aivan_ yhdentekevä _mitä_
Suomessa minusta puhutaan. Mutta että sinä annat kaikenmoisten
henkilöiden, joilla ei ole sydäntä eikä päätä vaikuttaa itseesi
sitä minä en kestä. Sinä et ymmärrä minun rataani, ja sehän on
inhimillistä. Ja kuitenkin minä olen ollut uskollinen ja niin kiltti
sinulle sydämessäni. Minä voin saada mitä minä tahdon, joka ilta
kun näyttelen saan enemmän kukkia kun kotiin voin tuoda, ja miehet
makaavat minun edessäni polvillansa, mutta aina kuitenkin olet sinä
minua ympäröimässä ja suojelemassa. Ja kuitenkin he tietäävät että
olen sinun kanssa naimisissa. Jos en ole enään sinulle »_hieno_»
kylliksi, niin _sano suoraan_, ei sinulla tarvitse olla mitään
konsiderationia, se on aivan turhaa. Tee vaan mitä pidät »hienolta» ja
»todelliselta suuruudelta», minä odotan tuomiotani.