»Bergensposten» kirjoitti »Erään naisen rangaistuksen» johdosta:
»Nimi — sillä tällä näyttelijällä on nimi — ei ollut yleisöllemme
tuntematon.
Mutta se, mikä hänessä on läpeensä suomalaista, joka tulee ilmi jo
hänen nimessään ja sen soinnussa, se pujahtaa alituisesti esille
hänen lausumistavassaan ikäänkuin sanoen: »Minä en ole ruotsalainen,
tanskalainen enkä norjalainen» — nämä jäljet huomataan selvästi,
vaikkapa taiteilija vuosikausia olisi puhunut ruotsia Ruotsissa,
tanskaa Tanskassa ja, kuten nyt, ruotsia Norjassa.
Heti, kun hän esiintyy ja puhuu, tuntuu ikäänkuin hän toisi mukanaan
jotain tuntematonta, jotain vierasta.
Muuten sen, mikä tässä on vierasta ja tuntematonta, ei tarvitse pelätä
olevansa koditonta.
Valtiossa saa kansalaisoikeudet laillisella tavalla. Niin ja niin monta
vuotta maassa, sanotaan.
Taiteen laki murtaa muodollisuudet valon ja salaman nopeudella.
Ja monta minuuttia ei kestänyt, ennenkuin Ida Aalberg-Kivekäs sai
kansalaisoikeudet Bergenin näyttämöllä. —
Yhtä uljas kuin miellyttävä ulkonainen olemus, jalo ja hieno
plastiikka — toisinaan ehkä liiaksi à la tragédienne — ovat ne hyvät
ominaisuudet, jotka raivaavat hänelle tietä. Mutta hänen kaikkein
parhaat enkelinsä eivät ole silmin nähtävissä. Voi ainoastaan
aavistaa niiden olemassaolon, kuulla niiden siipien suhinaa läpi
voimakkaiden aistimusten, läpi sydänsävelten vuon, läpi sen intohimojen
yhtenäisyyden, joka astuu eteemme moisesta näyttelemisestä,
näytteleminen on liian heikko sana, siis: tuosta elävästä elämästä
näyttämöllä.
Sellainen Mathilde vaikuttaa »Rangaistuksen» toisessa näytöksessä niin,
ettei sitä voi koskaan unhoittaa. Puhutaan intohimojen musiikista,
mutta tämä naisellisuuden intohimoisuus kaivautuu syvemmälle sydämeen
kuin sävelet.
Kaikki, mikä on rikkiruhjottua, juurineen ylös kitkettyä, avutonta,
tuskallista, parantumatonta aina itseuhrautuvaisuuden epätoivoon asti,
kaikki esitettiin niin kauhean todellisena kuin olisi se ollut itse
elämää.»
Marsaa »Ruhtinas Zilahissa» norjalainen arvostelu kiittelee parhaansa
mukaan, sanoen, että esitys merkitsee Ida Aalbergin kohoamista
aikakautensa parhaiden näyttelijäin tasalle. Ofelia-suoritus saa hyvän
arvioinnin ja uudesta osasta, Agneksesta Ibsenin »Brandissa» »Bergens
Tidende» kirjoitti:
»Rouva Aalberg oli kaunis Agneksena. Hän oli kaunis, näimmepä hänet
joko poloisena äitinä, joka kaipauksen ja tuskan vallassa tuijottaa
hautausmaalle, missä hänen pieni aarteensa makaa lumen alla, tai
hirvittävän, voimakastahtoisen lainorjan alistuvana vaimona, joka
hylkää kaiken seuratakseen miestään tämän raskaalla tiellä Jumalaa
kohti, tiellä, joka päättyy Jehovan näkemiseen ja kuolemaan; aina
oli rva Aalbergin näytteleminen yhtä suurta. ‒ ‒ ‒ Tämän naisen
uhrautuva rakkaus ikäänkuin levitti sovittavaa valoaan yksin onnettoman
fanaatikonkin ylitse. —
»Bergens Aftenblad» totesi »Brandin» johdosta, että näyttämöllinen
suoritus tuskin on eduksi kappaleelle, joka tällöin vaikuttaa liian
julmalta ja liian voimakkaalta.
Myöskin Camillesta »Ei lempi leikin vuoksi» kappaleessa Ida Aalberg
Bergenissä sai tunnustuksen sanoja.
Kirjeenvaihto Bergen-vierailujen ajalta todistaa, että Lauri Kivekäs
ja Ida Aalberg, vaikka olivat olleet vuoden naimisissa, yhä elivät
kuherruskuukausitunnelmassa.