»Sunnuntaina.
Eilen illalla sinä olit lakkaamatta minun mielessäni. Minä olen kuin
orja. Minä en voi mitään tehdä, en mitään sanoa, en mitään nauttia,
kaikki on puolinaista kun sinä et ole läsnä.» (Sitten seuraa pitkä
kuvaus juhlasta, »italialaisesta yöstä», joka oli järjestetty Hangon
kylpylaitokseen ja jossa Ida Aalberg oli ollut mukana.) »Mutta minusta
oli niin kumma ajatellessani että kaiken tuon riemun ja naurun
keskellä ei kukaan aavistanut kuinka tuskallinen minun ikäväni oli.
Minä olin koko ajan fantasiassani Oulujoen sillalla.» (Kivekäs oli
juuri Oulussa.) »Sinä tiedät, missä se on! — Minä lausuin Topeliuksen
»Linnunrata» eikä kukaan tietänyt että koko ajan ajattelin sinua
Lauri ja vaan sinua. ‒ ‒ ‒ Minä ikävöitsen niin hirveästi kirjettä
sinulta. Jos sinä pidät minusta yhtä paljon kun minä sinusta niin sinä
heti paikalla kirjoitat minulle. Minä en tietänyt että voisi yhtä
ihmistä kaivata niin suuresti kun minä sinua. Mutta sinä et saa tulla
pilatuksi siitä että sanon sen sinulle, vaan olla hyvä ja avonainen
minulle. Samana päivänä kun saat tämän kirjeen olet tullut oikeudesta.
Voi jos minä voisin istua luonasi. Sinun katseesi on minusta niin
kaunis. Ida.»
»Perjantai ilta.
Lauri kulta! Saatuasi telegrammin pidit minua varmaan hyvin
lapsellisena. Vaan minä en voinut muuta! Minä olen ollut pakahtua
ikävään. Minä en ole voinut syödä, enkä maata, enkä puhua, enkä
ajatella muuta kun sinua. Olin kuin mieltä vailla. Nyt olen taasen
kun mieltä vailla — ilosta saatuani kirjeesi. Minä olen onnellinen
siitä suuresta hellyydestä jonka siitä löysin. Se oli kirjoitettu
senlaisella vauhdilla, innolla ja riemulla että sinun hyvä tuulesi
heti tarttui minuun ja sai minut sydämmellisesti nauramaan sinun
oivallisille »infall». — Uh! minä kirjoitan niin kankeasti suomea,
se on kaikki tuon onnettoman danskan syy! — Sinulla kultani on
senlainen Jumalan lahja kielessäsi että minä luulen sinä voisit
saada kivet itkemään kun sinä oikein alat puhua. — Kaikki joka on
uutta, lahjakasta ja jokapäiväisyydestä eroavaa siitä puhutaan ja
ihmetellään, mutta mitä se haittaa. Me, _sinä_ ja _minä_ olemme
kohoitetut sen yli. Me tunnemme toisemme, rakastamme toistamme,
luotamme toisiimme, uskomme sen elämän mahdollisuutta jota nyt alamme
kulkea, ja murtaen vuosituhansien ennakkoluulon me näytämme mailmalle
kuinka korkealla ihminen voi seisoa kun hän käyttää puhtaita aseita.»
— — —
»Armas!
Tervehdys meidän täkäläisestä »Bretagnesta». Olen istunut koko aamun
kallion syrjällä ja katsellut merta. Muut ihmiset menivät kirkkoon,
minusta oli jumalanpalvelus yksinäisellä meren rannalla kauniimpi.
Tänään on nimittäin sunnuntai. Yksi noita ihania sunnuntaiaamuja
joista Kivi kertoo, joidenka vaikutusta ihmisluonteeseen ei kukaan
voi tuntea niin syvästi, niin hienosti, niin puhtaasti kun hän. —
Tiedätkö että koko rakkauteni tähän asti on ollut — Aleksis Kivi. Hän
on omistanut minun aatokseni, minun muistoni, minun unelmani. Hänen
henkensä on antanut minulle niin äärettömän paljon, olen melkein
kasvanut yhteen niiden hänen aatostensa kanssa. Niinkauvan kun muistan
oli jokainen hyvä, alttiiksiantava tunne sydämessäni hänen omansa.
Ajattelin aina että jos hän olisi ollut elossa, ja ollut yhtä onneton
ja yhtä nerokas ja pitänyt minusta niin minä olisin mennyt hänen
kanssaan naimisiin. Elä nyt ole mustasukkainen Lauri, olen varma että
sinä pidät hänestä yhtä paljon, sitäpaitsi »himmeänä sumuna väikkyy
mielessäni» muisto hänen kuolinsanomastaan. Niin aivan lapsi olin
hänen kuollessaan. En koskaan ole häntä nähnyt. Kaikki ominaisuudet
joista uneksin, häneltä luultavasti ihmisenä puuttui — sehän on elämän
kulku — ja ne sinä varmaan Lauri omistat, en muuten ymmärrä miksi
sinä olet tullut minulle niin äärettömän rakkaaksi, että en enään voi
omistaa pienintä ajatusta jos en sitä heti ajatuksissani tasaa sinun
kanssasi. — Voi! huomenna sinun täytyy astua sisään tuohon susien
luolaan — Vaan et sinä kuitenkaan ole siellä yksin, minä olen koko
ajan luonasi. Tunnetko sinä sen? Sinun oma Idasi.»
»Oma Laurini! Minä kaduin että olin sinun antanut huomata sitä
levottomuutta joka minussa vallitsi ja joka kirjeissäni liian paljon
tuli esille. Mutta se on tullut omantunnon asiaksi ilmoittaa sinulle
kaikki vivahdukset. Minulla oli niin ikävä jäädä yksin tähän etäiseen
kaupunkiin» (nim. Viipuriin) »tuntui kuin kaikki lempeät tuulet ja
kauniit ilmat olisivat kadonneet sinun kerrallasi. Minä tunsin itseni
niin hyljätyksi ja yksinäiseksi. Minä sanon kun sinä, minä varmaan
pidän sinusta liian paljon.» —
»Laurini, armaani!
Kuinka iloinen olen kuvastasi. Sitä minä katselen joka päivän
hetki, illalla se saa viimeisen siunaukseni ja aamulla ensimäisen
silmäykseni. Sille annan kaikki mitä sydämmeni uhkuaa, lempeni,
riemuni, suruni, toivoni ja kun sitä kauvemmin katselen muuttuu se
ihan eläväksi ja minusta tuntuu kun sinä ymmärtäisit mitä sinulle
kuiskaan. Minä olen onnellinen omistaessani sen sillä nythän minulla
on joku jolle voin kertoa mitä minussa kuohuu. Hyvä että se on kuvasi
sillä muuten täytyisi minun yhä edeskinpäin sulkea kaikki itseeni,
sillä jollekulle elävälle olennolle minun olisi mahdoton mitään
tunteistani sinua kohtaan ilmaista.» —
Ja vielä eräs kihlausajan monista kirjeistä, kirje, joka on
lyijykynällä kirjoitettu ja tilapäisin kaikista, mutta joka siitä
huolimatta voi antaa edustavan näytteen Ida Aalbergin tämänaikaisesta
kirjoitustavasta:
»Laurini, en minä rasitse antaa sinulle surun aihetta, minä en
milloinkaan tahdo _tahallani_ antaa sinulle surun aihetta. Minun
järkeni hyvin ymmärtää että ei yhden päivän postihäviö ole sen
suurempi onnettomuus, mutta kuitenkin minusta on niin hauska
luuloitella sitä. Elää hyvissä unelmissa, eihän sillä mitään pahaa
tee, senvuoksi minäkään en tahdo järjelläni särkeä hiljaista
onneani. Päivällistä syötyämme» (kirje on Viipurista) »he miehin
saattoivat minua asemalle ja ajatteles lystillistä. Voitko käsittää
kenen lyyjyllä kirjoitan. Jo, luutnantti Björnbergin, joka myös oli
päivällisillä. Kellään muilla ei ollut ja kynä minun piti saada vaikka
pilvistä sanoakseni sinulle että _sinä olet minulle äärettömän rakas_.