Millainen oli Ida Aalberg ihmisenä ja siveellisenä luonteena?
Kuva hänestä ei ole vielä vakiintunut. Vielä elää lukuisa joukko
henkilöitä, jotka tahtoisivat nähdä pyhimysglorian hänen kulmillaan.
On myöskin toisia, joille hän lähinnä on demoninen ja itsekäs voima.
Arka huhu on koettanut sovittaa häneen tarinaa suuresta rikollisesta ja
miehensä myrkyttäjästä.
Lauri Kivekäs muodostaa Ida Aalbergin elämässä sen episodin, jonka
johdosta hänen ihmisarvoaan lienee ankarimmin punnittu.
Niiden taholta, jotka ovat nähneet Ida Aalbergissa itsekkyyden,
egosentrisyyden puhdasverisen edustajan, on selitetty, että hän kylmien
laskelmien mukaan otti aviokseen tämän tulevaisuuden miehen ja että
avioliitto — ennen kaikkea Ida Aalbergin taiteilija-suuruudenhulluuden
vuoksi — oli syvästi onneton.
Lähempi tutustuminen Lauri Kivekkään ja Ida Aalbergin suhteeseen on
lohdullinen. Se näyttää kummankin luonteen varsin edullisessa valossa.
Ida Aalbergin naisellisuus ja ihmisyys ilmenee siinä mitä kukkeimmassa
muodossa. Heidän yhteinen historiansa sisältää rikkaan sarjan ilmauksia
vilpittömyydestä, uskollisuudesta, hyvyydestä ja tasavertaisesta
toveruudesta.
Kööpenhaminasta käsin Ida Aalberg oli tehnyt kaksi vierailumatkaa
Suomeen, ja menestys oli kummallakin kerralla ollut niin ehdoton,
vastaanotto niin lämmin ja suurenmoinen, että se ei ollut voinut olla
tehoamatta taiteilijaan. Hänelle sanottiin suoraan, että kotimaa odotti
hänen apuaan ja työtään, häntä ylistettiin, houkuteltiin ja rukoiltiin.
Suomalainen teatteri ei tullut toimeen ilman häntä.
Kyllästyneenä teatterirettelöistä Tanskassa Ida Aalberg keväällä 1887
palasi Suomeen ja liittyi jälleen Suomalaisen teatterin jäseneksi. Hän
vietti kesää Hangon kylpylaitoksessa ja täällä hän meni salakihloihin
Lauri Kivekkään kanssa.
He eivät olleet eilispäivän tuttavia. He olivat tutustuneet toisiinsa
jo 1874, Janakkalan iltahuvien aikana.
Myöhemmin, avioliittonsa aikana, Ida Aalberg ja Lauri Kivekäs
joskus huvittivat vieraitaan näyttelemällä pientä komediaa, jonka
sanoivat olevan heidän omasta elämästään. Tuon näytelmän sisältö oli
sellainen, että nuori ylioppilas Gustaf Laurentius Stenbäck koetti
Leppäkosken asemalla saada aikaan keskustelua erään perin naivin
ja lapsellisen tytön kanssa, joka juuri karkasi kotoaan yhtyäkseen
kuljeskelevaan teatteriseurueeseen. Kappaleen komiikka aiheutui siitä,
että kunnollista keskustelua ei syntynyt, koska tyttö oli yrmeä ja
pahantuulinen.
Syksyllä 1880 pohjalaisen osakunnan v.t. kuraattori Lauri Kivekäs
oli ensimmäinen, joka Helsingin asemalla sai puristaa Ida Aalbergin
kättä, hänen, joka kansallissankarin tavoin palasi voitolliselta
valloitusretkeltä Unkarista. Seuraavina kuukausina he olivat paljon
yksissä, ja — koska toisena osallisena oli näyttelijätär — heidän
seurustelunsa koetti nytkin pukeutua draamalliseen muotoon. He
leikkivät komediaa, jossa esiintyvien henkilöiden nimet oli otettu
eräästä kuuluisasta ulkomaalaisesta tragediasta. Tässä komediassa
Lauri Kivekäs kulki nimellä Ferdinand Lassalle, Ida Aalberg nimellä
Helene von Dönniges. Nämä nimet oli otettu kuuluisan saksalaisen
sosialistijohtajan Ferdinand Lassallen elämäntarinasta, joka 1864
oli päättynyt väkivaltaiseen kuolemaan, kaksintaisteluun. Helene von
Dönniges oli nuori ylimysnainen, joka oli ollut lähin aihe Lassallen
turmioon. Alkuperäisessä historiassa esiintyy tärkeänä henkilönä vielä
kreivitär Sophie von Hatzfeld, Lassallen vanhempi ystävätär. Sitä
osaa sai suomalaisessa komediassa esittää Vivi Malm, Tanskan Turussa
olevan konsulin rouva. Rouva Malm ei osannut suomea, mutta kirjoitti
Kivekkäälle näihin aikoihin mitä kiihkeintä fennomaniaa uhkuvia
kirjeitä.
On useita todistuksia siitä, että Lauri Kivekäs jo i881 valloitti Ida
Aalbergin sydämen. Sen näkee lukuisista kirjeistä, varsinkin syrjäisten
kirjoittamista — heidän oma suhteensa tuntuu olleen arka ja ujo,
tarvittiin välittäjiä — sitä todistavat muistelmat, sitä todistaa Ida
Aalbergin tämän jälkeen osoittama kiihkeä fennomania.
Millainen oli Ida Aalbergin sydämen valittu?
Jo varhaisimmasta nuoruudesta lähtien Lauri Kivekkään kuvaan sisältyy
kuva taistelusta ja oppositsionista.
Hänen isänsä oli Alavuden kirkkoherrana kuollut Karl Fredrik Stenbäck,
runoilija Lars Stenbäckin velipuoli.
Nuorena poikasena Lauri Kivekäs oli uneksinut tulevansa sotilaaksi. Hän
tahtoi päästä sotakouluun ja tulla upseeriksi. Ruostunut kivääri olalla
hän saattoi yöllä kierrellä Alavuden sankarikalmistoa ja kertoa sitten
nuoremmalle veljelleen tarinoita kohtauksistaan vainajien kanssa.
Metsästysmatkoillaan hän laati suunnitelmia, kuinka paikkakuntaa oli
puolustettava hyökkäävää vihollista vastaan.
Vanhemmat saivat hänet kuitenkin siviilikouluun, ensin Vaasan
ruotsalaiseen, myöhemmin Jyväskylän suomalaiseen lyseoon.
»Jos joku Jyväskylässä muistaa Stenbäckin poikia, ei hän tiedä kertoa
heistä paljoa hyvää», on Lauri Kivekkään nuorempi veli kertonut.
Veljekset, jotka Pohjanmaalta siirtyivät Hämeeseen, halveksivat syvästi
uutta ympäristöään. Eräässä muistelmateoksessa kerrotaan, että nuori
»Gusti» Jyväskylä-aikanaan oli sangen ylimielinen toveri. Ettei hän
ollut mallioppilas, todistavat hänen omat merkintänsä paperille:
»Syntynyt 21 p. tammik. 1852. Tulin Vaasan kouluun toiselle luokalle 1
p. syysk. 1862, kolmannelle 31 p. toukok. 1864. Siirryin Jyväskylään
neljännelle luokalle 1 p. syysk. 1866. Sain relegatsionin juopumuksesta
15 p. toukok. 1867. Relegatsionin päätyttyä pääsin viidennelle
luokalle 20 p. tammik. 1869. Korotettu kuudennelle luokalle 21 p.
toukok. 1869. Erkanin opistosta maalisk. 1870. Otettuani yksityisiä
tuntia matematiikassa ja luettuani muut aineet itsekseni suoritin
päästötodistuksella Jyväskylän opistosta _ylioppilastutkinnon_ (»cum
laude») 22 p. kesäk. 1871.
Ylioppilasaikanaan Gustaf Laurentius Stenbäck ei aluksi esiintynyt
politikoitsijana. Hän suoritti kandidaattitutkintonsa verraten
lyhyessä ajassa. Mutta jo 1875 hän sai aikaan suuren oikeusjutun, jota
Pohjanmaalla käytiin virkavaltaa vastaan. Hän paljasti silloin räikeitä
väärinkäyttöjä Alavuden nimismiehenviran haltijan toiminnassa ja
suhteessa talonpoikiin.
1876 hän oli johtajana kuuluisassa »Lepakko» jutussa,
mielenosoituksessa, jonka suomenkieliset ylioppilaat järjestivät
ruotsalaista teatteria vastaan. Nyt hän esiintyi siveellisyyden
puoltajana, joka uskalsi uhmata korkeita herroja ja ruotsalaisen
teatterin yleisöä, mutta palkkioksi tuli eroittaminen yliopistosta.
Pohjimmaisena syynä Straussin operettia vastaan käydyssä
taistelussa tuskin lienee ollut loukattu siveellisyys, vaan kiihkeä
kielipolitiikka. Vuodesta 1876 lähtien Lauri Kivekäs — sinä vuonna hän
eräiden muiden ylioppilaiden kanssa suomalaistutti nimensä[21] — oli
nuoren polven keskuudessa suomalaisuustaistelun jyrkin mies.
Ollessaan eroitettuna yliopistosta Kivekäs piti lennokkaita
valistuspuheita maaseudulla. Myöhemmin hän lähti opintomatkalle
Saksaan. Berlinin yliopistossa kuulemiensa »katederisosialistien»
luennot antoivat uutta virikettä hänen yhteiskunnalliselle
radikaalisuudelleen — suomenmielisyyskin oli tähän aikaan mitä
puhtainta radikaalisuutta ja Kivekkään radikaalisuus esiintyy ennen
kaikkea mitä kiihkeimpänä suomenmielisyytenä. Hänen aatteellisella
innostuksellaan on kuitenkin sangen persoonallinen sävy. Suomenmieliset
ylioppilaat olivat jakautuneet »moderaatteihin» ja »radikaaleihin»,
mutta vasta henkilökohtainen ja sangen ikävä riitaantuminen entisen
ystävän ja koulutoverin, J.R. Danielsonin, kanssa saa tulisen Lauri
Kivekkään toteamaan, että ero on jyrkkä. Näihin aikoihin, katkeran
vihan vallassa, hän kirjoittaa m.m.:
»Voin ilmoittaa — tuoreena uutisena erään uuden suomalaisen
ylioppilasseuran syntymisen, joka kokoontuu nimimerkillä K.P.T. Kun
näette nuo »kovat kerakkeet» sanomalehdissä, tiedätte, mitä on tehty.
K.P.T. merkitsee, että kaikki punaset toverit ovat tehneet liiton
panna Koko Programmi toimeen!»
Lauri Kivekäs kuului niihin edustajiin, jotka Suomen Ylioppilaskunta
1880 lähetti lausumaan tunnustustaan koillisväylän purjehtijalle,
A.E. Nordenskjöldille. Suurien juhlallisuuksien aikana Tukholmassa
Kivekäs otti osaa sikäläisen nuorison juominkeihin ja kemuihin, ja
juuri tämän johdosta J.R. Danielson myöhemmin, kun oli kysymyksessä
ylioppilaskunnan puheenjohtajan paikka, langetti julkisessa kokouksessa
— Suomalaisessa Nuijassa — ankaran ja vähäksyvän arvostelun Lauri
Kivekkään karakteerista. Liioitteleva huhu tiesi vielä kertoa, että
Kivekäs muka olisi esiintynyt päihtyneenä itsensä Ruotsin kuninkaan
edessä. Kivekäs oli arka kunniastaan kuin espanjalainen grandi,
syvä katkeroituminen ei saanut häntä vain luopumaan ehdokkuudestaan
puheenjohtajan paikkaan, vaan vaikutti muutenkin hänen ajatustensa
suuntaan. Ei voi selittää aivan puhtaaksi aatteellisuudeksi, kun näkee
hänen tämän jälkeen suunnittelevan, miten ylioppilaskunnan olisi
orienteerauduttava ulospäin:
»Siis, jos vasta Suomen ylioppilaskunta voi solmia kansainvälisiä
suhteita, me tiedämme, minne menemme etsimään veljeyttä _joka pysyy_.
Eläköön »Suomen silta» veljeys Suomen, Viron ja Unkarin välillä! à bas
[alas] viimeiset repaleet tuosta kuluneesta mamsellivälistä »emellan
de båda systerländerna [molempien sisarmaiden välillä].» Muistatko —,
kuinka ne konnat kohtelivat ylioppilaskunnan deputationia keväällä 1880
(Tukholmassa). Meitä ei kutsuttu kuninkaan bankettiin, ei Vegajuhlaan,
ei publicopäivällisille, ei niin mihinkään. Entäs vastaanotto
sanomalehdissä, missä meitä suoraan skandaliseerattiin. Ja noiden
koirien kemuihin vieläkö fennomania löytyy lähteviä. —»
Vuosina 1880—1881 Lauri Kivekäs epäilemättä oli ensimmäinen nimi Suomen
ylioppilaskunnassa, ei ensimmäinen vakavuudessa ja opiskelija-hyveissä,
vaan rohkeudessa, mielikuvituksen voimassa, tunteen voimassa, joka
aina tehoaa toisiin nuoriin enemmän kuin kylmä järki. Hän kohosi
johtajan asemaan uhmansa avulla, loisteliaan kaunopuheisuutensa avulla,
häikäilemättömän sanavalmeutensa avulla. Kiihkeissä ja katkerissa
kielitaisteluissa, joita näinä vuosina ylioppilaskunnassa käytiin,
Kivekäs saavutti voiton toisensa perästä, temperamenttinsa tulisuudella
hän varsinkin tenhosi nuorimman suomenkielisen aineksen. Vasta
ylioppilaaksi päässyt Juhani Aho kirjoitti tämmöisen kahakan jälkeen:
»En voi oikein paperilla kuvata tätä iltaa — Kivekäs puhui — moni muu
puhui — jokaisen silmät kiilti, jokaisen povi kohoili — eläköön isänmaa
— suomalaisuus — eläköön Kivekäs —! Maljat kilisi — laulut helisi,
booli virtaili! —»
Lauri Kivekäs lienee ollut suurin ylioppilaspolitikko, mitä Suomessa
konsanaan on ollut. Hän oli agitaattori, hän lumosi kiihkeydellään
eikä loogillisuudellaan ja asiallisuudellaan, hän lumosi nuoruudellaan
eikä viisaudellaan. Hänen aatteellisuudessaan — niinkuin melkein
jokaisen nuoren ihmisen aatteellisuudessa — voi näkyä rahtunen
turhamaisuutta ja kunniantavoittelua. Hän ei ole vain profeetta, hän
on myöskin puhetaituri. Jo varhaisessa nuoruudessaan hän, ikäänkuin
agitatsionikoulussa ollen, koettaa kehittää puheensa ulkonaista
puolta ja lausuilee espanjalaisen vallankumouksellisen Castelarin
puhetta niin suurella pontevuudella, että Alavuden kirkonkylä raikuu.
Myöhemmin, Janakkalan iltahuvien aikana, hän saattaa metsässä
pitää olemattomalle kuulijakunnalle pitkiä puheita. Kun hän 1885,
Tampereen valtuutettuna, ilmestyy porvarissäätyyn, ei häntä, paljosta
esiintymisestään huolimatta, tunnusteta arvovaltaiseksi jäseneksi.
Ruotsalaisessa ympäristössä hän koettaa pitää pitkiä suomenkielisiä
puheita, joita säädyn epäihanteelliset ruotsinkieliset jäsenet
nimittelevät deklamatsioninumeroiksi ja, toisinaan täydellä syyllä,
oikovat asiallisen totuuden vuoksi. Lauri Kivekäs oli mielikuvituksen
ihminen eikä kylmän järjen. 1885 hän valtiopäivillä, vaikka oli
jo valmistunut lakimieheksi, puhuu melkein samaa kieltä kuin 1880
ylioppilaskunnassa. 11/IV 1885 hän säätyjen yhteisistunnossa pitää —
äänioikeuden laajentamisesta keskusteltaessa, jota muutamat vastustivat
arvelemalla, että kumoukselliset, hajottavat voimat sen kautta
pääsisivät vaikuttamaan isänmaan kohtaloihin — puheen, jonka kiihko
ja räikeys eivät, kuuleman mukaan, lähimainkaan vastaa painettuna
sitä, mitä alkuperäinen tulkinta oli antanut. Siinä aikoinaan niin
kuuluisassa »plenum plenorum» puheessaan Kivekäs m.m. sanoo:
»Kysymys suomenmielisten ja kansanvaltaisten kannalta on siitä,
että saamme porvarissäädyn niin valituksi, että se tulee vastaamaan
kaupunkien enemmistöä samalla tavalla kuin talonpoikaissäädyn tulisi
kuvata kansaa maaseudulla. Silloinkuin kansa, nimittäin kansan
siveellinen itsetajunta, tulee vastaamaan, silloin ei ole pelkoa
destruktiivisista tendensseistä, silloin päinvastoin nähdään, että
tulee voitolle se suunta, joka on pyrkinyt ja pyrkimistään pyrkii
voitolle pappis- ja talonpoikaissäädyn kautta, se on nimittäin se
suunta, joka tässä maassa tahtoo valistusta kaikkiin kansankerroksiin,
se suunta, joka joutuu tappiolle kahdessa säädyssä kahta vastaan, kun
pyydetään valoa kansalle, se suunta, joka joutuu tappiolle silloin, kun
on kysymys siitä, josko tässä maassa tulee yhä edelleen luonnottoman
eduskunnan kautta pysymään se yhteiskuntaa hävittävä järjestelmä, että,
kun ritari polttaa viinaa, porvari saa sitä myydä.» (Melua, vihellystä.)
Taisteluasenne, hyvin herkkä kunniantunto, oppositsionihenki ja
kiihkeys eivät ole parhaita ominaisuuksia avio-onnen luomisessa.
Syvimmässä mielessä Lauri Kivekkään kuvaan politikkonakin sisältyy
kuitenkin mitä vakuuttavinta aatteellista lämpöä ja uhrimieltä.
Hänessä oli semmoista epäitsekästä »pojanmieltä», josta Rydberg puhuu
»Deksippoksessaan».
* * * * *
Väite, että Ida Aalberg vain laskelmia tehden meni avioliittoon Lauri
Kivekkään kanssa, ei tunnu uskottavalta. Lauri Kivekästä voitiin pitää
»tulevaisuuden miehenä», mutta kylmä itsekkyys valitsee kernaammin
»nykyisyyden miehen», ja Ida Aalbergin kirjeenvaihto todistaa, että
hänellä 1887 oli mahdollisuus valita itselleen elämänkumppani monen
joukosta. Hän ei liioittele, kun hän kihlauksestaan ilmoittaessaan
Ellen Nervanderille kirjoittaa leikillisesti, että hän, jos olisi
tahtonut muodostaa n.s. järkiavioliiton, olisi voinut sen tehdä
»femtioelfva gånger», monet, monet kerrat. Unkarinmatkan jälkeen hän
sai melkeinpä sivutoimeksi antaa rukkasia nuorille miehille, häneen
hurmaannuttiin, hänen vuokseen tapeltiin. Jos hän halusi rikkautta,
hänellä oli kätensä ulottuvissa ainakin pari pohattaa, jotka halusivat
laskea rikkautensa hänen jalkojensa juureen.
Mennessään kihloihin Lauri Kivekkään kanssa Ida Aalberg oli lähes
kolmekymmentä vuotta vanha. Hän oli nähnyt maailmaa, hän oli kokenut.
Mutta hän on kuin nuori tyttönen kirjoittaessaan rakkauskirjeitään
tuolle köyhälle lakimiehelle. Diivaeleet ja oma suuruus ovat kaukana,
kun hän kertoo:
»Minä istun tässä kynä kädessä, enkä tiedä mitenkä alkaisin. Mitä
kirjoitankin ei se kuitenkaan ole samaa kun mitä liikkuu sydämmeni
syvyyksissä, sen tunnen. Eilinen päivä on kuin unelma, suloinen
unelma muutamilla synkillä muistoilla. Se on jättänyt levottomuutta
mieleeni. Kyyneleet tulvaavat minun silmistäni tätä kirjoittaessani,
minkätähden, sitä en tiedä ja kuitenkin minä itken, enkä voi muuta
kuin itkeä. Sitä sinä et voi ymmärtää, sinä voit puhua ja sen kautta
helpoittaa kuohusi, minä en sitä voi enkä ole koskaan voinut. Kaikki
minä salpaan itseeni, lienekkö siten ylpeydestä, kovuudesta eli
epäilyksestä. Minä olen sen vuoksi yksin, aina yksin kaiken hyvän
ja huonon kanssa joka minussa löytyy. Työni on se ainoa jolle tähän
saakka olen antanut itseni. Ne jotka ovat tulleet minun luokseni
niistä en ole erinomaisemmasti välittänyt, ja se josta välitän ‒ ‒
‒ Minä en tiedä mikä minun tänään on, pääni on kuin huumeessa, minä
voisin yksinäisyydessäni nöyristyä, langeta polvilleni ja rukoilla.
Ketä ja kuinka sitä en tiedä, minun sieluni on tuskassa minä en voi
olla hiljaa minun täytyy itkeä. Sinulla on niin monta jotka sinua
rakastavat, jotka osaavat osoittaa sen sinulle paremmin kuin minä,
selvemmin kuin minä, kauniimmin kuin minä. Voi, miksi minä en saa
olla niinkuin kaikki muut ihmiset ovat. Jos minä voisin olla niinkuin
nuo kaikki muut, niin silloin sinä et olisi tuntenut että olit
vieraantunut minusta, silloin sinä et olisi sanonut noita sanoja,
joita en voi unhottaa, jotka minua kiusaavat. Vaikka se on järjetöntä,
se on suunnatonta, minä tiedän, tunnen, että se oli ensi hetkessä, ja
kuitenkin minä en saa rauhaa ennenkuin sinä itse vielä kerran sanot
minulle sen. Mutta sinä et saa enään toiste tuntea sitä! Eli onko
todellakin kaikki niin häilyväistä?
Minä en tiedä mitä sinä nyt tällä hetkellä ajattelet ja tunnet, vaan
minä rakastan sinua, minä annan henkeni sinulle ja rukoilen Jumalaa
varjelemaan sinua minulle.