»NOORA» JA UNKARIN TRIUMFI.
Voimat kasvavat suurissa tehtävissä. Marie Seebach oli ensimmäisenä
johtanut Ida Aalbergin suuriin osiin, ja keväällä 1879 tämä sai
Suomalaisessa teatterissa koettaa voimiaan ja kasvoi ihmeellisen
lyhyessä ajassa päätään pitemmäksi. On vaikeata määrätä, oliko
Kaarlo Bergbomilla osuutta tämän kasvun jouduttajana. Valfrid
Vasenius piti vähäistä myöhemmin »Valvojassa» Suomalaisen teatterin
tyyliä realistisena. Bergbom ei erikoisemmin ollut kasvattanut
sen näyttelijöitä, mutta mahdollista oli, että hän kritiikillään
hiukan hälvensi Ida Aalbergin laulavaa saksalaista paatosta.
Sanomalehtikritiikillä, joka merkitsi puutteita, on ollut oma
osuutensa, sillä kukapa näyttelijä olisi kuuro sen sanoille. Ida
Aalberg kirjoitti näihin aikoihin veljelleen, että hän kokoaa talteen
jokaisen sanomalehtiarvostelun, missä hänestä puhutaan.
Näyttelijää ei voida kasvattaa yksistään kamarissa annetuilla
lausuntatunneilla, jommoista Marie Seebachin opetus pääasiallisesti
lienee ollut. Myöhemmällä iällään Ida Aalberg esitti vakaumuksenaan,
että näyttelijän on opittava ammattinsa näyttämöllä.
Ankaraa Viipurissa suoritettavaa työtä ei Ida Aalbergin hento
ruumis kestänyt. Hän sai Suomalaisesta teatterista lomaa ja vietti
alkusyksynkin 1879 kotonaan Leppäkoskella. Vasta lokakuussa hän
saapui Helsinkiin ja sai kiitosta eräissä uusissa osissa, Vronina
Anzengruberin »Valapatossa», Valpurina Oehlenschlägerin »Aksel ja
Valpuri» draamassa ja Maryna Sheridanin »Parjauspesässä». Vielä häntä
kiitettiin Björnsonin »Vastanaineissa» ja erikoisesti sanottiin hänen
saavuttaneen yleisön mieltymystä ingénue-osasta Wilbrandin »Ensi
lemmessä». Emil Nervander sanoi hänen Luisestaan »Kavaluudessa ja
rikkaudessa» alkuvuonna 1880, ettei hänen mielestään osaa voinut toivoa
esitettävän »syvemmällä tunteella, suuremmalla nuoruuden sulolla eikä
viehättävämmällä naisellisuudella». Ida Aalberg oli joitakin päiviä
aikaisemmin esiintynyt Nervanderin kirjoittamassa jouluinteriöörissä
»Pikku Suometar». Runebergin päivänä 1880 lausui näyttelijätär »Torpan
tytön» ja hänen sanotaan olleen »sievän, iloisen ja vapaan» Juliana »En
voi» kappaleessa.
Niin niukkoja kuin tämän aikakauden teatteriarvostelut ovatkin, niistä
kuitenkin voi päättää — se on toisinaan sangen selvästi sanottu — että
Ida Aalberg jo tähän aikaan oli tullut helsinkiläisen teatteriyleisön
lemmikiksi. Kuitenkin hän vasta helmikuussa 1880 saavuttaa voiton, joka
oli ratkaiseva ja vei hänet näyttämötaiteilijana monta porrasaskelmaa
ylemmäksi.
Helmikuussa 1880 Ida Aalberg ensi kertaa joutui tekemisiin »Pohjan
Velhon» Ibsenin kanssa, jolla myöhemmin tuli olemaan sangen merkittävä
osa hänen elämässään.
Millainen oli Ida Aalbergin ensimmäinen Noora?
* * * * *
Emil Nervander kirjoitti »Morgonbladetissa» Suomalaisessa teatterissa
25/II 1880 olleen »Nooran» ensi-illan johdosta:
»Eilispäivän näytäntö oli kauttaaltaan kaunis voitto Suomalaiselle
näyttämölle. Henrik Ibsenin »Nukkekoti» esitettiin lukuisalle
intelligentille yleisölle, joka jännityksellä, toisinaan melkein
hiiskumattomalla tarkkaavaisuudella seurasi väittelynalaisen kappaleen
sydäntäkouristavia kohtauksia. Oli tultu teatteriin iloisilla
toiveilla, jopa suurilla vaatimuksilla, että nti Aalberg etevällä
tavalla suorittaisi Nooran osan. Kohtaus kohtaukselta katseltiin
hänen näyttelemistään kasvavalla viehätyksellä, joka jo ennen kuin
esirippu oli laskenut ensimmäisen näytöksen jälkeen oli vaihtunut
syväksi ihailuksi sitä mestaruutta kohtaan, jolla hän tulkitsi luonteen
hienoimmat vivahdukset. Näytelmän toisen näytöksen suoritus kilpaili
arvokkaasti Euroopan ensiluokan näyttämöillä nähtyjen esitysten
kanssa. Nooran roolilla nti Aalberg kieltämättä on astunut todellisen
taiteilijattaren arvoon ja vilpittömästi onnittelemme häntä loistavan
voittonsa johdosta. Illan kuluessa nti Aalberg huudettiin kymmenen
kertaa esiin —.»
Myöhemmin Nervander vielä palasi asiaan lopettaen arvostelunsa:
»Pitäen silmällä myöskin osan vaikeutta saattanee liioittelematta
väittää nti Aalbergin näyttelemistä täydellisimmäksi, mitä ainoakaan
naisnäyttämötaiteilija tähän mennessä Suomessa on saavuttanut.» —
»Uusi Suometar» kirjoitti sekin verraten laajasti, m.m.:
»Suomalaisessa teatterissa lienee sangen moni toissailtana viettänyt
juhlaa; aniharva lienee sieltä kotiin palannut ajattelematta elämän
totisimpia ja vakaisimpia kysymyksiä. — Neiti Ida Aalberg todisti
tosi-taiteilijan tavalla paremmin kuin sanomalehtikirjoittajamme
Ibsenin esiintuomien aatteiden todenperäisyyttä.» —
Myöskin kaupungin ruotsinmielisissä lehdissä oli ylistäviä
kirjoituksia, mutta sanomalehtiarvosteluista ei saa varmaa kuvaa Ida
Aalbergin ensimmäisestä Noora-tulkinnasta.
Goethen ja Ranskasta tulleiden vaikutteiden ohella lienee myöskin
Schillerillä ollut oma osuutensa saksalaisen näyttämöllisen
idealismin kehittymiseen. Hän vaikutti siihen itse draamoillaan,
joiden onnistunut tulkinta kysyi kehitettyä puhetaitoa. Ibsenin
pohjoismainen »naturalismi» kasvatti Saksassakin myöhemmin aivan
uuden näyttelijäpolven, joka ei pyrkinyt vaikuttamaan puheensa
loistolla eikä liioin tyytynyt näyttelemisessään tapailemaan paljasta
luonnonmukaisuutta. Sen edustajat yrittivät puhua hermoillaan:
lihasten värähtelyt, sormien liikkeet, ruumiin asenteet, jopa eräillä
niinkin harvinaiset ilmeet kuin punastuminen ja kalpeneminen, olivat
hermonäyttelijän keinoja, joilla hän kykeni osoittamaan sellaista,
mitä oli runoilijan sanojen takana. Ruumiin ja sen liikkeiden mykästä
kielestä antoivat näinä aikoina Saksassa loistavia esimerkkejä kuuluisat
italialaiset näyttelijät Rossi, Salvini ja Ristori, mutta vasta Ibsenin
draamoissa uusi tyyli tuli viettämään voittojaan.
Ibsen ei ollut tarkka omien draamojensa esitykseen nähden.
Näyttelijäammattia hän tuskin voi kunnioittaa, hänen piintynyt
tunnuslauseensa »olla oma itsensä» sopi huonosti näyttelijöihin,
joiden työssään tulee ryömiä milloin mihinkin kuoreen. Eräälle
Nooran tulkitsijalle hän kuitenkin kerran oli antanut ylistävän
tunnustuksensa: Marie Ramlolle, jonka hän sanoi suorastaan pelastaneen
kappaleen Münchenissä. Ibsen sanoi: »Sellaista Nooraa ei ole missään
muualla. Se, joka on hänet nähnyt, ymmärtää, mitä minä Noorallani
tarkoitan.» Kerrotaan, että Marie Ramlo ei tehnyt osasta mitään
paraatiroolia ja että hän Nooraa tulkitessaan oli mahdollisimman
kaukana sankarityylistä.
Kaarlo Bergbomin osuudesta Ida Aalbergin menestykseen ei ole varmaa
tietoa, mutta luultavaa on, että hän kahdenkeskisessä keskustelussa —
hänellä oli semmoinen hieno tapa — on neuvonut nuorta näyttelijätärtä,
joka sangen puutteellisen älyllisen kouluutuksensa vuoksi ei uskaltanut
luottaa omaan ymmärrykseensä. Jos Bergbom oli neuvonut Noorassa
Ida Aalbergia, oli tämä ainakin tällä kertaa voinut palkita neuvot
neuvoilla. Helsinkiläinen arvostelu totesi, että kappale oli näytelty
Suomalaisessa teatterissa samassa asussa kuin Kristianiassakin. Norjan
pääkaupunkiin oli vähäistä ennen muuttanut entisen Suomalaisen oopperan
jäsen Alma Vikström, joka oli kirjeenvaihdossa Ida Aalbergin kanssa.
Alma Vikström lähetti Ida Aalbergille tarkan kuvauksen norjalaisesta
näyttämöasetuksesta. Bergbom sai luultavasti Ida Aalbergin välityksellä
luoda silmäyksen piirustuksiin, jotka kuvasivat esitystä Kristianiassa.
Ida Aalbergille ystävätär antoi neuvoja rouvien Hvasserin ja Juelin
Noora-luomien nojalla. »Vielä kerran, Ida», hän kirjoitti, »älä
missään tapauksessa tee häntä sentimentaaliksi, älä hetkeksikään, älä
edes eron hetkellä. — Kysyt kirjeessäsi, esiintyikö hän ensimmäisessä
näytöksessä rakastettavana, iloisena, leikkivänä vaimona, aivan niin,
rakas Ida! Samoin olet aivan oikein ymmärtänyt toisen näytöksen, anna
sen kohota niin, että tanssi on huippukohtana. Muistan kirjoittaneeni
Sinulle viimeisestä repliikistä toisessa näytöksessä — tee se niinkuin
minä sinulle sanoin — ja kolmannessa näytöksessä kylmä ja rauhallinen
ja ikäänkuin väsynyt elämään, kun Helmer häntä hyväilee, kiusaa se
häntä. Toisessa näytöksessä rouva Juel oli niin mestarillinen, etten
ole milloinkaan voinut uneksia mistään niin mestarillisesta» (Seurasi
kuvaus toisen näytöksen yksityiskohdista.)
Ibsenin »naturalismi» oli vain näennäistä naturalismia. Noora on
ihannoitu nainen, hän on sankaritar, ja yksinkertaisuus ja hillintä
eivät ole ainoat ja tuskin edes määräävät Noora-tulkinnan ansiot.
Noorahan on siinä määrin ihanteellinen naiskuva, että August Strindberg
sai sen johdosta raivokohtauksia. Todennäköisesti Ida Aalbergin
ensimmäisen Nooran suurin ansio on ollut siinä, että hän nuoruudellaan
ja viehkeydellään osasi valaa ihanteellisuuden verhon koko luoman yli.
Että hänellä tuskin on ollut varsinaista Ibsen-näyttelijän tyyliä, voi
päättää Frithiof Peranderin Ida Aalbergille myönnetyn lahjanäytännön
jälkeen pitämästä puheesta. Pitkässä puheessaan Perander sanoi m.m.:
»Neiti Ida Aalberg! Yleisö on jo illan kuluessa, niinkuin usein
muulloin, osoittanut Teille harrasta suosiota, sydämen pohjasta
lähtenyttä kunnioitusta. Kukkasista näyttämö oli kadota näkyvistämme.
Oli niinkuin olisi siihen, missä näyttämö oli ollut, noussut kukkainen
keto, jossa Te olitte kukkien kultainen kuningatar. Tätä yleisön
kunnioituksen osoitusta sallittakoon minun muutamalla sanalla jatkaa.
‒ ‒ ‒ Luonteitten kuvauksessa muistuu Ibsenissä usein mieleemme Norjan
mahtava luonto, jossa niin sanoakseni kaksi kappaletta, kaksi ainesta
etupäässä vetävät puoleensa huomiomme, nuo jalot, maahan tunkeutuvat
meren vuonot ja nuo jyrkät vuorikalliot, joihin edelliset väkevästi
kiertyvät. Se, mikä Ibsenin teoksissa jalonlaiseksi kuvataan, näyttää
saaneen viritystä jommastakummasta näistä. Toisessa niissä on niin
sanoakseni vaimon, toisessa miehen luonne. Merellä on tavallansa vaimon
luonne. Meri on notkea, norja, antautuva, hempeä, hienohelmainen,
vaihtelevainen; huikentelevaisen vesikalvon alla on syvyys, jota
kauhulla ajattelemme. Tänlaiseksi on runoilija tarkoittanut Noorankin
luonteen. Te annoitte hänestä täydellisen, nerollisen, ihmeen hyvästi
sattuvan kuvan. Te saitte näyttämölle luonnon ja elämän omat voimat.
Teidän näytellessänne, Teidän kuvatessanne tuon luonteen vaiheita oli
väliin kuin olisimme nähneet Norjan meren vuonon myrskyisenä ärjyvän
kauheasti, peloittavasti kaikille tuon luonteen vaiheille, kaikille sen
monipuolisille mutkille kykenitte Te antamaan muotoa ja väritystä, joka
meissä on herättänyt ihmetystä. Korkea, solakka raita, joka on kasvanut
Suomen sinisen salmen huostassa, joka meillä on nähnyt Vellamon valtaa,
älynnyt noitten »sisarusten sotkotarten», noitten »rannan ruokoisten
kälysten» viehättävää elämää, tämä korkea solakka raitamme osasi
käsittää Norjan meren vuononkin luonteen, osasi näyttämöllä kuvata
Nooran luonteen niin taitavasti, niin todellisesti, niin liikuttavasti»
— — — j.n.e.
Peranderin puheen johdosta uskaltanee päätellä, että Ida Aalberg
ensimmäisessä Noora-tulkinnassaan käytti kyllä saksalaisen deklamoivan
koulun keinoja sopivalla tavalla miedonnettuina.
* * * * *
Ida Aalberg oli Saksasta lähtiessään Marie Seebachille luvannut pian
palata. Kuitenkin hän vasta toukokuussa 1880 saattoi lähteä uudelle
ulkomaamatkalle. Hän oli nyt toisin varustettu kuin 1878. Hän oli
kokeneempi ja kehittyneempi kuin silloin, hän ainakin tuli toimeen
Saksan kielessä, ja matkarahoja hänellä oli yllin kyllin. Senaatti oli
myöntänyt hänelle 2000 markkaa, Pietarista hän oli saanut 1000 markkaa
ja lahjanäytännöstä oli kertynyt 1500 markkaa. Koko tuon summan, 4500
markkaa, Ida Aalberg oli keväällä antanut ystävälleen Maria Grapelle,
joka huolehti hänen rahoittamisestaan.
Ida Aalberg matkusti Saksaan, matkatovereinaan unkarilainen tohtori
Szinnyei ja tämän nuori suomalainen rouva.
Dresdenissä jatkoi hän osien tutkimista Marie Seebachin luona.
Kirjeessään Bergbomille tämä mainitsi tutkittavina olevina osina Jeanne
D’Arcin »Orleansin neitsyessä», Julian »Romeossa ja Juliassa» ja
Gretchenin »Faustissa», kaikki suuria tragediatehtäviä ja osia, joita
Ida Aalberg myöhemmin Suomessa näytteli.
Tällä matkallaan Ida Aalberg on pitänyt päiväkirjaa
teatteriesityksistä, joita sai nähdä. Ruotsin-, suomen- ja
saksankielillä hän on merkinnyt vaikutelmansa vihkoon, josta voi
päättää, että hän on nähnyt ainakin 55 eri kappaletta saksalaisessa
teatterissa. Hänen muistiinpanoistaan havaitsee, että hän oli istunut
teatterissa tarkkaavana kuin koulussa. Ensimmäiset kirjoitelmat
koskevat vaikutelmia Dresdenissä nähdyistä kappaleista. Hänen
kritiikkinsä luonteesta on syytä antaa eräitä näytteitä: