Meillä oli vähän outoa täällä eilen Juhannus iltana, sillä kun sitä
juhlaa ei ollenkaan tunneta täällä Sachsissa, niin ei myöskään ei
vietetä, kaikki suomalaiset erittäin herrat puuhasivat suuresti että
meidän piti mennä kaikki maalle, mutta ei siitä tuumasta tullut
mitään, sillä yhdellä oli yksi este toisella toinen, vihdoin päätimme
mennä »Grosse Garten'in» suuri komea kuninkaallinen puisto jossa joka
ilta on musikki, Rouva ja herra Jächnich olivat »förkelinä» siellä
joimme teetä ja viiniä, haasteltiin naurettiin ja kiisteltiin, meillä,
minulla ja eräällä Herra Sundqvistilla (Hattulasta) oli suuri riita,
hän on nimittäin suuri Svekomaani, johon ei kumppanien oikaisu sanat
vielä ole pystyneet, vaan nyt me kaikki olemme päättäneet ruveta
suuresti työskentelemään puhdistaaksemme häntä tuosta taikauskosta,
vieläpä löimme vetoa että ennenkuin tuleva Juhannus aamu koittaa, niin
hän on uudesti syntynyt. Tänään olemme päättäneet mennä Laschewitz'in
hyvin kaunis maisema lähellä kaupunkia. Suomalaisia kansanlauluja
useesti kuulee, sillä me olemme yhdistäneet »trion» johon kuuluu Minä
supraani, Berg [K.G. Berg] Kuopiosta, tenori, ja nuori Biedermann
basso. Baronessa Biederman [Ida Aalberg asui v. Biedermannin
pensionaatissa, jossa ennenkin oli asunut paljon suomalaisia] on
suuri musiikki tuntia, ja hän erittäin ihailee meidän kotimaisia
laulujamme, heti kun minä muutin heille hän myöskin tahtoi tulla
tutuksi Oskarin [Oskar Ahlberg, joka asui Jänichin pensionaatissa] ja
hänen bolagistinsa kanssa. Täällä on hirveän kuuma, erittäin kuin ei
ole tottunut siihen, niin tuntee suuren rasituksen, ja on niin pitkä
matka Elbelle ja myöskin niin liian kallis ettei tahtois rasita, 50
p kerralta, täällä ei ole niinkuin Suomessa jossa löytyy niin paljon
vettä, että ei tarvitse siitä niin pyhänä pitää.» — — —
»Almberg Slöör Wahlström [Suomalaisen teatterin johtokunnan jäseniä]
y.m: olivat käyneet Kenraali-Guvernöörin luona ja pyytäneet häneltä
minulle suosituskirjeen Venäjän ministerille täällä. Seuraavana
päivänä kun kotoa lähdin olin Almberg'in ja Slöör'in kanssa kansliassa
tulin esitetyksi ja sain mainitun kirjeen sekä Dresdeniin että
Köpenhaminaan. Se kirje tuottaa minulle suuret edut Kuninkaallisessa
teaterissa 'vapaa biljetin', pääsyn harjoituksiin, ja tietysti aivan
toinen kohteleminen kaikilta, kun olen ministerin suojelun alla. En
ole vielä käynyt hänen luonansa, enkä olisi voinutkaan vielä mennä,
sillä Neiti Ingman sanoi ett'en voi mennä muuten puettuna heidän
kaikkein luoksensa kuin mustalla silki läningillä, yksityisenä voisin
mennä, vaan ej nyt kun representeeraan koko Suomalaisen kansalis
teaterin. Rouva Jänichin kanssa kävin ostamassa, se tuli maksamaan
noin 130 S:markkaa, kyllä olisin 60:nelläkin saanut mutta muutaman
ajan päästä se olisi itsestään murentunut. Tämä on parasta silkiä
ja niin paksua että itsestään seisoo, minä otin 12 metriä, se tulee
aivan yksinkertainen. Teaterissa olen käynyt 3, 4 kertaa se tulee
hyvin kalliiksi itse ostaa, sillä halvemmalla ei voi mennä kuin 4
markkan vaan en ole saattanut olla poissa, sillä olisin tehnyt väärin;
kun ovat näytelleet samoja kappaleita kuin meillä ja jossa minulla
on ollut pääosa; — tänä iltana näytellään »Preciosa» yksi paraita
näyttelijöitä Neiti Ellmenreich näyttelee pääosan, minä tietysti
menen katsomaan, voidakseni vertailla ja tuomita. Tänään minä ostin 2
biljettiä toisen annan Rouva Jänichille, jollain lailla palkitakseni
hänen vaivojaan. —
Minä olen niin ahkerasti työskennellyt, lukenut ja kirjoitanut Saksaa,
sillä olen tehnyt sen päätöksen että Kesäkuussa oppia kieli varsin
puhtaasti, ja sen lupauksen minä pidän.» —
»Tänään me Suomalaiset kävimme yhdessä osassa suuressa Zvingelin
museosa nimittäin »Tafvel galleriassa» sieltä olisi niin paljon
kertomista, siellä löytyy noin 5000 tuhatta taulua ja niiden arvo
lasketaan 30,000,000 miljonaa Saksan markkaa, siellä on yksi taulu
joka on kalliin helmi kaikista mitä Euroopassa löytyy, paras hedelmä
jonka taide on luonut, nimittäin Rapfaelin »Madonna» joka on niin
ihana että tuntikaudet voipi siitä nautia, en muista kuinka monta
kymmentä tuhatta se on maksanut. Rapfael oli suurin maalari mailmassa,
syntyisin Italiassa ja eli 1580 ja 1630 välillä. —
Olisihan sitä niin hirveen paljon kertomista tästä taiteen
keskipisteestä, vaan tulevassa kirjeessä lisää, sillä ei voi niin
paljon paperia yhdessä kirjeessä saada esille. —»
Dresdenissä asui tähän aikaan verraten paljon suomalaisia, m.m.
sisaruspari Anna ja Eva Ingman. Anna Ingman, jolle Emilie Bergbom
oli kirjeessä Ida Aalbergia suositellut, välitti tutustumisen Marie
Seebachinkin kanssa.
Lahjanäytännössä keväällä 1878 kootusta kolehdista huolimatta Ida
Aalbergin matkakassa ei kestänyt »representeerata koko Suomalaista
kansalisteateria» ja hän joutui varsin pian taloudelliseen pulaan.
Hän kirjoitti hätääntyneenä kotiin, ja Antti Ahlberg koettikin auttaa
tytärtään pienehköllä rahalähetyksellä. Varojen puute pakotti Ida
Aalbergin keskeyttämään opintonsa aikaisemmin kuin olisi halunnut.
Kirjeenvaihto todistaa, että hän sai turvautua sekä suomalaiseen,
norjalaiseen (Dresdenissä oli Skandinaavinen klubi) että saksalaiseen
avuliaisuuteen selvitäkseen opintomatkansa aineellisesta puolesta.
Avustukset olivat pieniä lainoja — Suomalainen teatteri antoi,
kutsuessaan hänet takaisin, ennakkomaksua —, jotka Ida Aalberg pian
maksoi takaisin.
Vanhemmille kirjoitetut kirjeet eivät anna täydellistä kuvaa Ida
Aalbergista Dresdenin ajalta. Ne ovat vilpittömiä lapsen kirjeitä,
joista kyllä voi pilkistää esille eräänlainen »suomalaisuuden henki»,
mutta jotka esim. »Rapfaelillaan», joka »eli 1580 ja 1630 välillä»
antavat hänestä liian kehittymättömän kuvan. Henkilöt, jotka tunsivat
hänet jo ennen ensimmäistä ulkomaamatkaa, ovat todistaneet, että hän jo
silloin osasi miellyttää paljaalla olemuksellaan. »Hänessä oli jotakin
merkillisen ja puoleensavetävän reilua» on eräs varhaisen nuoruuden
tuttava kertonut. Ja Dresdenissä oloajalta on todistuksia, että Ida
Aalberg kykeni miellyttämään muitakin kuin vanhaa opettajatartaan Marie
Seebachia. Kun Dresdenissä oleskelevat suomalaiset opiskelijat tunsivat
koti-ikävää ja olivat alakuloisia, pyysivät he luokseen Ida Aalbergia.
Hän oli heistä ainoa olento, joka »rakastettavalla tavallaan» saattoi
heitä lohduttaa. Thiodolf Rein, joka kesällä 1878 kävi Dresdenissä, on
muistelmissaan kertonut:
»Suomalaisista miehistä ja naisista, jotka tähän aikaan olivat
Dresdenissä, voidaan mainita maalari, neiti Eva Ingman ja ennen
kaikkea Ida Aalberg, jota minulla oli onni pari kertaa siellä tavata.
Alotettuaan näyttelijäuransa Suomalaisessa teatterissa hän nyt
harjoitti opintoja kuuluisan näyttelijättären rouva Niemann-Seebachin
luona. Eräällä höyrylaivamatkalla jonka tein ylös Elbe-virtaa läpi
Saksilaisen Sveitsin aina Böhmin rajalle asti, hänkin sattui olemaan
matkustajien joukossa. Laivan kannelta saatoimme yhdessä ihailla
kauniita vuori- ja metsämaisemia, joiden läpi kuljimme. Paikasta,
jossa laiva laski maihin, lähdimme jalkaisin Erzgebirgessä olevalle
Prebischthorin kukkulalle ja minulla oli kunnia ottaa neiti Aalberg
käsivarteeni ja johtaa häntä ylös jyrkkää vuorta, jonka laelta me
katselimme laajaa ja suurenmoista näköalaa yli ympäröivän alppiseudun.
Ida Aalberg oli suuri taiteilijana, mutta osasi myöskin henkilönä
olla erittäin rakastettava ja mielenkiintoinen. Hän oli hyvin älykäs,
osiensa esityksessä hän ei antautunut yksinomaan välittömän tunteen
johdettavaksi, vaan koetti myöskin täysin käsittää ja ymmärtää
draamallista karakteria ja mitä sen esittäminen vaati. Mietelmissään
näyttämötaiteesta hän saattoi olla suorastaan syvämietteinen. On
helppoa ymmärtää, että hänen kehitykselleen Dresdenissä olo koitui
suureksi hyödyksi, koska näyttämöolot siellä olivat sangen korkealla
tasolla, josta minäkin voin vakuuttautua näkemällä erinomaisella ja
minulle unohtumattomalla tavalla esitettävän sellaisia kappaleita kuin
Goethen »Egmont».»
Että hyvin nuoren neidon mietelmät olivat vaikuttaneet Reiniin,
filosofiin, voimakkaasti, on ymmärrettävää. Todennäköisesti kuitenkin
Ida Aalbergin lausumien syvällisten mietelmien takana oli vanha
ja kokenut Marie Seebach, joka samoihin aikoihin oli kirjoittanut
oppilaalleen:
»Koska Te tähän asti olette minun luonani opiskellessanne halunnut
päästä vain käsitykseen roolien _sisäisestä olemuksesta_, niin olen
myöskin pitänyt silmällä, että pian _omalla_ kielellänne voitte niitä
esittää.»
Ahkeruudellaan ja tarmollaan Ida Aalberg luuli oppivansa saksan kielen
lyhyessä ajassa. Näin ei kuitenkaan käynyt. Myöhemmin Ida Aalberg kävi
monta uutta ja hyvää kurssia oppiakseen tuon suuren kulttuurikielen,
mutta vähäisellä menestyksellä. Hän, jota joku — vedoten Ida Aalbergin
yrityksiin näytellä eri kielillä — on pitänyt suorastaan kielinerona,
ei elämänsä loppuun asti osannut kunnollisesti muuta kieltä kuin suomea.
Suomea hän osasi hyvin, joskaan ei virheettömästi. Arvostelu kiittää
hänen ääntämistään jo alkuaikoina puhtaaksi ja sointuvaksi. Mutta
vieraisiin kieliin hänellä oli, jos ottaa huomioon ahkeruuden ja
yritteliäisyyden, keskitasoa huonompi taipumus.
* * * * *
Mitä jälkiä näkyi Marie Seebachin koulusta, kun Ida Aalberg palasi
Suomeen?
Turkin sodan aikana ja sen jälkeenkin Suomessa oli taloudellinen
pulakausi. Raha oli ahtaalla ja vararikot kuuluivat päiväjärjestykseen.
Myöskin Suomalaisen teatterin toimintaan taloudellinen pula vaikutti
tuntuvasti. Helsinkiläinen arvostelu vetoaakin siihen selitellessään,
miksi yleisö jää pois teatterista. Mutta maaseutukiertueilla tuotti
vaikeuksia sekin, että ensimmäinen innostus teatteria ja sen esityksiä
kohtaan oli jo ennättänyt jonkin verran jäähtyä.
Kun Ida Aalberg kotiutui ensimmäiseltä ulkomaamatkaltaan, oli
Suomalainen teatteri Turussa ja varsin vaikeissa oloissa. Vilho ei
ollut kestänyt matkavaikeuksia ja oli sairaana, paljon lupaava Kaarola
Avellan oli opintomatkalla. Teatterissa vallitsi ohjelmiston puute,
joka sai Bergbomit kiirehtämään Ida Aalbergin paluuta. »Kylän heittiön»
menestys ei ollut ennättänyt unohtua, ja Marie Seebachin nimellä voi
tehdä reklaamia.
Kun Ida Aalberg esiintyi Luisena »Kavaluudessa ja rakkaudessa»,
kirjoitti Emil Nervander »Åbo Postenissa»:
»Illan mielenkiinto luonnollisesti kohdistui enimmän nuoreen, äsken
kotimaahan palanneeseen näyttelijättäreen neiti Aalbergiin, joka on
opiskellut Saksan erinomaisen ja suurenmoisen taiteilijattaren rouva
Niemann-Seebachin luona ja nyt kokeili Luise Millerin vaativassa
osassa. Heti neiti Aalbergin näyttäytyessä häntä tervehdittiin
erittäin sydämellisillä kättentaputuksilla, jotka auttoivat nuorta
taiteilijaa unhottamaan alussa häntä varmaan vaivaavan pelkonsa.
Hän huomasi esiintyvänsä suopealle yleisölle ja sai rohkeutta
nopeasti kehittää vaikuttavan osan mielenkiintoista tulkintaa.
Rakastettavalla ja rikaslahjaisella taiteilijalla on ollut nerokas
esikuva, joka on opettanut häntä katsomaan syvästi ja voimakkaasti
runouden lymypaikkoihin ja samalla avannut hänen silmänsä sille, mikä
on kaunista ja, jos niin voimme sanoa, rehellistä näyttämöllisessä
plastiikassa. Meidän pienellä, yleensä jonkin verran realistisella
näyttämöllämme tuntui esitys ehkä hiukan suurelliselta yleisöstä,
joka ei oikein tunne ulkomaan suuria näyttämöitä, ja ehkäpä moni
hiljaisuudessa tuumi, että »kaikki, mikä kiilsi, ei ollut kultaa»,
koska esitys niin oleellisesti erosi siitä, mihin olemme tottuneet
nähdessämme nuoria, miellyttäviä ruotsalaisia näyttelijättäriä,
jotka ovat täällä esiintyneet, mutta joilta useimmiten on puuttunut
melkeinpä kaikki kouluutus ja jotka ovat saaneet ottaa ohjaajakseen
vain synnynnäisen vaiston siitä, mikä näyttämöllä on kaunista. Se
vaisto on ruotsalaisilla verrattomasti suurempi kuin suomalaisilla.
Mitä salongissa lieneekin ajateltu, niin kokonaisuudessaan osan syvä,
kaunis ja vaikuttava tulkinta tehosi ja suosiota osoitettiin vilkkaasti
ja vilpittömästi. Elämme siinä iloisessa uskossa, ettei tätä tarvitse
katua, sillä jos kohta kulta, joka kiilsi, ei vielä ollut täysin
sulanut, oli se kuitenkin oikeata kultaa, jota Suomen näyttämötaiteella
ei ole liikoja. Antaapa ajan kulua, niin suomalainen puhenäyttämö saa
neiti Aalbergista taiteilijan, joka on sille kunniaksi, jos hän pitää,
mitä on luvannut. Suuresta ja lämpimästä mielenkiinnosta, jolla rouva
Niemann-Seebach niin oleellisesti on edistänyt nuoren, vaatimattoman
suomalaisen oppilaansa kehitystä, esitämme kaikkien kotimaisen
näyttämön ystävien puolesta kunnioittavan kiitoksen. Jos oppilas joskus
täysin itsenäisesti voi toteuttaa suuren mestarinsa opetuksen, on
meille suomalaisille kaksin verroin rakasta äärimmäisenä pohjoisessa
olevaan taidelaitokseemme yhdistää Marie Seebachin muisto.» — ‒ ‒
»Sanomia Turusta» kirjoitti:
»Neiti Aalberg, joka nyt näytti, mitä hän oli taiteessaan edistynyt,
sai vastaanottaa yleisön sulimmat mieltymyksenosoitteet. Kenties
ilmaantui hänen näyttämisessään silloin tällöin ulkomaalaisuutta, mutta
se kyllä haihtuu kylmässä Pohjolassa.» — ‒ ‒
»Åbo Underrättelser» sanoi:
»Suomalainen seurue esitti eilen Schillerin »Kavaluus ja rakkaus»
draaman useissa kohdin odottamattoman hyvällä menestyksellä. Neiti
Aalbergia, joka esitti Luisen vaikean osan, tervehdittiin riemulla
heti kun hän ulkomaamatkansa jälkeen ensi kerran näyttäytyi ja
palkittiin häntä inspiroidusta näyttelemisestään melkeinpä hurjin
suosionosoituksin. Saksalaisen teatterin vaikutus ilmeni selvästi hänen
käyttämistään suurista eleistä ja siitä, että hän useissa kohtauksissa
painotti liian terävästi. Mutta kun tämä kaikki »asettuu» ja muuttuu
liiallisesta taiteesta luonnoksi, silloin neiti Aalberg tuntuvasti
kohottaa suomalaista näyttämöä ja tulee, mitä hän jo nyt onkin, sen
koristukseksi.» — ‒ ‒
Ulkomaalaiseen vaikutukseen nähden siis kaikki arvostelijat olivat
yksimielisiä. Saavutettu tunnustus oli tunnustusta, jota annetaan
oppilaalle. Arvostelijat eivät yksityiskohtaisesti olleet kyenneet
määrittelemään ulkomaalaisen vaikutuksen luonnetta, Emil Nervanderinkin
selostus oli siinä suhteessa kovin vähän antava, se on hyvästä
tyylistään huolimatta teatteriharrastelijan ylimalkainen kyhäys. »Åbo
Underrättelserin» puhe liioitellusta elekielestä ja liian voimakkaasta
painotuksesta sensijaan tuntuu hyvin todennäköiseltä: nuoruus vie
liioitteluun ja saksalainen tähtikoulutus oli sekin omansa johtamaan
siihen.
Oskari Vilho on Bergbomille kirjoittanut vaikutelmistaan:
»Sinä kysyt, kuinka nti Aalberg on edistynyt? Siihen saatan suurella
mielihyvällä vastata: paljon, hyvin paljon. Hän on kerrassaan kohonnut
taiteilijaksi. Tosin on hän tuonut rikkaruohojakin vähän mukanaan,
mutta näillä ei näy olevan niin syvät juuret, ettei hän omalla
työllään voi helposti niistä päästä. Esim. tuo saksalainen tapa
maalata _sanoilla_ ei oikein soveltune suomenkieleen, joka on niin
ääntiörikas ja pitkäsanainen. Muun muassa Aalberg nielee, tai oikeammin
vivahduttamisen kautta hävittää sanojen päätteet, etenkin pitemmissä
sanoissa. Vaan tuosta hän kyllä pääsee. Summa se, hän on edistynyt, ja
tästä lähin hän ei enää lue rooliansa, hän tutkii sitä. Sen huomasin
selvästi Laurastaan Maantien varrella.»
Vilhon arviointi oli sekä epämääräinen että epäselvä. Mitä hän oli
käsittänyt »sanoilla maalaamisella»? Todennäköisesti Ida Aalbergin
äänellistä moduloimiskykyä, joka oli Seebachin koulun tulos.
Lausuntataito epäilemättä oli suomalaisen teatterin useimmilla
jäsenillä sangen alkeellisella kannalla, ja Ida Aalbergin ulkomailta
tuomat voimakkaat korostukset ja detaljeerattu lausunta hämmästyttivät
yksin Vilhoakin, vaikka tämä oli Parisissa nähnyt semmoisenkin
tekniikan mestarin kuin Coquelinin. Sanojen nielemistä ei voi selittää
»sanoilla maalaamisesta» johtuvaksi, ja turkulainen lehti totesikin
»Maantien varrella» esityksen johdosta:
»Neiti Aalberg esitti Lauran osan kevyesti ja miellyttävästi. Se,
että hän sanoo sanat selvästi, on kiitettävää, ja toivottavasti
kykenee jonkun verran avaamaan korvat muutamilta teatterin nuorimmista
jäsenistä, joilla on väsyttävä tapa puhua niin nopeasti, että useinkaan
ei oikein voi käsittää, mitä näyttämöllä esiintyvä herrasväki
tarkoittaa.»
Marie Seebachin koulun vaikutusta saattoi lukea yksin Ida Aalbergin
entisistäkin osista. Hänen heikkoudekseen mainittiin liialliset
affektit. »Hellät sukulaiset» kappaleen johdosta »Åbo Underrättelser»
kirjoitti:
»Hän esitti useat kohdat erinomaisesti, mutta vielä useammat suurella
saksalaisella paatoksella, joka paikoittain oli aivan sopimaton
tilanteeseen.»
Helsingissäkään, jossa teatteri aloitti näytäntönsä maaliskuun alussa
1879, ei Luise Miller »Kavaluudessa ja rakkaudessa» koitunut Ida
Aalbergille ehdottomaksi menestykseksi.
»Uusi Suometar» kirjoitti:
»Neiti Aalbergin Luise Miller on sangen huolellisesti harjoitettu
saksalaisen mallin mukaan, eikä tämä malli huono olekaan. Varsinkin on
kiitettävää, että neiti Aalberg lausui hyvin selvästi. Tuo saksalainen
tapa säännöllisesti koroittaa ja alentaa ääntä kävi kuitenkin
mielestämme yksitoikkoiseksi ajan pitkään, niinkuin myös noiden
'ah'-huutojen paljous.[11] Että neiti Aalberg on edistynyt osoitti hän
varsinkin muutamissa kohtauksissa, joista mainittakoon vangitsemisen
kohtaus ja myrkyttämisen. Ladyn luona paisui hänen pathoksensa
liiaksi. Ylimalkain olisi yksinkertaisempi käsitys saksalaisesta
porvaristytöstä meidän mielestämme oikeampi; mutta neiti A. toimitti
osansa johdonmukaisesti niinkuin hän oli sen käsittänyt.»
Helsingin ruotsinkieliset sanomalehdet osoittivat kevätkaudella 1879
Ida Aalbergille suopeuttaan. Yksin »Helsingfors Dagbladkin» piti häntä
etevänä ja »jo nyt aika kehittyneenä näyttelijänä, johon ohjelmisto
tulevaisuudessa pääasiallisesti tulee nojautumaan. ‒ ‒ Se, joka näki
nti Aalbergin »Kuningas Renén tyttäressä», yhtyy kyllä tähän. Hänen
näyttelemisessään oli kohtuutta ja älyä, lämpöä ja naivisuutta.» — ‒ ‒
Mutta »Uusi Suometar» oli koko kevätkauden 1879 melkeinpä sotakannalla;
jos lehti antoikin joskus tunnustusta, niin se tuli siinä muodossa,
ettei vastaanottaja voinut siitä iloita. Voi olla oikein, kun lehti oli
kirjoittanut »Hellät sukulaiset» kappaleen johdosta m.m.:
»Liian usein osoittaa neiti Aalberg hämmästystä ja muita sentapaisia
liikutuksia, joita ammoittamalla ilmoitetaan.»
Mutta jos lehti kiitti, tuli kiitos esim. seuraavassa vähän
ilahduttavassa muodossa:
(»Onhan pappa sen sallinut») »Neiti Stenberg saavutti suuressa määrässä
yleisön mieltymystä Aurora Rosenvingen osassa. Neiti Aalbergin hieno
ja onnistunut näytteleminen olisi ansainnut suurempaa huomiota kuin se
näytti herättäneen», tai (»Korttiin katsojan») johdosta:
»Erinomaisen hyvin näytteli neiti Aalberg varsinkin viimeisessä
näytöksessä.»
Jos tutkii »Uuden Suomettaren» arvosteluissa ilmestyviä reservatsioneja
tältä ajalta, alkaa helposti uskoa Ida Aalbergin väitteeseen, että
lehden arvostelija ajoi persoonallisia pyyteitä. Viimeksimainitussa,
parhaassa, arvostelussakin oli pukinsorkka. Helsingin ruotsalaiset
lehdet löysivät paljon kiitettävää Ida Aalbergin näyttelemisessä
keväällä 1879, »Uusi Suometar» teki kerta kerralta jonkin ikävän
»huomautuksen». Nuoren näyttelijän suurin voitto, »Jane Eyre», sai
»Uudessa Suomettaressa» sangen ilkeän vastaanoton keväällä 1879.
Kun »Hufvudstadsbladet» selitti hänen päivä päivältä edistyvän ja
lähenevän suuren näyttelijän päämaalia ja »Helsingfors Dagblad» totesi
menestyksen ja »Morgonbladet» kirjoitti m.m.:
»Myöhemmissäkin näytöksissä nti Aalbergin esitys oli niin tosi ja
draamallinen, ettemme voi muuta kuin onnitella näyttämöä, johon hän
on kiinnitetty, ja me ennustamme nuorelle näyttelijättärelle todella
korkeaa taiteellisuutta, sillä lahjojensa ja opintojensa kautta
on hän siihen oikeutettu —», niin »Uusi Suometar» kirjoitti vasta
näytäntökauden loputtua:
»Näytäntökauden lopetti eilen Birch-Pfeifferin teeskennelty näytelmä
»Jane Eyre», mikä on saavuttanut paljon suosiota sekä yleisön että
arvostelijain puolelta, jotka tietysti ovat sentään muistelleet sen
heikkojakin puolia.» — — — Ida Aalbergista, nimiosan esittäjästä, ei
mitään.
Kun osa Suomalaisen teatterin näyttelijöitä kesällä 1879 vieraili
Viipurissa, Ida Aalberg mukana, sai tämä kaupungin ruotsinkielisessä
lehdessä arvostelun, joka osoitti, että hän yhtäkkiä alkoi vapautua
oppilasmaisuudesta ja vaikuttaa yleisöön. »Viborgs Tidning» kertoi
»Jane Eyrestä»:
»Myönnämme, että uteliaisuuden vallassa odotimme eilistä »Jane
Eyre» esitystä. Olimme uteliaita neiti Aalbergin vuoksi, jolla oli
pääosa, joka, olematta millään tavoin yhtenäinen ja tosi draamallinen
luoma, esittäjältään vaatii suuria voimia. Meillä ei aikaisemmin ole
ollut tilaisuutta tutustua neiti Aalbergin kykyyn, mutta esirippu
ei vielä ollut laskeutunut ensimmäisen näytöksen jälkeen, kun jo
olimme päässeet varmuuteen, että Suomalainen draamallinen näyttämö
oli nuoresta näyttelijästä saanut todellisen taiteilijan, jolle
arvostelu kunnioittaen kumartaa. Yksi ainoa esiintyminen oli tarpeeksi
muuttaakseen uteliaisuutemme mitä lämpimimmäksi mielenkiinnoksi.
Erittäin miellyttävän ulkomuodon ohella on neiti Aalbergilla
hyvin kaunis ja sympaattinen ääni, ilmeikäs mimiikki ja muuten
näyttelemisessään eloa ja lämpöä, joiden ominaisuuksien vuoksi seuraa
jakautumattomalla mielenkiinnolla nuorta taiteilijaa osan kaikissa
vaiheissa. Hänen näyttelemisensä todistaa hänen harjoittaneen vakavia
ja hyviä opintoja, se on läpeensä todellista ja draamallista, suloista
ja hyvin harkittua yksityiskohdissaan. Enimmän ehkä miellytti meitä
hänen esiintymisensä prologissa, jossa laiminlyöty ja luonnottomasti
kohdeltu lapsi koettaa hakea lohtua tiedon aarteista ja paiskaa
epätoivoissaan totuuden sanoja sen ympäristön silmille, joka
säälimättömästi on häntä polkenut. Tässä neiti Aalberg osoittaa koko
näyttelemisensä hienouden ja kauniin kykynsä viehättävällä tavalla.
Se on jotakin sellaista, mitä pitää nähdä, sillä sitä on mahdotonta
kuvailla. Mutta hänen esityksestään muissakin kohtauksissa on meillä
vain kiitoksen sanoja, niin, me tunnustamme, että niiden huomattavien
taiteilijain joukosta, joiden olemme nähneet esittävän »Jane Eyreä»,
tuskin ketään voidaan verrata häneen.»
Eräs Ida Aalbergin myöhempiä rakkaita ystäviä on sanonut, että hän
Huusniemen näyttämöllä Viipurissa kuuli ensi kerran Ida Aalbergin
äänen ja että se jo silloin vaikutti häneen vastustamattomalla
viehätysvoimalla. Tämän myöhemmän ystävättären isä, kuullessaan
tyttärensä jumaloivia sanoja nuoresta näyttelijättärestä, sanoi
tutustuneensa tähän Helsingissä, missä Ida joskus teatterialansa
alkuaikoina oli asunut Tukiaisen perheessä. Tytär pyysi silloin,
että isä kutsuisi Ida Aalbergin lähellä Viipuria olevalle tilalleen,
ja tämä pyyntö täytettiin. Ida Aalberg tuli, ajaen itse hevosta ja
puettuna silkkipukuun. Hän oli käytöksessään niin luonteva, vilkas
ja herttainen, että valloitti jokaisen sydämen. Hän puhui isän
kanssa maanviljelyksestä samalla voittavalla mielenkiinnolla kuin
tyttären kanssa tämän asioista. Leikittiin ja heitettiin kuperkeikkoja
heinäladossa. Silkkipuku, vaikka olikin niin vahva, että »itsestään
seisoi», ei kestänyt sitä menoa. Se kai olikin otettu mukaan siksi,
ettei sen omistajalla ollut muuta oikein hyvää pukua.