Oottako kuullu jotta mull’oli lauantaina iltapäivällä harvinaane
tilaasuus ja kunnia?
Mull’oli kunnia haastatella sitä salaperäästä junkkaria, jot’ei kukaa
tunne, vaikka sen on moni nähny ja ollu puhees ja tekemisiskin sen kans.
Hra Tuntematoonta!
Sitä samaa juupelia, jota poliisit ovat yrittänhet saara kiinni jo
monta kymmentä vuatta, mutteivät oo saanhet. Jäljillä ovat ollehet,
mutta sitte se katuaa ku kastet maaha.
Eileen kun lehti oli jo valmis ja mä knapittin housuni, jotta mä
lähren kotia, (m’oon kuulkaa niin lihoonu, jotta aiva pitää pitää
housunliirinkiä auki ku kriivaroottoo) — niin samas soittuu telefooni
ja kysyttihin jotta:
— Haloo, onko se herra Jaakkoo?
— Joo, s’oon minä itte!
— No päivää ja tervhyysiä Ruattista ja olis mulla vähä tulijaasiaki — —
— Häh, mitäh — kysyyn mä ja sanoon toisille toimittajillen jotta:
— Hiljaa ny poijat. — Niin mitäs se olikaan?
— No ompahan vaan vähä Brattia potus.
— Kuka puhuu, tuata, kenenkä kans mull’on kunnia puhua?
— Tjaah, se on vähä arka paikka. Mun ei passaa sanua nimiäni, mutta
min’oon se sama miäs, joka tunnethan hra Tuntemattoman nimellä.
— Oohoo — pääsi multa.
— Joo — sanoo. — Kun nyt on purjehruskausi loppunu ja joppookin pitää
järjestää taas uuthen laihi, niin mä ajattelin, jotta jos haluaasitta
haastatella, niin se käyys ny kovasti hyvi päinsä.
— Kiitoksia! Sepä ny jotakin! Mihnä sais tavata?
— Minä asun täälä moottoriveneheni kajuutas. Tulkaa Kalaranthan, niin
laivapoikani kyllä opastaa.
Minä lährin het!
Siinä entisen Lasellin rautakaupan nurkas seisooki yks poika, joka
nosti komjasti lakkia ja sanoo jotta:
— Minä viän.
Ja siinä uurella pryyllä oliki yks suuri harmhaksi maalattu
moottoripaatti ja siihen se mun viisas. Mä koputin kajuutan ovhen,
niinku herroos pruukathan ja heti sanoihin, jotta:
— Sisälle!
Aukaasin oven ja — kyllä mä hämmästyyn jotta:
— Sinäkö saamari se oot, se hra tuntematoon!
— Minä, minä — nauroo se junkkari, jok’on mun rippikoulutoverini ja
hyvä tuttu.
— No älä ny heikatti, vai sä se oot! Mutt oot sä aika epeli, em m’olsi
luullukkaa. — Ja näin komja ja fiini paatti kun sull’on. Mistä sä oot
tämän komffoijannu?
— No pitää sit’olla värkit sitä mukaa ku hommakki. Kun on sellaaset
suuret ja monet asiat levjällänsä ku mullaki ny on, niin ymmärtää sen.
Ja kyllä sill’oliki komja kajuutta. Aivan mahongista ja vaskesta kiilti
ja moottoriki oli 64 hevoosvoimaa. Sametti-tyynyt penkiillä.
— Kolmes tiimas mä ajan tällä täältä Vaasasta Ruattin pualelle?
— Älä hemmetis, vai menöö se nii lujaa.
— Pitää olla sellaane masiina, jottei poliisit eikä tullivenhet peräs
pysy. Eikä ne pysykkää. Parhaat tullinuuskarien paatit teköö 18
knuuppia, mutta tämä teköö 85 knuuppia — —
— Mikä se knuuppi o? — piti mun kysyä, kun en m’oo oikee meriasioosta
selvillä.
— No se on sama ku solmu elikkä solmunväli.
— Jaa-ah — sanoon mä. Vai solmuja. Mutta eikö ne mee joskus aiva
takkuhu, kun niin ajetahan?
— Hahhahhaa! — nauroo se hra Tuntematoon ja nosti sähköllä keitetyn
kaffipannu pöytähän ja otti seinäkaapista sellaaset kauhian
hoikkajalkaaset pikarit ku maronlakit. Mutta mä sanoon jotta:
— Sos sos soo, s’ei passaa olleskaa. S’oon visshin väkijuamaa ja m’oon
lakia kunnioottava kansalaane. Suames on kialtolaki! Jes jos poliisit
sais tiätää, jotta sä tarittet mulle tuata kullanruskiaa munkkia!
Silloo se nousi ylhä, vihelti kerran ja samas heitti laivapoika köyret
irti ja moottori rupes hakkaamhan ja kallisti jotta jos en m’olsi saanu
vähä väistetyksi, niin koko pottu olis kaatunu mun hämmästynesehe
suukkuhuni.
— Pian täs laki täytethän — huuti hra Tuntematoon ja paatti meni jotta
vesi piraji ja Vaskiluatoki vai reisuusti välähti.
Oikee otti hengen kiinni. Nii lujaa se meni.
Ja sitte toppas ku tikkuhu.
— Kolme meripeninkulmaa! — sanoo hra Tuntematoon. — Nyt m’oomma Suamen
rajan ulkopuolella. — Kippis.
— Kippis sanoo merimiäs.
— Niin sanoo jotta kippis.
— Kippis, äääh.
— Kippis, äääh.
Ja sitte me jutelthin.
Se kertoo, jotta s’oon tianannu tänäki kesänä hyvin. Tullen
mennen. Täältä s’oon kuljettanu Ruattihin kenkiä ja paperossia.
Eikä paperossiista mee tupakkiveruakaa kun niitä viää rehellisesti
ulkomaille. Ensin sai kruunun laatikosta, mutta ny viimeaikoona vain 50
äyriä. Ruattin pualelle ne piti tuara salaa, mutta ku on tuttuja miähiä
vastas ja puplikaaniakin vähä auttaa, niin hyvin s’oon menny. Ruattista
on takaasi tulles tuatu kaffia, n’otta sit’ on kaikki mettäkki täynnä
Lohtajalta Porihi asti. Säkkiäki on hajonnu ja kaffia niin varisnu
pitkin puskikoota, jotta 10 vuaren perästä on kaffipuu yleesin lehtipuu
koko venska Österoottenis. Ja hyvinhän n’oon kaupat rotsinhet, eikä voi
tullinuuskarikkaa moittia. Frii kaffiis ovat pysynhet ja saanhet vähä
tupakkirahojaki.
— Mutta paljohan n’oon poliisit ja tullimiähet saanehet sun tavaroostas
takavarikkohonki —
— Hui hai! — Ei muuta ku se mik’on meinattuki. Kattoos, s’oon sillä
lailla, jotta mä pruukaan panna pari apulaastani 10—12 säkin kans
erellä kulkeehe ja iasti tuloo vasta peräs. Se syättivehes ajaa sitte
niin likiltä rullipaattia, jotta vissisti äkkääväkki. Tullilaivas
nousoo aikamoone metakka jotta.
— Siru siru, faananamma tuusan juttan, sisoh salakuljettajia!
Ja sitte ne panoo moottoripaatin merehe ja siihe hyppää 2—3 tullijunnia
pyssyt käres ja huutaavat jotta:
— Seis seis elikkä me ammumma.
— Ja mun poikani syöttipaatis nauraa pihistäävät jotta:
— No nyt ne lähti. — Mitä nuaren ampumisesta! Ei n’oo ikänä osannehet.
Poijat pistäävät piippuhu valkian ja pitäävät sellaasta parhaltaasta
vauhtia päällä, jotta tullivenes hissuksensa saavuttaa, ajaavat ranthan
ja pyhkääsöövät mettähän, elikkä rupiaavat riitelöhö ja rähisöhö. Niitä
sitte lähtöövät tullijunnit kuljettohon ja ovat miälisnänsä ku saivat
kiinni, mutta sillä aikaa ajaa mun isoo lastilaivani kaikes rauhas
maihin. Siäl’on isäntiä ja hevoosia orottamas ja »jyväsäkit» lähtöövät
maakuntaha jauhettavaksi. Hyvinhän s’oon kannattanu.
— Täs hiljan mä tein oikee aika jutkun näille tulliherroolle — jutteli
hra Tuntematoon. — Pari viikkua sitte niitä lähti Ruattin pualelle aika
sakki yhrellä komjalla tullionkarilla tekemhän salasopimus Ruattin
pualen puplikaanien kans, jotta heti ku täältä lähtöö sinne jokin
tupakkilasti, niin täältä sähkötethän sinne jotta:
— Pass opp, nyt tuloo!
Ja ku Ruattin tullista lähtöö kaffilasti, niin siältä knakutethan tänne
jotta:
— Hori opp!
Veljellisesti näin autethan toisiansa ja saaraha osansa takavarikosta.
— Hi ha ha — nauroo hra Tuntematoon. — Juu peeveli, viälä eivät oo
saanhet yhtäkää kertaa, vaikka n’oon sähköttänhet ja knakuttanhet
jotta pää täräänny. Ny ne istuu, imehtelöö ja manaa mua. — Mutta se se
kiärint’oli kun mä passasin päälle ja pistin herraan paattihin vähä
omaa tavaraani. Ja hyvin meni. Yks puplikaani korjas pois ku herrat
olivat hotelis syämäs. Kyllä mua huvitti ku mä seisoon Uumajan rannas
ja katteIin herraan lähtyä. Sillon tuuli ja oli vähä sumuaki — — —
— Kippis.
— Kippis.
— Onko vissisti 3 meripeninkulmaa?
— O-oh!
— Mutta kuule, jos Markus sais sun kiinni?
— No mitäs sitte?
— Saakuri viä poika, s’oot tehny niin paljo jutkuja ja klenkkuja, jotta
sun tuamitaas seittemän kertaa elinkautishen linnaha.
— Phyh! jos ne mun kiinni sais, niin viäläpäs ny asia! Kyllähän
poliisit mun tuntoovat mikä min’oon ja tiätäävät mun oikian nimeni.
Mutta sitä n’ei tiärä, eikä usko vaikka sanooski, jotta min’oon se
herra Tuntematoon.
— Kippis — — ähäh —
— Kippis — — ähäh —
Kyllä mun täytyy tunnustaa, jotta mä en muista yhtää mitää koska ja
kuinka m’oon kotia tullu, mutta palttoo mull’oli yllä ja hattu niin
niin krutus, niin krutus pääs, ku aamulla sängystä huamaattin jottah.
Ja kalossikki jalaas.