Oottako kuulin jotta on sitä eres jotakin hyvää nuasta juapoostaki
kunniallisille ihmisille?
Se käyy ilmi seuraavasta opettavaasesta kertoomuksestaki, jonka m’oon
valinnu päivän epistolaksi ja joll’on se harvinaane hyvä puali, jotta
s’oon viälä tosiki.
Täälä hyväs Vaasan kaupungis on yks kakskcrroksine taloo, johna asustaa
vai herrasväkiä. Siinä asuu hantesmannia, tirehtööriä, kampreeriä,
panksuuniherroja ja kuka hänen tietääkää, mitä ne kaikki oikee ovakkaa,
mutta herrasväkenä ne kovasti kaikki pitäävät ittiänsä, varsinki
frouvat.
No sitte siinä samas taloos asuu kans yks kauppamatkustaja
akkoonensa ja sitä sakkia ne toiset eivät pirä oikee vertaasenansa.
En tiärä mikhän siinä oikee on, mutta niin se vain on, jotta se
kauppamatkustaja, jota sopii täs nimittää vaikka Köpi Pöntikäksi,
vaikkei se sen oikia nimi oo, se ei vai tahro päästä herraan kirjoohi,
vaikka se tianaa paljo paremmin ku kukaa muu siinä taloos ja vaikka
sill’on paljo fiinimmät mööpelikki ku niillä toisilla. Ja vaikka sen
frouvall on kahreksan tuhannen markan hintaaset turkikki ja kaulakäljyt
ja timanttisormukset ja oikee silkistä aluusverhat ja kaikesta laista
mitä vaa rahalla irti saa, nii sittekki viarastaavat ja kaihtaavat.
— Mikhän se luuloo tua kampreeri Tuttunenkin olovansa, pari tuhatta
markkaa kuus on miähellä palkkaa ja nii noukka pystys kulukoo ku
karulla vastahan tuloo, jottei näjekkää. Miäs on ku leilis kasvanu ja
pruntista ruakitti, mihnää ei oo reissannu, eikä oikiastansa tiärä
mistää mitää. Numeroota krapaa aamusta iltahan ja naamast on kun nauris
— on kauppamatkustaja Köpi Pöntikkä monta kertaa jahkunu akallensa. —
Ja sellaane tekopyhä luikuri ku se on! Ku mä kerran hyvän hyvyyrellä
tarjosin sille ryyppyä, nii eikös tua pakana sanonu jotta:
— Ei kiitoksia, mä oon aivan raitis miäs —
— Nii kehtas sanua vaikka pottu pullotti peräplakkarista, ku sen oli
takki nosnu ylhä — kertoo kauppamatkustaja Pöntikkä akallensa täs
menhellä viikolla, ku tämä asia tapahtuuki. — En saattanu pitää kiinni
suutani, ku kysyyn jotta:
— Mikäs pottu kampreerill’on täs sitte? — ja nykääsin sen framille sen
plakkarista.
— S’oon vain otekloonia — kehtas peijakas valehrella vastasilmiä. —
Kyllä mun niin syytti ja kututti kämmenpohjaa ja teki miäli flinaasta
poskelle, mutta jaksoon pitää itteni kumminki.
No nii.
Sellaaset ne oli välit taloos. Kauppamatkustaja Köpi Pöntikkää
soortivat ja yrmiivät kaikki muut. Ja ku Köpi välistä otti ryypyn
ja vähä rähäji nii siitä ny akoolla vasta praataamista piisas.
Siinä passas nii kovasti hyvin verrata toisihinsa »sivistynyttä
ja sivistymätöntä» miästä — niinku ne frouvat pistelivät Pöntikän
akalle. — Köpi sai tiätysti aina olla se sivistymätöön miäs ja siksi
sivistynheksi esikuvaksi otettihin aina kampreeri Tuttunen, jok’oli
kaikkien akkojen mallimiäs.
No nyt sattuu sitte nii, jotta kauppamatkustaja Köpi Pöntikkä
meni yhtenä iltana oikee varahi maata, jottei vai joutuusi mihkää
väittelyksehen. Ja samana iltana rookas kampreeri Tuttunen vanhan
koulukampraatinsa, jonka kans istuskeli hotellihuanehes aamupualehen
asti ja naukkas kirkasta ja makiaa.
Ja lähti sitte taitavaa kotiansa pökkööttämhän. Mutta ku se alkoholi
on sellaasta myrkkyä, jotta se pakkaa sisuskaluus jylläämähän, nii ku
kampreeri Tuttunen justhin pääsi omalle pihalle — ja poliisi oli jääny
kulmahan kattonahan — nii siinä otti ja riipaasi oikee syränalustaa
myäri. Kerran vai mölähti ja siihe jäi keskelle pihaa selvä ja näkyvä
merkki kialtolain tarphellisuuresta.
Horjuvin polvin, kualeman kalpiana katos kampreeri Tuttunen
asuntohonsa, johna sen frouva otti sen vastahan sanaa sanomata,
mutta sensijahan heiluu frouvan toffeli kamprcerin kuumien korvien
ympärillä niinku sivistynehis ihmisis plaarahan. Ne ei huura ja mekasta
niinku sivistymättömät ihmiset, jotta sivulle kuuluu, mutta fläkiivät
lahjaksensa.
Ja se teköö oikeastansa saman asian, mutta on fiinenipää.
No nii.
Mutta sitä kamprcerin lankeemusta pihalla sitä ei nähny kukaa. — Mutta
aamulla sen näkivät kaikki.
Ja kaikki saunovat heti jotta:
— No nyt se kauppamatkustaja taas on ollu viftillä! — Ja tualla lailla
liannu pihan. Kyllä se on häpiä, että tuallaane sivistymätöön miäs
kehtaaki asua samas taloos kunniallisten ihmisten kans.
Yks tirehtöörskä lähretti piikansa Pöntikän akalle sanomhan, jotta sen
pitää korjata sen pois pihalta.
Pöntikän akka suuttuu tiätysti ku tupakki ja tuli piian kans peräkanaa
portahia alha huutaan jotta:
— Köpi on ollu kotona koko yän eik’oo pihalla käynykkää, jottei s’oo
sen jälkiä.
Mutta sitä ei uskonu kukaa.
Ja kampreeri Tuttunenki ku kuuli asiasta sanoo jotta:
— Kyllä s’oon sikamaasta!
Ja ittiksensä se sanoo jotta:
— Jumalan kiitos! On nuasta juapoostaki jotaki hyätyä kunniallisille
ihmisille.