Oottako kuullu mikä meteli täs menny viikoll’ oli Tuppuraasen
huushollis?
Siälä pesi emäntä eriskummallisen pyykin, josta ny hohajaavat koko
kaupungin akat.
S’oli sillä lailla, jotta se Tuppuraaska rupes vethön äijänkänttyräänsä
huulesta ja pisthön huushollirahoosta omhin pankkoohinsa markan silloon
toisen tällöön. Ja välistä »puhalti» viis ja kymmenenkin markkaa.
Ja sitä se rotta teki monta kuukautta.
Se syätti äijällänsä pärinät kuarinensa ja mökötti vain jotta kaikki
tyyristyy.
Kerraasti ku Tuppuraane tuli syämhän, niin se jäi istumhan ja kattomhan
suu seljällä silakkakuppihi.
Viimmee hairas yhtä silakkaa hännästä kiinni ja löi pöythän jotta
flätkähti. Sanoo jotta:
— No voi totisesti, katto ny kuule tuata silakkaa! S’oon vanheet ku mä
ja mäki oon kohta puufarin iällä. Eikö tua oo se sama saamari, jolla
mä ja Ylisen Jaakkoo Pakankyläs ennen paimenes olles Hissalan vainios
puttaalimma? No on, peijakas viä, onki sama silakka. Ainaki s’oon
justhin sen näkööne. Nuan littuposkine seki oli. Ja toinen silm’on
pois niinku siltäkin! Sama junkkari täm’on, jonka Ylisen moussu tälläs
Jaakoon askihi!
— Oo siinä niuhaalemata senkin koiranleuka — äyskääsi Tuppuraaska —
Niinku ei se sulle kelpaasi! Aina sä kränäjät — — — kun tiistaina
puarista ostin.
— No mutta kuinka herra hallikkoho s’oon mahrollista? — jahkaasi
Tuppuraane, joka piti kuivaa ruastanutta silakka ku tikkua pystys ja
katteli sitä ympärinsä. — Kyllähän mä ny tämän tunnen, sama s’oon— — —
— Syä vaa äläkä kitaja! — karjaasi Tuppuraaska.
— Kun me Jaskan kans tätä uitimmaki Vesiluaman ojas — jatkoo Tuppuraane
imehtelemistänsä. — On se kamalaa rookata näin yhtäkkiää vanhoja
lapsuuren tuttuja.
Ja kun s’oli hyvän aikaa imehrelly, niin tuumas viälä jotta:
— Oliskahan tämä silakka jääny multa ja Jaakoolta sinne luamahan! Ja
sitte viroonnu ja uinu jokia pitkin ruattalaaste verkkoohi? — Jaa-ah,
ei voi muuta sanua ku jotta imhelliset n’oon silakkaankin tiät täs
mailmas, joko sitte ihmiste!
Mutta Tuppuraaska otti äijänsä venkkuloottemisen niin pahaksensa jotta
itkuhun pillahti. Pyhkii kaarin nurkkahan silmiänsä ja saman tiän
niisti nenänki. Sanoo jotta:
— Aina sä mua kiusaat. Mitäs mä sille mahran, jotta voi on niin
tyyristä ja maito maksaa seittemän markkaa hinkki?
Ja ku sai vähä luantuansa takaasi niin jo kiljaasi jotta:
— Jos oot niin persoo jottei sulle silakka enää kelpaa, niin anna tänne
se! Kyllä mä syän! Ja meinas hairata sen silakan Tuppuraasen kärestä.
Mutt’ei saanu.
Tuppuraane pisti silakan vähä siävästi plakkarihinsa ja sanoo jotta:
— Sos sos soo Maija-kulta, vai niin huanon arvon sä paat tämän silakan
päälle, jottas sen söisit? Mun lapsuuren tuttavani! Ei ikänä! Tämän
minä paan kallihina muistona paperihi ja kaappihi tallelle. Tätä
silakkaa ei saa koskaa syärä. Ja ku mä kualen, niin mä pyyrän jotta
se sais följätä mua hautaha asti, — puheli Tuppuraane vesis silmin. —
Ja mitä taas siihe silakan syäntihi tuloo, niin sä tiärät Maija rakas
jotta s’oon oikee mun himoruakaani. Mäkö en silakkaa söisi? Mutteihän
mun ny passaa tätä lapsuuren toveriani syärä!
Se Tuppuraane ku on sellaane vekkuli miäs, jotta pakkaa Maijaansa vähä
silloo tällöön hyppööttämhän.
Mutta ku siitä silakkajutusta selvittihin, niin Tuppuraane söi koko
silakkakupin tyhjäksi ja lähti töihi. Ja Tuppuraaska jäi siunaalemhan
jotta:
— Kun mä jo säikährin jotta se sitä rahanmenua taas rupiaa tutkaamahan.
Muttei onneksi ruvennukkaa — — —
Ja niin oli mielisnänsä jotta päätti pistää salapankkohonsa kokonaasen
kahrenkymmenenmarkan rahan.
Tuppuraaska lähti viämhän rahaa pankollensa, jok’oli sängyn alla. S’oli
koonnu kaikki säästörahansa yhtehe vanhaha kalossihi ja sitä se piti
sängyn alla piilos.
Veti sitte kalossinsa siältä ja ku se näki, oikee se tyrmistyy jotta
käsistä putos koko kalossi — Ja sitte se rupes siunaamaha ja kattelhon
ympärillensä jotta:
— Kissi piru — — —
Mutta kissi ku sen kuuli, menii ni häntä suarana ku salasmaa pihalle
ja Tuppuraaska peräs. Livahti kivijalaan luukusta sisälle ja siit’ei
Tuppuraaska mahtunukkaa.
Koitti se vähä reijästä koperoota että jos olis saanut hännästä kiinni
niin — kyllä mä sun tuhannen kuvaasen opetan täs menhön — — —
Mikäs siinä auttoo? Piti lähtiä takaasi tuphan. Ja kyllä se pärmänttäs
kauan sitä kissirumaasta ja seisoo kalossi käres ja hoki jotta:
— Kun tuan sen ny pitikin raakkulehen rumaasen tehrä!
Ja sitte se alkoo se merkillinen pyykinpesu, jotta sellaasta ei
Tuppuraaska ollu ennen pyykkärööny.
Piti lämmittää haliaa vettä ja panna rahat likuamahan. Ja se ny vasta
oliki tarkkaa pyykinpesua!
Ja ku Tuppuraane tuli illalla kotia, niin s’ei ollu uskua silmiänsä,
ku se näki hellan ottalla kuivamas niin kauhian paljon rahaa. Siin’oli
viiren markan rahoja ja kymmenen markan rahoja ja ainaki kaks saran
markan rahaaki.
Ja lavittalla istuu Tuppuraaska ja huakii jotta:
— Kissi piru!