Quijote, — näyttäähän siltä, että sinun on kohta laita _sicut
erat_;[80] puhu yksinkertaisesti, selvästi, kiertelemättä, niinkuin
olen monta kertaa sinulle sanonut, niin saat nähdä, että siitä on
satakertainen hyöty.
— Minä en ymmärrä, mikä paha onni minua vaivaa, — vastasi Sancho —
etten osaa sanoa järjen sanaa lausumatta sananlaskua enkä, yhtään
sananlaskua, joka ei minusta näytä järjen sanalta; mutta minä parannan
itseni, jos voin.
Siihen he tällä kertaa päättivät keskustelunsa.
Kahdeskahdeksatta luku.
Kuinka Don Quijote ja Sancho saapuivat kotikyläänsä.
Don Quijote ja Sancho viipyivät tässä kylässä ja majapaikassa koko
sen päivän odottaen yötä, toinen suorittaakseen vainiolla loppuun
kurituksensa, toinen saadakseen nähdä sen päättyvän, mikä oli hänen
toiveittensa päämäärä. Sillävälin saapui majataloon muudan ratsumies
kolmen tai neljän palvelijansa kanssa, ja eräs heistä sanoi sille, joka
näytti olevan heidän herransa:
— Teidän armonne, herra Don Alvaro Tarfe, voi viettää täällä tänään
päivällisleponsa; talo näyttää siistiltä ja viileältä.
Tuon kuultuaan Don Quijote sanoi Sancholle:
— Kuulehan, Sancho, kun selailin tuota kirjaa, joka on olevinaan
historiani toinen osa, huomasin siinä muistaakseni tuon nimen Don
Alvaro Tarfe.
— Varsin mahdollista — vastasi Sancho. — Annetaan hänen astua ratsunsa
selästä; onhan meillä sitten aikaa sitä häneltä kysyä.
Ratsumies astui maahan, ja emäntä antoi hänelle alakerrasta, vastapäätä
Don Quijoten huonetta, huoneen, missä oli seinillä samanlaisia
maalattuja kudelmia kuin Don Quijoten huoneessa. Vastatullut herrasmies
otti ylleen kesäpukunsa ja lähti ulos tilavaan ja viileään kuistikkoon,
missä Don Quijotekin käveli edestakaisin. Hän kysyi Don Quijotelta:
— Minne teidän armonne on menossa, herra hidalgo?
Don Quijote vastasi:
— Erääseen lähiseudun kylään, mistä olen kotoisin. Entä minne teidän
armonne on menossa?
— Minä, armollinen herra, — vastasi aatelismies — olen menossa
Granadaan, joka on kotikaupunkini.
— Ja mainio kotikaupunki onkin! — virkkoi Don Quijote. — Mutta
suvaitkaa, armollinen herra, mainita minulle nimenne, sillä minusta
tuntuu, että sen tietäminen on minulle tärkeämpää kuin oikeastaan
kykenen sanomaan.
— Minun nimeni on Don Alvaro Tarfe — vastasi vieras.
Siihen virkkoi Don Quijote:
— Minä uskon aivan varmaan, että teidän armonne on se Don Alvaro Tarfe,
joka liikkuu maailmalla Don Quijote Manchalaisen historian toisessa
osassa, minkä on äskettäin painattanut ja julkaissut uusi kirjailija.
— Sama mies, — vastasi aatelismies — ja mainittu Don Quijote,
puheenaolevan historian päähenkilö, oli erinomaisen hyvä ystäväni, ja
minä hänet otin matkaan kotipuolestaan tai ainakin sain hänet lähtemään
Zaragozassa pidettyihin turnajaisiin, mihin olin itse menossa; ja
olenpa totisesti osoittanut hänelle monta kertaa ystävällisyyttä ja
suojellut häntä joutumasta pyövelin pideltäväksi hänen oltuaan liian
uhkarohkea.
— Sanokaa siis minulle, armollinen herra Don Alvaro, olenko minä
mitenkään teidän mainitsemanne Don Quijoteu näköinen?
‒ Ette suinkaan, — vastasi vieras — ette millään muotoa.
‒ Entä miten olikaan, — kysyi Don Quijote ‒ oliko sillä Don Quijotella
mukanaan Sancho Panza niminen aseenkantaja?
— Oli kyllä; — vastasi Don Alvaro — mutta hän, vaikka häntä kehuttiin
hyvin hupaiseksi, ei minun kuulleni lausunut yhtään ainoata
leikkipuhetta, joka olisi ollut todella hupainen.
— Sen hyvin uskon, — virkkoi siihen Sancho — sillä leikin laskeminen
ei ole joka miehen asia, ja se Sancho, josta teidän armonne puhuu, oli
varmaan aika lurjus, konna ja varas; oikea Sancho Panza näet olen minä,
ja minusta lähtee leikkipuhetta herkemmin kuin sadetta taivaalta, ja
jollei teidän armonne usko, niin tehkää pieni koe ja lähtekää mukaani,
vaikka vain yhdeksi vuodeksi, niin saatte nähdä, kuinka niitä minulta
putoilee joka askelella, ja semmoisia ja niin paljon, että minä,
vaikka useimmiten en itse tiedä, mitä puhun, saan nauramaan kaikki
kuuntelijani; ja oikea Don Quijote Manchalainen, suurimaineinen,
urhoollinen ja älykäs, rakastunut, solvattujen kostaja, alaikäisten ja
orpojen suojelija, leskien tuki, neitojen sydänten surma, hän, jolla on
ainoana valtiattarenaan verraton Dulcinea Tobosolainen, on tämä herra
tässä, minun isäntäni: kaikki muut Don Quijotet ja kaikki muut Sancho
Panzat ovat pelkkää pilaa ja unennäköä.
— Sen minä totisesti uskon, — vastasi Don Alvaro — sillä te, hyvä
ystävä, olette muutamassa lausumassanne lauseessa sanonut enemmän
sukkeluuksia kuin tuo toinen Sancho Panza kaikissa, jotka kuulin
hänen lausuvan, ja niitä oli paljon! Hän oli suurempi ahmatti kuin
kaunopuhuja ja suurempi hölmö kuin leikinlaskija, ja minä uskon
aivan varmaan, että noidat, jotka vainoavat hyvää Don Quijotea, ovat
tahtoneet minua vainota tuolla kehnolla Don Quijotella. Mutta en tiedä,
mitä oikeastaan sanoisin, sillä uskallan vannoa, että hän erotessamme
jäi Toledon hullujenhuoneeseen[81] parannettavaksi, ja nyt ilmaantuu
tässä eteeni toinen Don Quijote, vaikka varsin toisenlainen kuin
entinen tuttavani.
— Minä — virkkoi Don Quijote — en tiedä, olenko hyvä, mutta sen voin
sanoa, etten ole se kehno, ja tätä todistaakseni haluan ilmoittaa
teidän armollenne, herra Don Alvaro Tarfe, etten ole ollut ikipäivinäni
Zaragozassa; saatuani kuulla, että tuo kuviteltu Don Quijote oli
ottanut osaa turnajaisiin mainitussa kaupungissa, en viitsinyt
sinne ensinkään mennä, koska tahdoin osoittaa maailmalle hänen
valheellisuutensa, vaan lähdin suoraa päätä Barcelonaan, tuohon hienon
käytöksen tyyssijaan, muukalaisten majapaikkaan, köyhien hoitolaan,
urhoollisten kotiseutuun, kaupunkiin, joka kostaa vääryyttäkärsineitten
puolesta, vastaa niin miellyttävällä tavalla lujaan ystävyyteen ja
on ainoa laatuaan asemansa ja kauneutensa vuoksi. Ja vaikka se,
mitä siellä minulle sattui, ei ollut kovin mieluista, vaan sangen
harmillista, siedän sen kumminkin mielipahaa tuntematta vain siksi,
että olen saanut sen kaupungin nähdä. Sanalla sanoen, herra Don Alvaro
Tarfe, minä olen Don Quijote Manchalainen, hän, josta maine kertoo,
eikä tuo kurja, joka on aikonut anastaa nimeni ja voittaa itselleen
kunniaa minun ajatuksillani. Minä pyydän teidän armoanne, ritariarvonne
nimessä, hyväntahtoisesti antamaan tämän paikkakunnan kylänvoudin
edessä selityksen, ettei teidän armonne ole nähnyt minua eläessään
ennen tätä päivää, etten minä ole se Don Quijote, jonka toinen osa on
painosta julkaistu ja ettei tämä aseenkantajani Sancho Panza ole se,
jonka teidän armonne on tullut tuntemaan.
— Sen teen varsin mielelläni, — vastasi Don Alvaro — vaikka onkin
ihmeellistä nähdä kaksi Don Quijotea ja kaksi Sanchoa yhtä haavaa,
yhtä yhdenmukaisia nimiltään kuin erilaisia teoiltaan, ja minä sanon
vieläkin ja vakuutan lujasti, etten ole nähnyt, mitä olen nähnyt, ja
ettei se, mitä on nähteni tapahtunut, ole tapahtunut.
— Teidän armonne — sanoi Sancho — on varmaan lumottu samoinkuin
armollinen neiti Dulcinea Tobosolainen, ja suokoon Jumala, että teidän
armonne lumouksesta vapauttaminen vaatisi minua antamaan itselleni
vielä kolmetuhattakolmesataa iskua, kuten Dulcinean vapauttaminen,
sillä minä antaisin ne itselleni yhtään arkailematta.
— En minä ymmärrä, mitä te noilla iskuilla tarkoitatte — sanoi Don
Alvaro.
Sancho vastasi hänelle, että siitä repeisi liian paljon kertomista,
mutta että hän sittenkin asian kertoisi, jos he ehkä joutuisivat
kulkemaan samaa matkaa. Sillävälin tuli aterian aika; Don Quijote
ja Don Alvaro aterioivat yhdessä. Majapaikkaan tuli sattumalta sen
kylän vouti kirjojensa kanssa, ja tälle kylänvoudille Don Quijote
esitti anomuksen, jonka mukaan hänen oikeutensa vaati, että läsnäoleva
ritari, Don Alvaro Tarfe, selittäisi hänen armonsa edessä, ettei hän
tuntenut Don Quijote Manchalaista, joka samoin oli läsnä, ja ettei tämä
ollut sama henkilö, joka esiintyi eräässä _Don Quijote Manchalaisen
toisen osan_ nimellä julkaistussa historiassa, jonka oli sepittänyt
muudan Tordesillasista kotoisin oleva Avellaneda. Kylänvouti toimitti
asian laillisessa järjestyksessä: selitys annettiin kaikella sillä
vakuudella, jota sellainen tehtävä edellyttää, ja siitä Don Quijote
ja Sancho kovin ilahtuivat, ikäänkuin semmoinen selitys olisi heille
paljonkin merkinnyt, vaikka molempien Don Quijotein ja molempien
Sanchojen eroa täysin selvästi osoittivat heidän tekonsa ja sanansa.
Don Alvaro ja Don Quijote lausuivat toisilleen paljon kohteliaisuuksia
ja hyväntahtoisia vakuutuksia, joissa suuri Manchalainen ilmaisi älyään
niin mainiolla tavalla, että todella sai Don Alvaro Tarfen harhaluulot
hälvenemään ja että tämä uskoi varmasti olevansa lumottu, koska oli
joutunut tekemisiin ilmeisesti aivan vastakkaisen Don Quijoten kanssa.
Tuli ilta, he lähtivät kylästä, ja noin puolen peninkulman päässä
sieltä tie jakautui kahteen haaraan, joista toinen johti Don
Quijoten kylään ja toinen oli se, jota Don Alvaron piti kulkea.
Tänä lyhyenä aikana Don Quijote ehti kertoa hänelle onnettomasta
tappiollejoutumisestaan ja Dulcinean lumouksesta ja vapauttamistavasta,
mikä jälleen hämmästytti Don Alvaroa, joka Don Quijotea ja Sanchoa
syleiltyään lähti jatkamaan omaa matkaansa. Don Quijote lähti hänkin
eteenpäin, ja he viettivät tämän yön muutamien puitten alla, jotta
Sancholla olisi tilaisuutta suorittaa katumuksentekonsa loppuun.
Sancho suorittikin sen samalla tavalla kuin edellisenä yönä, piesten
pyökkien kuorta paljon enemmän kuin omaa selkäänsä, jota hän varoi
kurittamasta niin tarkoin, etteivät iskut olisi voineet hätyyttää
pois kärpästäkään, jos hänen selässään olisi sattunut kärpäsiä
olemaan. Petetty Don Quijote ei unohtanut laskuistaan yhtään ainoata
iskua ja havaitsi, että niitä oli edellisenä yönä annettujen kanssa
kolmetuhattakaksikymmentäyhdeksän. Aurinko näyttää nousseen anivarhain
katselemaan uhritoimitusta, ja sen valossa he sitten jälleen jatkoivat
matkaansa jutellen Don Alvaron erehdyksestä ja kuinka erinomaisen
viisasta oli ollut ottaa häneltä selitys oikeuden edessä ja niin
sitovalla tavalla.
Sen päivän ja seuraavan yön he matkustivat kohtaamatta mitään
mainitsemisen arvoista, lukuunottamatta sitä, että Sancho tänä yönä
suoritti tehtävänsä loppuun. Se ilahdutti Don Quijotea sanomattomasti,
hän odotti päivää voidakseen katsoa, eikö tapaisi tiellä nyt
lumouksestaan vapautunutta valtiatartaan Dulcineaa, ja niin hän matkan
varrella tarkoin tutki jokaisen kohtaamansa naishenkilön nähdäkseen,
oliko hän Dulcinea Tobosolainen; hän näet piti ehdottomasti varmana,
etteivät Merlinin lupaukset voineet pettää. Sellaisissa mietteissä
ja sellaisin toivein he nousivat eräälle kummulle, josta näkivät
kotikylänsä, ja Sancho sen nähtyään painui polvilleen ja lausui:
— Avaa silmäsi, sinä kaivattu kotiseutu, ja katso, kuinka luoksesi
palaa poikasi Sancho Panza, jos ei kovin äveriäänä, niin ainakin hyvin
piiskattuna. Avaa sylisi ja ota vastaan myös poikasi Don Quijote, joka
tosin tulee vieraitten käsivarsien voittamana, mutta tulee myös itsensä
voittajana, mikä, sen mukaan kuin olen kuullut sanottavan, on suurin
voitto, mitä itselleen voi toivoa. Minulla on rahoja taskussa; vaikka
näet selkäänikin sain, niin herroiksi ma kuljin vain.
— Jätä nuo typeryydet, — sanoi Don Quijote — ja astukaamme oikealla
jalalla kotikyläämme,[82] missä toteutamme aikeemme ja suunnittelemme
paimenelämää, jota aiomme ruveta viettämään.
Niin he ajoivat alas kummulta ja saapuivat kylän laitaan.
Kolmaskahdeksatta luku.
Enteistä, joita Don Quijote havaitsi kotikyläänsä tullessaan, ja muista
tapahtumista, jotka kaunistavat tätä suurta historiaa ja lisäävät sen
arvoa.
Ollessaan kylään saapumassa — niin kertoo Cide Hamete — Don Quijote
huomasi, että kylän puimapaikalla oli tukkanuottasilla kaksi poikaa ja
että toinen sanoi toiselle:
— Älä turhia yritä, Pekka; et sinä sitä näe enää ikäpäivinäsi.
Don Quijote kuuli tuon ja sanoi Sancholle:
— Etkö huomannut, ystäväni, mitä tuo poika sanoi: »Et sinä sitä näe
enää ikäpäivinäsi»?
— Entä sitten, mitä tuosta, — vastasi Sancho — vaikka poika niin
sanoikin?
— Mitäkö? — virkkoi Don Quijote. — Etkö huomaa, että nuo sanat, jos ne
sovitetaan minun toivomukseeni, merkitsevät, etten saa enää milloinkaan
nähdä Dulcineaa?
Sancho aikoi vastata hänelle, mutta ei ehtinyt, kun huomasi samassa
jäniksen, joka tulla viiletti pitkin peltoja ja monien ajokoirien ja
metsästäjien ahdistamana etsi peloissaan pakopaikkaa harmon jalkojen
välistä piiloutuen sinne. Sancho otti sen kiinni paljain käsin ja
ojensi Don Quijotelle, joka mutisi kerran toisensa jälkeen:
— _Malum signum, malum signum_,[83] jänis pakenee; koirat ajavat sitä
takaa: Dulcineaa ei näy!
— Teidän armonne on ihan merkillinen — sanoi Sancho. — Otaksutaan nyt,
että tämä jänis on Dulcinea Tobosolainen ja että nuo koirat, jotka
ajavat sitä takaa, ovat niitä ilkeitä noitia, jotka muuttivat hänet
maalaistytöksi; hän pakenee, minä saan hänet kiinni ja jätän hänet
teidän armonne haltuun, joka pitää häntä sylissään ja hyväilee; mikä
huono merkki tämä on, tai mitä pahaa ennettä siinä voi havaita?
Pojat, jotka olivat riidelleet, tulivat lähemmäksi näkemään jänistä,
ja Sancho kysyi toiselta, mitä he oikeastaan olivat kinastelleet.
Hänelle vastasi se poika, joka oli sanonut »et sinä sitä näe enää
ikäpäivinäsi», että hän oli ottanut toiselta pojalta pullon, jossa oli
sirkkoja, ja ettei hän aikonut antaa pulloa takaisin enää koskaan.
Sancho otti taskustaan neljännesreaalin, osti pojalta pullon, pisti sen
Don Quijoten käteen ja sanoi:
— Kas tässä, armollinen herra, ovat kaikki enteet rikottuina ja
kumottuina, niin että minä, vaikka olenkin hölmö, kuvittelen, etteivät
ne koske meidän seikkojamme enempää kuin menneen vuoden pilvet. Ja
jollen väärin muista, olen sitäpaitsi kuullut kirkkoherramme sanovan,
ettei kristittyjen ja ymmärtäväisten ihmisten pidä välittää semmoisista
joutavista asioista, ja teidän armonne itse sanoi minulle tässä
taannoin aivan samaa selittäen, että kaikki kristityt, jotka enteistä
välittävät, ovat hölmöjä. Ei siis kannata tuohon kajota sen enempää,
vaan lähdetään tästä eteenpäin ja ajetaan kotikylään.
Metsästäjät tulivat pyytämään jänistään, ja Don Quijote antoi sen
heille, lähti sitten Sanchon kanssa jatkamaan matkaansa, ja kylään
tullessaan he kohtasivat kirkkoherran ja kandidaatti Carrascon, jotka
istuivat nurmikolla hartauskirjojaan lukemassa. Nyt on huomattava, että
Sancho oli heittänyt matkapeitteeksi harmon selkään ja varusnyytin yli
sen tulenliekeillä kaunistetun parkkumipaidan, johon hänet oli puettu
herttuan linnassa sinä yönä, jolloin Altisidora heräsi kuolleista.
Sancho pani vielä harmon päähän suippohatun, niin että siitä tuli
merkillisin muodonmuutos ja koristus, mitä milloinkaan on nähty missään
maailman aasissa.
Kirkkoherra ja kandidaatti tunsivat heidät heti ja tulivat avosylin
heitä vastaan. Don Quijote astui alas ja syleili heitä sydämellisesti,
ja poikaviikarit, joilla on silmät kuin ilveksillä, huomasivat aasin
päähineen, juoksivat sitä näkemään ja sanoivat toisilleen:
— Tulkaa, pojat, niin saatte nähdä Sancho Panzan aasin koreampana kuin
morsian ja Don Quijoten luuskan laihempana kuin koskaan ennen.
Poikaviikarien ympäröiminä ja kirkkoherran ja kandidaatin saattelemina
he vihdoin saapuivat kylään, menivät Don Quijoten taloon ja kohtasivat
portilla emännöitsijän ja sisarentyttären, jotka olivat jo saaneet
tiedon hänen tulostaan. Teresa Panza, Sanchon eukko, oli hänkin uutisen
kuullut ja riensi nyt näkemään miestään, hiukset pörröisinä ja vähissä
vaatteissa ja taluttaen kädestään tytärtään Sanchicaa; ja nähdessään,
ettei Sancho ollut niin upeassa asussa kuin käskynhaltian hänen
mielestään olisi pitänyt olla, hän sanoi miehelleen:
— Kuinka sinä näin tulet, ukkoni; sinähän näyt tulevan jalkapatikassa
ja näytät pikemmin maankiertäjältä kuin käskynhaltialta?
— Ole vaiti, Teresa; — vastasi Sancho — useinhan niin käy, ettei
olekaan kinkkuja, vaikka on kinkunkoukkuja; mutta lähdetään tästä
kotiin, niin saat kuulla ihmeitä. Minulla on rahoja, ja sehän on
pääasia, ja ne minä olen ansainnut omalla uutteruudellani, tekemättä
vahinkoa kenellekään.
— Tuo sinä vain rahoja, ukkokulta, — sanoi Teresa — ja olkoot ne
ansaittuja siellä tai täällä; sillä olitpa ne ansainnut miten tahansa,
et sinä varmaankaan ole mitään uusia keinoja keksinyt.
Sanchica syleili isäänsä ja kysyi, oliko hän tuonut hänelle jotakin;
tyttö näet oli odottanut isäänsä kuin keväistä sadetta. Hän tarttui
nyt toiselta puolen Sanchon vyöhön, Teresa piteli Sanchoa kädestä,
tyttö veti aasia perässään, ja niin he lähtivät kotiin jättäen Don
Quijoten sisarentyttären ja emännöitsijän huostaan ja kirkkoherran ja
kandidaatin seuraan.
Odottamatta soveliasta aikaa ja hetkeä Don Quijote meni kohta
kandidaatin ja kirkkoherran kanssa syrjään ja kertoi heille lyhyesti
häviöllejoutumisestaan ja velvollisuudestaan asettua koko vuodeksi
kotikylään, minkä hän aikoi täyttää kirjaimellisesti, määräystä
pienimmässäkään kohdassa rikkomatta, niinkuin ainakin vaeltava ritari,
joka tuntee olevansa velvollinen noudattamaan vaeltavan ritarikunnan
tarkkaa järjestystä. Hän ilmoitti aikoneensa olla tämän vuoden
paimenena ja oleskella vainioitten yksinäisyydessä, missä voisi
päästää valloilleen lemmenajatuksensa ja askarrella moitteettomassa
paimenelämässä, ja sanoi pyytävänsä heitäkin, jollei heillä ollut liian
paljon tekemistä ja jolleivät heitä siitä estäneet tärkeämmät tehtävät,
hyväntahtoisesti lähtemään hänen kanssaan, sanoen aikovansa ostaa
lampaita ja riittävän suuren karjalauman, jotta he voisivat itseään
paimeniksi nimittää. Sitäpaitsi hän huomautti heille, että asia oli jo
tärkeimmältä puoleltaan järjestyksessä, koska hän oli antanut heille
paimennimet, jotka sopivat heille mainiosti Kirkkoherra pyysi häntä
mainitsemaan nimet. Don Quijote vastasi, että hän itse tulisi olemaan
_Quijotiz paimen_, kandidaatti olisi _Carrascon paimen_, kirkkoherra
_Curambro paimen_ ja Sancho Panza _Pancino paimen_. Kaikki hämmästyivät
Don Quijoten uutta hulluutta, mutta peläten, että hän lähtisi vielä
kerran ritariretkilleen, ja toivoen hänen vuoden kuluessa parantuvan he
suostuivat hänen uuteen suunnitelmaansa, hyväksyivät hänen hulluutensa
muka järkevänä ehdotuksena ja tarjoutuivat hänen seuralaisikseen tähän
uuteen kutsumukseen.
— Se käy päinsä sitä paremmin, — virkkoi Simson Carrasco — kun minä,
kuten koko maailma tietää, olen kuuluisa runoilija ja tulen kaikissa
tilaisuuksissa sepittämään säkeitä, paimenrunoelmia tai lemmenlauluja
tai mitä milloinkin haluan, jotta meillä on huvia erämaissa, missä
tulemme harhailemaan. Mutta kaikkein tärkeintä, hyvät herrat, on, että
jokainen valitsee nimen paimenneidolle, jota aikoo säkeissään ylistää,
ja ettemme jätä yhtäkään puuta, olipa se kuinka kovapintainen tahansa,
piirtämättä siihen hänen nimeään, niinkuin rakastuneitten paimenten
tapa on.
— Se sopii mainiosti; — vastasi Don Quijote vaikka minun omasta
puolestani ei tarvitse etsiä mitään kuvitellun paimenneidon nimeä,
koska minulla on verraton Dulcinea Tobosolainen, näiden rantamain
kunnia, näiden niittyjen koristus, kauneuden lähde, kaiken sulon kukka
ja sanalla sanoen olento, johon sopii millainen ylistys hyvänsä, olipa
se kuinka ylenpalttista tahansa.
— Se on totta; — virkkoi kirkkoherra — mutta me toiset joudumme
etsimään näiltä mailta laadullisia paimenneitoja; jos ne eivät meille
sovi, niin olkoot sopimatta.
Siihen lisäsi Simson Carrasco:
— Ja jos meiltä nimiä puuttuu, niin annetaan niille niitä, joita on
painetuissa kirjoissa ja joita maailma on tulvillaan, semmoisia kuin
Filida, Amaryllis, Diana, Flerida, Galatea ja Belisarda; jos näet
niitä kerran myydään torilla, niin totta kaiketi mekin voimme niitä
ostaa ja pitää ominamme. Jos minun naiseni tai oikeammin sanoen minun
paimennaiseni sattuu olemaan nimeltään Anna, niin minä ylistän häntä
lauluissani _Anardan_ nimellä, jos hän on Francisca, nimitän häntä
_Franceniaksi_, jos Lucia, niin _Lucindaksi_, sillä sehän on yhtä
kaikki, ja Sancho Panza, jos hänkin liittyy tähän veljeskuntaan, voi
ylistää vaimoaan Teresa Panzaa _Teresainan_ nimellä.
Don Quijote nauroi tuota nimien muokkausta, ja kirkkoherra ylisti kovin
hänen kunniallista ja kunnioitettavaa päätöstään sekä tarjoutui vielä
kerran olemaan hänen seuranaan kaiken sen ajan, mikä hänelle jäisi
välttämättömiltä virkatehtäviltään. Niin he sanoivat hänelle hyvästi ja
pyysivät ja neuvoivat häntä pitämään huolta terveydestään nauttimalla
kaikkea, mikä häntä maittaisi.
Sallimus järjesti niin, että sisarentytär ja emännöitsijä kuulivat
näiden kolmen keskustelun. Toisten lähdettyä he menivät molemmat Don
Quijoten luo, ja sisarentytär sanoi hänelle:
— Mitä tämä merkitsee, herra eno? Nyt, kun luulimme, että teidän
armonne on tullut takaisin jäädäkseen kotiin ja viettääkseen täällä
rauhallista ja kunniallista elämää, nytkö aiotte lähteä uusiin
selkkauksiin ja leikkiä
paimen pieni, tänne, tänne,
paimen pieni, täältä pois?
Nyt on olki totisesti niin kuivaa, ettei siitä pilliä tehdä.
Siihen lisäsi emännöitsijä:
— Ja kuinka teidän armonne voi kestää ulkona taivasalla kesän
helteisiä keskipäivän hetkiä, talven kylmiä öitä ja susien ulvontaa?
Ei totisesti, se toimi ja virka kuuluu roteville miehille, joita on
karaistu ja kasvatettu semmoiseen elämäntapaan melkein kapalosta ja
koltusta lähtien. Jos jotakin hullutusta välttämättä täytyy olla, niin
parempi on sittenkin olla vaeltavana ritarina kuin paimenena. Ajatelkaa
asiaa, armollinen herra, ja noudattakaa neuvoani, jota en suinkaan anna
siksi, että olisin syönyt itseni kylläiseksi ja juonut viiniä päälle,
vaan tyhjällä vatsalla ja viisikymmentä ikävuotta niskassani: jääkää
kotiin, hoitakaa talouttanne, käykää usein ripillä, auttakaa köyhiä, ja
luettakoon minun synnikseni, jos teille on siitä vahinkoa.
— Älkää puhuko joutavia, tyttäreni; — vastasi heille Don Quijote —
minä kyllä tiedän, mikä minulle sopii. Viekää minut nyt sänkyyn, sillä
minusta tuntuu, etten voi oikein hyvin, ja luottakaa siihen, etten
minä, olinpa vaeltava ritari tai vasta vaellustaan suunnitteleva
paimen, milloinkaan jätä pitämättä huolta siitä, mitä te tarvitsette,
kuten kohta saatte itse nähdä.
Kelpo tyttäret — semmoisia he epäilemättä olivat, emännöitsijä ja
sisarentytär — veivät hänet nyt vuoteeseen, mihin toivat hänelle
syötävää ja vaalivat häntä niin hyvin kuin suinkin osasivat.
Neljäskahdeksatta luku.
Kuinka Don Quijote sairastui, teki testamenttinsa ja kuoli.