kuolemasta elämään, jatkoi herrasväkensä päähänpiston toteuttamista ja
astui, päässään sama seppele, joka hänellä oli ollut ruumisalttarilla,
yllään valkoisesta taftista tehty ja kultakukkasin koristettu leninki,
hiukset valtoiminaan hartioilla ja nojaten kaikkein hienoimmasta
ehenpuusta tehtyyn mustaan keppiin, Don Quijoten huoneeseen. Hänet
nähtyään Don Quijote kyyristyi säikähtyneenä ja hämmästyneenä kokoon
ja meni melkein huppuun lakanan ja peitteen alle, aivan mykkänä
ja kykenemättä osoittamaan tulijalle vähintäkään kohteliaisuutta.
Altisidora istuutui tuolille hänen pieluksensa viereen, huokasi syvään
ja lausui hänelle sitten hellällä ja heikolla äänellä:
— Kun ylhäiset rouvat ja siveät neidot tallaavat kunnian jalkoihinsa
ja sallivat kielensä häikäilemättä rikkoa kaikkea soveliaisuutta
ilmaisemalla salaisuuksia, joita heidän sydämessään piilee, niin heidät
on epäilemättä saatettu äärimmilleen. Minä, armollinen herra Don
Quijote Manchalainen, olen eräs heistä, ahdistuksenalainen, voitettu ja
rakastunut, mutta siitä huolimatta niin kärsivällinen ja siveä, että
sydämeni suuren siveyteni tähden kaikessa hiljaisuudessa pakahtui ja
minä menetin henkeni. Sen kylmyyden vuoksi, jota olet osoittanut minua
kohdellessasi, oi sinä kivikova ritari, joka olet minun valittaessani
ollut marmoria ynseämpi, minä olen ollut kaksi vuorokautta kuolleena,
tai ovat ainakin minua kuolleena pitäneet ne, jotka ovat minut
nähneet, ja ellei Amor olisi minua säälinyt ja pelastanut tämän kelpo
aseenkantajan kidutuksen avulla, olisin saanut jäädä sinne toiseen
maailmaan.
— Olisihan Amor — sanoi Sancho — hyvinkin voinut pelastaa teidät
kiduttamalla minun aasiani, ja minä olisin ollut teille siitä
kiitollinen. Mutta sanokaa minulle, armollinen rouva, niin totta kuin
taivas suokoon teille toisen auliimman rakastajan kuin tämä minun
isäntäni: mitä te näitte siellä toisessa maailmassa? Millaista menoa
siellä helvetissä pidetään? Täytyyhän näet ihmisen, joka epätoivoon
kuolee, välttämättä joutua juuri sinne.
— Totta puhuakseni — vastasi Altisidora — minä en sittenkään tainnut
ihan kuolla, koska en tullut helvettiin; jos näet olisin sinne
joutunut, en varmaankaan olisi päässyt sieltä pois, vaikka olisi
mielikin tehnyt. Mutta portille minä tulin, ja siinä oli tusinan verta
piruja palloa pelaamassa, kaikilla yllään housut ja nuttu, leveät
taitekaulukset ja niissä flaamilaiset pitsit, hihansuissa samanlaiset
kalvosinten virassa ja käsivarret hihoista ulkona neljän sormen
leveydeltä, jotta näyttäisivät pidemmillä kädet, joissa he pitelivät
tulisia karttuja. Mutta sitäkin enemmän ihmettelin, että heillä oli
pallojen asemesta kirjoja, jotka näyttivät olevan täynnä ilmaa ja
rohtimia, ja tämä oli ihmeellinen ja ennennäkemätön seikka; mutta se
ei sittenkään minua kummastuttanut niin kovin kuin eräs toinen: vaikka
näet on aivan luonnollista, että pelin voittajat iloitsevat ja häviölle
joutuvat ovat pahoillaan, niin tässä pelissä kaikki murisivat, kaikki
napisivat ja kaikki kiroilivat.
— Ei se mikään ihme ole, — vastasi Sancho — sillä pirut, pelasivat tai
eivät, eivät voi koskaan olla iloisia, voittivat tai olivat voittamatta.
— Niin on nähtävästi laita; — vastasi Altisidora mutta on vielä eräs
seikka, joka sekin minua ihmetyttää (tarkoitan, silloin ihmetytti),
nimittäin se, että pallo ei ollut koskaan ensimmäisen heiton jälkeen
enää eheä ja ettei sitä voitu toista kertaa käyttää, joten he
heittelivät vanhoja ja uusia kirjoja niin tiheään, että se oli ilmetty
ihme. Eräälle niistä, joka oli ihka uusi ja hyvin sidottu, he antoivat
semmoisen paukun, että sen sisukset purkautuivat ja lehdet levisivät
mikä minnekin. Muudan piru sanoi toiselle: »Katso, mikä kirja tuo on.»
Toinen piru vastasi: »Tämä on Don Quijote Manchalaisen historian toinen
osa, jota ei ole kirjoittanut sen alkuperäinen tekijä Cide Hamete, vaan
joku aragonialainen, joka sanoo olevansa kotoisin Tordesillasista.»
»Ota se pois», sanoi toinen piru, »ja heitä se helvetin syvyyteen, niin
etteivät silmäni sitä enää näe.» »Onko se niin huono?» kysyi toinen.
»Se on niin huono», virkkoi ensimmäinen, »etten olisi voinut huonompaa
tehdä, vaikka olisin yrittämällä yrittänyt.» He jatkoivat leikkiään ja
heittivät palloa toisilla kirjoilla, ja minä, kuultuani mainittavan Don
Quijoten nimen, hänen, jota sydämestäni rakastan, painoin tämän näyn
visusti muistiini.
— Näky se varmaan oli; — sanoi Don Quijote — minua näet ei ole toista
koko maailmassa, ja jos tuo uusi historia kulkeekin kädestä käteen, ei
se sentään kenenkään käteen jää, sillä kaikki antavat sille potkun.
Minä en ole pannut pahakseni, vaikka olen kuullut vaeltavani kuin
haamu kadotuksen pimeydessä ja päivän valkeudessa, sillä minä en ole
se henkilö, jota mainittu historia koskee. Jos se on hyvä, vilpitön ja
todenperäinen, niin se elää vuosisatoja, mutta jos se on huono, ei sen
tarvitse kulkea pitkää matkaa kehdosta hautaan.
Altisidora aikoi jatkaa valitustaan Don Quijotesta, kun tämä lausui
hänelle:
— Olen sanonut teille jo monta kertaa, armollinen neiti, olevani
pahoillani siitä, että olette kohdistanut lemmenaatoksenne minuun,
koska ne voivat minun puoleltani saada ainoastaan kiitosta, mutta
ei mitään täyttä korvausta. Minä olen syntynyt olemaan Dulcinea
Tobosolaisen oma, ja kohtalottaret, jos niitä on olemassa, ovat minut
hänelle määränneet; ja se, joka luulee minkään muun kauneuden voivan
vallata hänen sijaansa sydämessäni, luulee mahdottomia. Olkoon tämä
selitys riittävä, jotta vetäydytte takaisin kunniallisuutenne rajoihin,
koska ketään ei voida velvoittaa siihen, mikä on mahdotonta.
Tuon kuultuaan Altisidora näytti närkästyvän ja suuttuvan ja sanoi
hänelle:
— Niin totta kuin Jumala elää, te herra kapakala, te huhmarsielu, te
taatelinsydän, kovempi ja härkäpäisempi kuin moukka, jolta jotakin
pyydetään, kun hänellä on jotakin muuta kiikarissa, jos saan teidät
kynsiini, niin revin silmät päästänne! Luuletteko kukaties, te herra
kukistettu ja herra möyhennetty, että minä teidän tähtenne kuolin?
Kaikki, mitä olette tänä yönä nähnyt, on ollut pelkkää pilaa, sillä en
minä ole niitä naisia, jotka suostuvat suremaan rahtuakaan tuommoisten
kameelien tähden, vielä vähemmän kuolemaan.
— Sen minä hyvin uskon, — sanoi Sancho — sillä semmoisille jutuille,
että rakastuneet muka kuolevat, niille ei kannata muuta kuin nauraa;
kyllä ne osaavat niin sanoa, mutta tekemisestä ei tule mitään, ei
totisesti.
Heidän näin keskustellessaan astui huoneeseen se soittoniekka, joka
oli laulajana ja runoilijana laulanut jo mainitut, säkeistöt, kumarsi
syvään Don Quijotelle ja sanoi:
— Teidän armonne, herra ritari, suvaitkoon lukea ja katsoa minut
nöyrimpien palvelijoillensa joukkoon kuuluvaksi, sillä minä olen
jo kauan ollut teihin kiintynyt, sekä teidän maineenne että teidän
urotöillenne tähden.
Don Quijote vastasi hänelle:
— Suvaitkoon teidän armonne sanoa minulle, kuka olette, jotta osaisin
vastata niin kohteliaasti kuin teidän ansionne edellyttävät.
Nuori mies vastasi sanoen olevansa edellisen illan laulaja ja
ylistyshymnin esittäjä.
— Epäilemättä, — virkkoi Don Quijote — epäilemättä teidän armollanne
on mainio ääni; mutta se, mitä lauloitte, ei tuntunut minusta oikein
tilaisuuteen sopivalta, sillä mitä tekemistä on Garcilason säkeistöillä
tämän neidin kuoleman kanssa?
— Teidän armonne ei pidä sitä ihmetellä, — vastasi soittoniekka — sillä
meidän aikamme parrattomien runoniekkojen keskuudessa on tapana, että
kukin kirjoittaa miten haluaa ja varastaa keneltä mieli tekee, sopipa
se sitten aiheeseen tai ei, ja suurintakin typeryyttä, mitä he laulavat
tai kirjoittavat, puolustetaan sanomalla, että se on runollista
vapautta.
Don Quijoten teki mieli vastata, mutta hänet estivät siitä herttua
ja herttuatar, jotka tulivat häntä tapaamaan. Heidän kesken
sukeutui nyt pitkä ja miellyttävä keskustelu, jonka kuluessa Sancho
esitti niin monta lystikästä huomautusta ja niin monta purevaa
ilkeyttä, että herttua ja herttuatar jälleen ihmettelivät sekä
hänen yksinkertaisuuttaan että hänen teräväjärkisyyttään. Don
Quijote pyysi heiltä lupaa saada lähteä jo samana päivänä, koska
hänenlaistensa voitettujen ritareiden sopi paremmin asua sikoläteissä
kuin ruhtinaitten linnoissa. Lupa annettiin hänelle mielellään, ja
herttuatar kysyi Don Quijotelta, oliko hän suopea Altisidoralle. Don
Quijote vastasi:
— Armollinen rouva, teidän ylhäisyytenne tulee tietää, että tämän
neidon koko sairaus johtuu joutilaisuudesta, jonka paras lääke on
siveä ja alinomainen askarteleminen. Hän on tässä itse minulle
kertonut, että helvetissä käytetään pitsejä, ja koska hän varmaan osaa
niitä valmistaa, niin tehköön niitä lakkaamatta; jos hän näet antaa
nypläyspuikkojen tanssia, niin hänen lempimänsä henkilön kuva tai kuvat
eivät pääse tanssimaan hänen mielessään. Tämä on totuus, tämä on minun
mielipiteeni ja tämä on minun neuvoni.
— Samoin minun, — lisäsi Sancho — sillä en ole eläessäni tavannut
ketään pitsinnyplääjää, joka olisi kuollut rakkauteen. Tytöt, joilla
on jotakin tekemistä, ajattelevat näet enemmän töittensä valmistumista
kuin lemmenseikkojansa. Minä sanon tämän omasta kokemuksestani, sillä
maata kuokkiessani en ajattele eukkoani, tarkoitan Teresa Panzaani,
joka on minulle rakkaampi kuin oma silmäteräni.
— Te puhutte erittäin hyvin, Sancho, — sanoi herttuatar — ja minä pidän
kyllä huolen siitä, että Altisidorani saa tästä lähtien liinavaatteita
ommeltavikseen, sillä siinä työssä hän on oikein taitava.
— Se ei ole tarpeen, armollinen rouva, — vastasi Altisidora — sitä
keinoa ei tarvitse käyttää, sillä sen julmuuden muisto, jota tämä
moukkamainen maankiertäjä on minulle osoittanut, varmaan hälventää
hänet mielestäni ilman mitään muuta toimenpidettä. Ja nyt minä tahdon
teidän korkeutenne luvalla tästä poistua, jotta en kauemmin näe
silmieni edessä, en sano hänen murheellista hahmoaan, vaan hänen rumaa
ja inhoittavaa naamaansa.
— Tuo tuntuu minusta — virkkoi herttua — muistuttavan sananlaskua, että
se, joka haukkuu, antaa kohta anteeksi.
Altisidora oli pyyhkivinään kyyneliään nenäliinaansa, niiasi
herrasväelleen ja poistui huoneesta.
— Minä sanon sinulle, — virkkoi Sancho — sinä tyttö raiska, minä sanon
sinulle, että huonosti sinun käy, sillä sinä olet ollut tekemisissä
sielun kanssa, joka on kuiva kuin saraheinä, ja sydämen kanssa, joka
on kova kuin tammi. Totisesti, jos olisit ollut tekemisissä minun
kanssani, niin sinulle olisi laulanut toinen kukko!
Siihen keskustelu päättyi. Don Quijote pukeutui, aterioi herttuan ja
herttuattaren kanssa ja lähti matkaan saman päivän iltapuolella.
Yhdeskahdeksatta luku.
Mitä Don Quijotelle ja hänen aseenkantajalleen Sancholle sattui heidän
palatessaan kotikyläänsä.
Voitettu ja kukistettu Don Quijote matkusti eteenpäin, osalta kovin
mietteliäänä, osalta erittäin iloisena. Hänen alakuloisuutensa johtui
hänen häviöllejoutumisestaan ja ilonsa siitä, että hän muisti Sanchossa
olevan tuon ihmeellisen kyvyn, jota hän oli osoittanut herättäessään
Altisidoran kuolleista, vaikka Don Quijoten olikin hiukan vaikea
saada itseään uskomaan, että rakastunut kamarineiti oli todella ollut
kuollut. Sancho sitävastoin ei ollut lainkaan iloinen, sillä häntä
suretti, ettei Altisidora ollut pitänyt lupaustaan eikä ollut antanut
hänelle paitoja, ja tätä seikkaa sinne tänne pohtiessaan hän sanoi
isännälleen:
— Totisesti, armollinen herra, minä olen kaikkein onnettomin lääkäri,
mitä maailmasta voidaan löytää. Niitähän on tohtoreita, jotka ensin
vievät hengen hoidokiltaan ja sitten vielä vaativat maksua vaivoistaan,
vaikka ei ole tarvinnut tehdä muuta kuin kirjoittaa nimensä jonkin
rohtoresehdin alle, ja rohtojakaan ei valmista hän itse, vaan
apteekkari, ja siinä koko juttu. Sitävastoin minulle, joka saan maksaa
toisten pelastumisen verenvuodatuksella, nenäpiuveilla, nypistyksillä,
neulanpistoilla ja pieksämisestä koituvalla kivulla, minulle ei makseta
vähän vähääkään. Mutta hiisi vieköön, jos käsiini tuodaan vielä joku
toinen sairas, niin kyllä varmaan saavat käsiäni voidella, ennenkuin
sen kureenaan, sillä eihän voi laulaa, jos ei saa kastaa kaulaa, ja
minä en jaksa uskoa, että taivas on suonut minulle tämän voiman, joka
minussa on, jotta käyttäisin sitä toisten hyväksi ihan ilmaiseksi.
— Olet oikeassa, hyvä Sancho, — vastasi Don Quijote — ja Altisidora
menetteli kovin väärin, kun ei antanut sinulle noita lupaamiansa
paitoja. Vaikka näet kykysi on sinulle _gratis data_,[77] koska se
ei ole kysynyt sinulta minkäänlaista opiskelua, merkitsee se, että
olet kokenut kidutusta omassa persoonassasi, enemmän kuin mikään
opiskelu. Voin puolestani sinulle sanoa, että jos sinä olisit halunnut
saada maksua iskuista, joita annat itsellesi, jotta Dulcinea vapautuu
lumouksesta, olisin suorittanut sinulle kelpo korvauksen; mutta minä en
tiedä, sopiiko tätä parannusta rahalla maksaa, enkä suinkaan tahtoisi,
että palkka ehkäisisi lääkityksen voimaa. Siitä huolimatta minusta
ei näytä voivan olla vaarallista, vaikka sitä koetetaan. Harkitse
siis, Sancho, minkä palkan vaadit, käy sitten piiskaamaan itseäsi ja
suorita itsellesi maksu käteisellä ja omakätisesti, sillä sinullahan on
hallussasi minun rahojani.
Tuon tarjouksen kuultuaan Sancho levitti silmiään ja korviaan, suostui
mielessään piiskaamaan itseään vapaaehtoisesti ja sanoi isännälleen:
— Olkoon menneeksi, armollinen herra, minä lupaan tehdä teidän armonne
mielen mukaan niinkuin haluatte, jos siitä on minulle ansiota; minä
näet rakastan lapsiani ja eukkoani, niin että minulla on täysi syy
hyväksyä ehdotuksenne. Sanokaa siis minulle, armollinen herra, kuinka
paljon minulle maksatte jokaisesta iskusta, jonka itselleni annan?
— Jos minun tulisi maksaa sinulle, Sancho, — vastasi Don Quijote
— niinkuin tämän toimenpiteen tärkeys ja laatu oikeastaan vaatii,
niin siihen eivät riittäisi Venezian aarrekammiot eivätkä Potosin
kultakaivokset;[78] mutta katso sinä, paljonko sinulla on minun
rahojani, ja pane itse hinta joka iskulle.
— Iskuja — vastasi Sancho — piti olla kolmetuhattakolmesataa ja
vähän päälle; niistä minä olen antanut itselleni jo viisi; muut
siis ovat jäljellä. Jos nyt lasketaan, että nuo viisi vastaavat
sitä, mikä on vähän päälle, ja ajatellaan, että niitä on kaikkiaan
kolmetuhattakolmesataa, niin neljännesreaalin mukaan kappaleelta —
vähemmästä minä en huoli, vaikka koko maailma minua houkuttelisi —
siitä tulee kolmetuhattakolmesataa neljännesreaalia; ne kolmetuhatta
ovat sitten niin paljon kuin tuhat ja viisisataa puolta reaalia, mikä
tekee seitsemänsataaviisikymmentä koko reaalia, ja ne kolmesataa
tekee sataviisikymmentä puolta reaalia, josta tulee niin paljon kuin
seitsemänkymmentäviisi koko reaalia, ja kun nämä lasketaan niihin
seitsemäänsataanviiteenkymmeneen, niin siitä tulee kaiken kaikkiaan
kahdeksansataakaksikymmentäviisi reaalia. Ne minä vedän pois hallussani
olevista teidän armonne rahoista, ja niin minä palaan kotiin rikkaana
ja iloisena, vaikka pahoin piiskattuna; mutta eihän kalaa kastumatta
saada... enempää en huoli sanoa.
— Oi sinä siunattu Sancho! Oi sinä kultainen Sancho, — huudahti Don
Quijote — kuinka suureen kiitollisuudenvelkaan me jäämmekään sinulle,
Dulcinea ja minä, kaikiksi elämänpäiviksi, joita taivas vielä meille
suo! Jos Dulcinea saa takaisin menetetyn olemuksensa — ja täytyyhän
hänen se saada — niin hänen onnettomuutensa on ollut sulaa onnea ja
minun häviöni kaikkein autuain riemuvoitto. Ajattelehan nyt, Sancho,
milloin aiot aloittaa kurituksesi; jos teet sen pikemmin, lisään
sinulle vielä sata reaalia.
— Milloinko? — vastasi Sancho. — Jo tänä yönä, aivan varmaan. Pitäköön
teidän armonne vain huolta siitä, että vietämme tämän yön ulkona
taivasalla, niin minä kyllä käyn lihaani kiduttamaan.
Tuli sitten yö, jota Don Quijote oli odottanut ylen kärsimättömästi;
hänestä näet tuntui, että auringonjumalan vaunujen pyörät olivat
särkyneet ja että päivää kesti tavallista kauemmin, niinkuin yleensä
tuntuu rakastavaisista, jotka eivät koskaan saa toiveilleen täyttä
tyydytystä. He saapuivat vihdoin muutamaan leppoisaan lehtoon, vähän
matkan päähän maantieltä, riisuivat Rocinanten ja harmon satulavehkeet,
paneutuivat pitkäkseen viheriälle nurmelle ja aterioivat Sanchon
eväsvaroista. Sancho teki harmon riimunvarresta voimallisen ja
taipuisan piiskan ja siirtyi noin kahdenkymmenen askelen päähän
isännästään, muutamien pyökkipuitten alle. Don Quijote, joka näki hänen
astelevan sinne päättäväisesti ja urhoollisesti, sanoi hänelle:
— Katsohan vain, hyvä ystävä, ettet hakkaa itseäsi ihan kappaleiksi;
odota aina vähän aikaa iskujen välillä äläkä pidä sellaista kiirettä,
että henkesi salpautuu kesken kaiken; minä tarkoitan, ettei sinun
pidä piestä itseäsi niin ylen ankarasti, että siihen menehdyt,
ennenkuin pääset toivottuun määrään. Ja pitääkseni huolta siitä, ettet
häviä pelissä, joko sentähden, että sinulla on kortti liikaa tai
että sinulta kortti puuttuu, minä seison tässä loitompana ja lasken
rukousnauhallani, kuinka monta iskua itsellesi annat. Taivas sinua
auttakoon, niinkuin hyvä tarkoituksesi ansaitsee.
— Ei hyvä maksaja panttia sure — vastasi Sancho. — Minä aion hutkia
itseäni niin että tuntuu, silti itseäni tappamatta, sillä siinä se
kaiketi on koko tämän ihmeen ydin.
Hän paljasti nyt yläruumiinsa, heilutti piiskaa ja alkoi ruoskia
itseään, ja Don Quijote alkoi laskea iskuja. Sancho oli lyönyt noin
kuusi tai kahdeksan kertaa, kun pila alkoi tuntua hänestä ikävältä ja
maksu liian alhaiselta. Hän siis hellitti hetkeksi ja sanoi isännälleen
katsovansa itsensä petetyksi, koska jokaisesta semmoisesta iskusta
pitäisi saada puoli reaalia neljännesreaalin asemesta.
— Jatka, Sancho ystäväni, älä menetä rohkeuttasi; — sanoi Don Quijote —
minä maksan sinulle kaksinkertaisesti.
— Jos niin on laita — sanoi Sancho — niin olkoon menneeksi Herran
nimeen, ja annetaan tulla iskuja kuin sataen!
Mutta nyt se veijari ei enää piessytkään omaa selkäänsä, vaan pieksi
puita, tavan takaa huokaisten, niin että kuulosti siltä kuin hänen
sielunsa olisi ollut joka iskulla ruumiista lähtemässä. Don Quijote oli
liikutuksen vallassa, pelkäsi Sanchon ruoskivan itsensä hengettömäksi
ja toiveitten jäävän täyttymättä hänen varomattomuutensa tähden ja
sanoi siis hänelle:
— Niin totta kuin elät, hyvä ystävä, hellitä nyt toistaiseksi, sillä
tämä lääkitys näyttää minusta sangen tuimalta, ja parasta on hiukan
odottaa, sillä eihän Zamoraa tunnissa valloitettu. Jos en ole väärin
laskenut, olet antanut itsellesi toistatuhatta iskua; riittäkööt ne
toistaiseksi, sillä karkeata lausepartta käyttääkseni: aasi sietää
kuormitusta, mutta liika on sillekin liikaa.
— Ei, ei, armollinen herra; — vastasi Sancho — minusta ei pidä
sanottaman, että kun rahat on saatu, niin käsi on kuin halvattu.
Siirtykää vielä hiukan kauemmaksi, armollinen herra, ja sallikaa minun
antaa itselleni ainakin toiset tuhat iskua, sillä kahden tämmöisen
tovin jälkeen juttu on lukossa, ja vielä vähän kaupanpäällisiksi.
— Koska olet niin hyvällä tuulella, — sanoi Don Quijote — niin taivas
sinua auttakoon; piekse vain itseäsi, minä lähden tästä kauemmaksi.
Sancho kävi tehtäväänsä niin urhoollisesti, että oli pian piessyt
kuoren irti monesta puusta; niin tuimasti hän itseänsä hutki. Kerran
hän koroitti äänensä, iski pyökkipuun kylkeen hirmuisella voimalla ja
sanoi:
— Tähän sinä kuolet, Simson, ja kaikki filistealaiset sinun kanssasi!
Kuullessaan tuon valitusäänen ja hirmuisen ruoskanläiskäyksen Don
Quijote kiiruhti ulos, sieppasi kaksinkerroin käännetyn riimunvarren,
jota Sancho käytti ruoskanaan, ja sanoi:
— Älköön suoko sallimus, Sancho ystäväni, että sinä menetät henkesi
tahtoen tehdä minun mielikseni, sillä sinä tarvitset henkeäsi
pitääksesi huolta vaimostasi ja lapsistasi. Odottakoon Dulcinea
soveliaampaa tilaisuutta; minä puolestani tyydyn toivomaan asian
pikaista toteutumista ja odottamaan, kunnes voimasi toipuvat, jotta
tämä seikka saadaan päätökseen kaikkien tyydytykseksi.
— Koska teidän armonne, armollinen herra, niin tahtoo, — vastasi Sancho
— niin olkoon menneeksi. Ja heittäkää nyt viittanne selkääni, sillä
minä hikoilen enkä haluaisi vilustua; aloittelevia itsensäkiduttajia
näet uhkaa se vaara.
Don Quijote teki niin, riisui viittansa, heitti sen Sanchon hartioille,
ja Sancho nukkui, kunnes aurinko hänet herätti. Sitten he jälleen
jatkoivat matkaansa, joka sinä päivänä päättyi kolmen peninkulman
päässä sijaitsevassa kylässä. He poikkesivat erääseen majataloon,
jota Don Quijotekin piti majatalona eikä vallihaudoilla, torneilla
ja nostosillalla varustettuna linnana; jouduttuaan voitetuksi hän
näet ajatteli kaikin puolin järkevämmin, kuten kohta saadaan kuulla.
Hänet sijoitettiin erääseen alakerran huoneeseen, jonka seiniä
eivät peittäneet mitkään kultanahkatapetit, vaan vanhat maalatut
verhopahaset, jollaisia maakylissä käytetään. Erääseen niistä oli
erinomaisen kömpelösti kuvattu Helenen ryöstö, kuinka julkea vieras
riisti hänet Menelaolta, ja eräässä toisessa esitettiin Didon ja
Aeneaan historiaa, Dido korkeassa tornissa, missä hän huiskutti
lakananpuolikasta pakenevalle vieraalleen, joka fregatissa tai
brigantiinissa kiiti pois meren selkää pitkin. Kuvista huomasi, ettei
Helene seurannut ryöstäjäänsä kovin vastahakoisesti, sillä hän nauroi
salaa ja veitikkamaisesti; mutta kaunis Dido näytti vuodattavan
silmistään pähkinänkokoisia kyyneliä. Tuon nähdessään Don Quijote
virkkoi:
Nämä molemmat ylhäiset naiset olivat ylen onnettomat siksi, etteivät
syntyneet meidän aikanamme, ja minä olen sanomattoman onneton siksi,
etten saanut syntyä heidän ajallansa; minä näet olisin käynyt
ottelemaan näiden herrojen kanssa, ja silloin ei olisi Troiaa poltettu
eikä Kartagoa hävitetty, sillä nämä suuret onnettomuudet olisivat
välttyneet, kun vain olisin surmannut Pariin.
— Lyönpä vetoa, — sanoi Sancho — ettei kestä kauan, ennenkuin
maailmassa ei ole yhtään bodegaa, majapaikkaa, ruokalaa tai
parturintupaa, missä ei nähdä meidän urotöitämme kuvallisesti
esitettyinä. Mutta minä toivon, että ne maalaisi parempi maalari kuin
se, joka on nämä tehnyt.
— Olet oikeassa, Sancho, — sanoi Don Quijote — sillä tämä maalaaja on
kuin Orbaneja, muudan Ubedassa asunut maalaaja; kun häneltä kysyttiin,
mitä hän maalasi, virkkoi hän vastaukseksi: »Mitä sattuu tulemaan», ja
jos hän sattumalta maalasi kukon, niin hän kirjoitti siihen alle: »Tämä
on kukko», jotta ihmiset eivät luulisi sitä ketuksi. Samanmoiselta,
Sancho, näyttää minusta se maalari tai kirjailija, olipa mikä tahansa,
joka on julkaissut äskettäin ilmestyneen historian Don Quijotesta;
hänkin on maalannut tai kirjoittanut, mitä on sattunut tulemaan. Sopii
myös sanoa, että hänen laitansa on ollut samoin kuin erään Mauleón
nimisen runoilijan, joka tässä takavuosina liikkui pääkaupungissa
ja valmistautumatta vastasi kaikkeen, mitä häneltä kysyttiin. Kun
joku häneltä tiedusteli, mitä tarkoittaa _Deum de Deo_,[79] niin hän
vastasi: »Teki mitä teki.» Mutta jääköön se nyt sikseen, ja sano
minulle, Sancho, aiotko antaa itsellesi toisen annoksen tänä yönä ja
haluatko tehdä sen katosalla vai taivasalla.
— Hitto vieköön, armollinen herra, — vastasi Sancho — tässä nyt
puheenaolevassa asiassa on minusta yhdentekevää, tapahtuuko se
huoneessa vai vainiolla, mutta toivoisin sentään, että se tapahtuisi
puitten juurella, sillä minusta tuntuu kuin ne olisivat minulle seurana
ja ihmeellisesti minua auttaisivat vaivaani kestämään.
— Jääköön siis, Sancho ystäväni; — vastasi Don Quijote — kokoa sinä
nyt voimia ja säästetään asia siksi, kunnes ehditään kotikylään, mihin
saavumme viimeistään ylihuomenna.
Sancho vastasi, että Don Quijote sai tehdä mielensä mukaan, mutta että
hän puolestaan tahtoi saada asian päätökseen niin pian kuin suinkin,
tahtoi takoa, kun rauta oli kuuma, ja jauhaa, kun mylly oli käynnissä,
sillä viipymisessä piilee vaara, ja auta itseäsi, niin Jumalakin sinua
auttaa, ja parempi on yksi anti kuin kaksi lupausta, ja parempi pyy
pivossa kuin kymmenen oksalla.