nukkumaan; minä, joka olen syntynyt valvomaan, annan tänä aikana,
mikä on vielä päivänkoittoon jäljellä, ajatusteni vapaasti vaeltaa
ja ilmaantua pienenä madrigaalina, jonka olen tänä yönä mielessäni
sepittänyt sinun tietämättäsi.
— Minun mielestäni — vastasi Sancho — eivät semmoiset ajatukset, jotka
sallivat sepittää lauluja, ole paljon mistään kotoisin. Teidän armonne
vääntää värssyä niin paljon kuin haluaa, minä puolestani nukun niin
paljon kuin jaksan.
Niin hän ojentautui pitkäkseen maahan, kääri peitteen ympärilleen ja
vaipui sikeään uneen, missä häntä eivät häirinneet mitkään takaukset,
ei velat eikä surut. Don Quijote nojasi erään pyökin tai korkkitammen
runkoon (Cide Hamete Renengeli näet ei tarkoin mainitse, mikä puu se
oli) ja lauloi omien huokaustensa säestyksellä tähän tapaan:
Kun tunnen tuskat julmat, joita
sun valtas, Amor, tuottaa,
en kuolonkaipuutani voita,
vain kuolemaan voin luottaa.
Mut läheltä kun silmään kerta
mä rauhan maata tätä,
taas riemuin halaan tuskain merta,
en elämääni jätä.
Niin antaa kuolo mulle elon,
kun elämä mun surmaa.
Oi kumma leikki riemun, pelon,
oi kohtaloni turmaa!
Näihin säkeisiin hän liitti yhtä monta huokausta ja runsaita kyyneliä,
kuin ainakin henkilö, jonka sydämen oli kerrassaan lävistänyt häviölle
joutumisen tuska ja Dulcinean poissaolosta koituva ikävä.
Samassa alkoi päivä koittaa, auringon säteet osuivat Sanchon
silmäluomiin, hän heräsi, venyttelihe, ravisteli ja oikoi jäykkiä
jäseniään, katseli sikojen eväsvarastossa aikaansaamaa hävitystä
ja kirosi koko laumaa ja vielä muuta lisäksi. Vihdoin he lähtivät
jatkamaan aloittamaansa matkaa. Illan suussa he sitten näkivät
suunnilleen kymmenen ratsumiestä ja neljä tai viisi jalkamiestä, jotka
tulivat heitä vastaan. Don Quijoten sydäntä hykähdytti hämmästys ja
Sanchon sydäntä pelko, sillä nuo lähestyvät henkilöt olivat peitsillä
ja kilvillä varustetut ja muutenkin aivan sotaisessa asussa. Don
Quijote kääntyi sanomaan Sancholle:
— Jos voisin käytellä aseitani, Sancho, eikä lupaukseni sitoisi
käsivarsiani, niin tuo meitä vastaan tuleva joukkio olisi minulle
oikein herkkua; mutta voihan sattua, että se on jotakin muuta kuin
pelkäämme sen olevan.
Samassa saapuivat ratsumiehet heidän luokseen, he laskivat peitsensä
ja piirittivät sanaakaan virkkamatta Don Quijoten suunnaten
peitsien kärjet uhkaavasti kohti hänen selkäänsä ja rintaansa.
Eräs jalkamies laski sormen huulilleen vaitiolon merkiksi, tarttui
Rocinanten ohjaksiin ja vei ritarin tieltä pois; toiset jalkamiehet
ajoivat Sanchoa ja harmoa edellään ja seurasivat kaikki ihmeellisen
hiljaisuuden vallitessa sitä, joka kuljetti Don Quijotea. Tämä
aikoi pari kolme kertaa kysyä, minne hänet vietiin tai mitä hänestä
tahdottiin, mutta ehti tuskin huuliaan liikuttaa, kun toiset jo olivat
valmiit ne sulkemaan peitsiensä kärjillä. Sanchon kävi samoin, sillä
hänen aikoessaan jotakin sanoa eräs jalkamies tuikkasi häntä piikillä
ja samoin harmoa, ikäänkuin tämäkin olisi aikonut puhua. Tuli yö,
vauhtia lisättiin, molempien vangittujen pelko kasvoi, varsinkin, kun
he kuulivat, kuinka heille tavan takaa huudettiin:
— Joutukaa, troglodyytit!
— Olkaa vaiti, barbaarit!
— Maksakaa, kannibaalit!
— Älkää valittako, skyytit, älkää avatko silmiänne, te verenhimoiset
polyfeemit, te ahnaat leijonat!
Ja muita samanlaisia nimityksiä, joilla he kiusasivat onnettoman
isännän ja rengin korvia. Sancho puheli itsekseen: »Emmehän me ole
mitään trullityttöjä? Olemmeko me mitään partureita tai kannunvalajia?
Olemmeko koiranpentuja, joille annetaan kyytiä. En minä pidä
tuommoisista nimistä. Tässä on piru merrassa, ja onnettomuus tulee
kaikki yhtä haavaa, kuin kepin iskut koiran selkään, ja Jumala suokoon,
ettei meille sattuisi pahempaa tässä seikkailussa, josta uhkaa tulla
paha selkkaus!
Don Quijote oli aivan ällistynyt eikä voinut miettimälläkään saada
selville, mitä saattoivat tarkoittaa kaikki nuo solvaavat nimitykset,
joita heille oli lausuttu ja joista hän ymmärsi ainoastaan, ettei
ollut syytä toivoa mitään hyvää, vaan sopi pelätä suurtakin pahaa.
Sitten he saapuivat, kun yötä oli kulunut suunnilleen tunti, linnaan,
jonka Don Quijote varsin hyvin tunsi herttuan linnaksi, missä he
olivat oleskelleet joitakin aikoja sitten. »Jumala varjelkoon», sanoi
hän tuntiessaan paikan, »mitä tästä tuleekaan? Tässä talossa tosin
noudatetaan kohteliaisuutta ja ystävällisyyttä, mutta voitetuille
muuttuu hyvä pahaksi ja paha vielä pahemmaksi.»
He saapuivat linnan suurelle pihalle ja havaitsivat siellä semmoiset
laitteet, että heidän ihmetyksensä lisääntyi ja pelkonsa paisui
kaksinkertaiseksi, kuten seuraavassa luvussa saadaan nähdä.
Yhdeksässeitsemättä luku.
Kaikkein merkillisimmästä ja ihmeellisimmästä seikkailusta, mitä Don
Quijotelle sattui koko tämän suuren historian aikana.
Ratsumiehet astuivat maahan, tarttuivat jalkamiesten kanssa äkkiä Don
Quijoteen ja Sanchoon ja kantoivat heidät kuin kaksi säkkiä linnan
pihalle. Siellä paloi eri puolilla satakunta soihtua pitimissään,
ja pihan holvikäytävissä oli kuudettasataa lamppua, niin ettei
ollenkaan huomannut päivänvalon puutetta, vaikka oli yö ja sangen
pimeä. Keskellä pihaa kohosi ruumisalttari noin kolmen kyynärän
korkeuteen maanpinnan yläpuolelle, sen päällä oli mustasta sametista
tehty suuri telttakatos, ja sen ympärillä paloi portailla toistasataa
valkoista vahakynttilää hopeaisissa jaloissaan. Siinä makasi tytön
ruumis, niin kaunis, että sen kauneus sai kuolemankin näyttämään
kauniilta. Pää lepäsi brokadityynyllä, ja sitä kiersi monenlaisista
tuoksuvista kukista sidottu seppele, kädet olivat ristissä rinnalla ja
pitelivät kellastunutta voitonpalmua.[75] Pihan toiselle puolelle oli
rakennettu eräänlainen näyttämö, missä istui kahdella tuolilla kaksi
miestä, kruunu päässä ja valtikka kädessä, siten osoittaen olevansa
hallitsijoita, joko todellisia tai kuviteltuja. Näyttämön toisella
puolella, minne päästiin portaita pitkin, oli kaksi muuta tuolia,
joille vankien kuljettajat sijoittivat Don Quijoten ja Sanchon, yhä
hiljaisuuden vallitessa ja eleillään heille ilmoittaen, että heidänkin
piti olla vaiti, vaikka he olisivat pysyneet hiljaa ilmankin, koska
hämmästyttävä näky sitoi heidän kielensä. Nyt nousi näyttämölle kaksi
ylhäistä henkilöä lukuisine seurueineen; Don Quijote tunsi heidät heti
isäntäväekseen, herttuaksi ja herttuattareksi, ja nämä istuutuivat
kahteen upeaan tuoliin molempien hallitsijoilta näyttävien henkilöitten
viereen. Kuinka olisikaan voinut olla ihmettelemättä kaikkea tätä,
kun Don Quijote sitäpaitsi oli tuntenut ruumisalttarilla makaavan
vainajan ihanaksi Altisidoraksi? Herttuan ja herttuattaren tullessa Don
Quijote ja Sancho nousivat ja kumarsivat heille syvään, ja herttua ja
herttuatar vastasivat hiukan päätänsä nyökäyttäen.
Samassa kulki näyttämön yli eräs palvelija, saapui Sanchon luo ja
puki hänen ylleen mustan parkkumikaavun, joka oli maalattu täyteen
tulenliekkejä, otti sitten hänen päästään lakin ja asetti sijaan
suipon päähineen, jollaisia kantavat ne, jotka pyhä tuomioistuin on
tuominnut katumuksen tekoon, sekä kuiskasi hänen korvaansa, ettei hänen
pitänyt avata suutaan, koska siihen muuten pistettäisiin kapula tai
hänet otettaisiin hengiltä. Sancho silmäili itseään ylhäältä alas asti
ja näki olevansa ihan liekkien vallassa, mutta ei välittänyt siitä
tämän taivaallista, koska liekit eivät polttaneet. Hän otti päähineen
päästään, näki sen olevan täynnä pirunkuvia, pani sen jälleen päähänsä
ja mutisi itsekseen:
— Onpa onni, etteivät liekit minua polta eivätkä pirut minua vie.
Don Quijotekin katseli häntä, ja vaikka pelko oli vallannut hänen
aistinsa, ei hän voinut olla nauramatta Sanchon nähdessään. Samassa
alkoi, kaikesta päättäen ruumisalttarilta, kuulua hiljaista ja
miellyttävää huilunsoittoa, ja koska sitä ei häirinnyt mikään ihmisääni
— tässä paikassa näet hiljaisuuskin tuntui kuin henkeään pidättävän —
niin se kaikui leppoisalta ja lemmekkäältä. Sitten ilmaantui yhtäkkiä
vainajan ruumiilta näyttävän pääpuoleen kaunis nuorukainen, joka oli
puettu roomalaiseen tapaan ja lauloi mitä miellyttävimmällä heleällä
äänellä, itse harpulla lauluaan säestäen, seuraavat säkeistöt:
Siks kunnes Altisidora henkiin palaa,
Quijoten tunnottoman uhri tuo,
niin kauan kunis lainehtien valaa
tään linnan käytäviä kyynelvuo,
niin kauan kunis suruvaattein halaa
myös hovineidot jäädä kuolleen luo,
niin kauan laulan, häntä kunnioittain
ja Orfeuksen soinnuillani voittain.
Myös aavistan sen, että tehtävääni
mua määrätty ei elämässä vain,
vaan että ihanammin kaikuu ääni
mun kieleltäni vasta kuoltuain,
kun multaa kohden painuu raskas pääni,
ja yli Lethen aaltoin kuohuvain
taas liitää sielu laulain vielä siellä
sun ylistystäs kaihoisalla miellä.[76]
— Riittää, — lausui nyt toinen niistä, jotka näyttivät kuninkailta —
riittää, sinä jumalainen laulaja, sillä tarvittaisiin iäisyys, jos
tahdottaisiin tässä käydä kuvailemaan verrattoman Altisidoran kuolemaa
ja kauneutta. Hän ei ole kuollut, kuten ymmärtämätön maailma luulee,
vaan elää yhä Maineen laulamana ja niissä tuskissa, joihin tässä
läsnäolevan Sancho Panzan täytyy alistua palauttaakseen hänet tämän
elämän valkeuteen. Sinä, oi Rhadamanthys, joka kanssani tuomitset
Orkhon pimeissä kuiluissa, koska tiedät kaikki, mitä tutkimaton
sallimus on päättänyt tämän neidon elämään palauttamisesta, niin sano
ja ilmoita se heti, jotta meidän ei tarvitse kauemmin odottaa onnea,
jota hänen ylösnousemuksestaan toivomme.
Tuomari Minos, Rhadamanthyksen virkaveli, oli tuskin ehtinyt tuon
lausua, kun Rhadamanthys nousi seisomaan ja lausui:
— Hoi, te tämän talon palvelijat, korkeat ja alhaiset, suuret ja
pienet, astukaa esiin toinen toisenne jälkeen ja antakaa Sancholle
neljäkolmatta nenäpiuvia, kaksitoista nipistystä ja kuusi neulanpistoa
käsivarsiin ja kupeisiin, sillä semmoista seremoniaa vaatii Altisidoran
toipuminen.
Tuon kuultuaan Sancho Panza lopetti vaitiolon ja lausui:
— Ei, hiisi vieköön, ennen minä muutun turkkilaiseksi kuin annan
merkitä nokkaani tai pahoinpidellä naamaani! Mitä peeveliä on minun
naamani pahoinpitelemisellä tekemistä tuon naikkosen ylösnousemuksen
kanssa? Kun kerran makuun päästään, niin ei rajaa ollenkaan. Dulcinea
joutuu lumotuksi, ja minun pitää piestä itseäni, jotta hän pääsisi
siitä lumouksesta. Altisidora kuolee johonkin tautiin, jonka Jumala
on katsonut hyväksi hänelle lähettää, ja nyt hänen muka pitää herätä
jälleen elämään, kun minulle annetaan neljäkolmatta nenäpiuvia,
puhkotaan ruumiini seulaksi neuloilla ja nipistellään käsivarteni ihan
sinisiksi. Pitäkää semmoista pilaa serkkupojan kanssa, minä olen vanha
koira, ei minua niin vain sesetellä!
— Sinun täytyy kuolla! — huusi korkealla äänellä Rhadamanthys. — Taivu,
sinä tiikeri, nöyrry, sinä kopea Nimrod, ja vaikene ja kärsi, sillä
eihän sinulta mitään mahdottomia vaadita. Äläkä yritä tutkistella tämän
asian vaikeuksia: nenäpiuvit sinä saat, reiälliseksi kuin seula sinä
tulet, ja sinua nipistellään niin että huuto pääsee. Kas niin, sanon
minä, täyttäkää käskyni, palvelijat; jollette sitä tee, niin minä
vannon kunniani nimessä, että saatte nähdä, mikä teitä odottaa.
Samassa tuli näkyviin kuusi kamarirouvaa, jotka kulkivat rivissä
perätysten yli pihan, neljä heistä silmälaseilla varustettuina
ja kaikki pitäen oikeata kättään kohotettuna, niin että rannetta
oli näkyvissä neljän sormen leveydeltä, jotta kädet näyttäisivät
pitemmittä, kuten muoti nyt vaatii. Tuskin ehdittyään heidät nähdä
Sancho alkoi mylviä kuin sonni ja huusi:
— Kyllä minä voin antaa kenen hyvänsä kopeloida naamaani, mutta siihen,
että kamarirouvat minuun koskevat, siihen minä en suostu. Kynsittäköön
naamaani, niinkuin isäntäni naamaa kynsittiin tässä samassa linnassa,
puhkottakoon ruumiini terävillä tikareilla, nipisteltäköön käsivarsiani
hehkuvilla pihdeillä; tuon kaiken minä siedän kärsivällisesti
saadakseni palvella herrasväkeä, mutta siihen, että kamarirouvat minuun
koskevat, siihen minä en suostu, en vaikka piru perisi.
Nyt lopetti vaitiolon myös Don Quijote sanoen Sancholle:
— Ole kärsivällinen, poikani, tee tämän herrasväen mielen mukaan ja
kiitä hartaasti taivasta, joka on sijoittanut ruumiiseesi sellaisen
voiman, että sinä lihaasi kiduttamalla päästät lumottuja lumouksesta ja
herätät vainajia kuolleista.
Kamarirouvat olivat jo ehtineet lähelle Sanchoa, kun hän,
myöntyväisempänä ja alistuneempana, asettui mukavaan asentoon
tuolissaan jättäen kasvonsa ja partansa alttiiksi ensimmäiselle, joka
antoi hänelle tuiman nenäpiuvin ja sitten niiasi hänelle syvään.
— Vähemmän kohteliaisuutta ja vähemmän hajuvesiä, armollinen rouva
kamarirouva; — sanoi Sancho — haisevathan kätenne jumaliste kuin niitä
olisi voideltu viinietikalla!
Miten olikaan, kaikki kamarirouvat antoivat hänelle nenäpiuvinsa, ja
monet muut talonväkeen kuuluvat nipistelivät häntä, mutta neuloilla
pistelemistä Sancho ei voinut sietää, vaan hyppäsi ilmeisesti
suuttuneena ylös tuolilta, sieppasi vierestään palavan soihdun, huitoi
sillä päin kamarirouvia ja muita kiusanhenkiään ja sanoi:
— Menkää hiiteen, te helvetin palvelijat; en minä ole pronssista, etten
ollenkaan tuntisi näitä hirmuisia tuskia!
Altisidora, joka varmaan oli väsynyt makaamaan niin kauan pitkänään,
kääntyi samassa toiselle kyljelleen, ja sen nähtyään läsnäolevat
huusivat kaikki yhteen ääneen:
— Altisidora on elossa! Altisidora elää!
Rhadamanthys kehoitti Sanchoa leppymään, koska tarkoitus oli jo
saavutettu.
Nähdessään Altisidoran liikahtavan Don Quijote laskeutui polvilleen
Sanchon eteen ja sanoi hänelle:
— Nyt on aika, sinä rakas poikani, en sano aseenkantajani, antaa
itsellesi muutamia niistä iskuista, joita olet velvollinen itsellesi
antamaan vapauttaaksesi Dulcinean lumouksesta. Nyt, sanon minä,
on aika, jolloin kykysi on korkeimmillaan ja jolloin voit saada
toteutumaan, mitä sinulta toivotaan.
Siihen vastasi Sancho:
— Minusta näyttää, että tässä tarjotaan paukku paukun päälle eikä
hunajaa pannukakun päälle. Olisipa mainiota, jos kaiken tämän
nipistelyn, kaikkien näiden nenäpiuvien ja neulanpistosten jälkeen
pitäisi vielä piestä itseään. Nyt ei ole enää muuta tehtävää kuin
ottaa iso kivi, sitoa se kaulaani ja viskata minut kaivoon; eikä tuo
kovin mieltäni pahoittaisikaan, jos kerran täytyy ruveta syntipukiksi
pelastaakseen toisia. Jättäkää minut rauhaan, muuten minä jumaliste
heitän kaikki hiiteen, vaikkei piru siitä huolisikaan.
Sillävälin Altisidora oli noussut istumaan ruumisalttarilla, ja
samassa alkoivat soida sorapillit, joihin yhtyivät huilut ja kaikkien
läsnäolevien äänet huutaen:
— Eläköön Altisidora! Altisidora eläköön!
Herttua ja herttuatar sekä kuninkaat Minos ja Rhadamanthys ja kaikki
muut, myös Don Quijote ja Sancho, lähtivät tervehtimään Altisidoraa
ja auttamaan häntä alas ruumisalttarilta. Hän oli olevinaan vielä
voimaton, niiasi herttualle ja herttuattarelle ja molemmille
kuninkaille, katsoi syrjäsilmällä Don Quijotea ja sanoi hänelle:
— Antakoon Jumala sinulle anteeksi, sinä lemmetön ritari, sillä sinun
julmuutesi tähden minä olen ollut toisessa maailmassa, toistatuhatta
vuotta, kuten minusta tuntuu. Mutta sinua, sinä sääliväisin kaikista
aseenkantajista, mitä maa päällänsä kantaa, sinua minä saan kiittää,
että olen jälleen elossa. Ota haltuusi tästä päivästä lähtien, ystäväni
Sancho, kuusi paitaani, jotka sinulle annan, jotta saat teettää niistä
kuusi itsellesi, ja jos ne kaikki eivät olekaan eheitä, niin ovat
ainakin kaikki puhtaita.
Sancho suuteli hänen käsiään, suippolakki kädessä ja polvet maassa.
Herttua käski ottaa häneltä pois suippolakin ja antaa hänelle takaisin
hänen oman päähineensä, pukea hänen ylleen hänen oman nuttunsa ja
riisua häneltä liekkikaavun. Sancho pyysi herttualta, että hänen
sallittaisiin pitää hattu ja kaapu, sillä hän halusi viedä ne
mukanaan kotipuoleen merkiksi ja muistoksi tästä ennenkuulumattomasta
tapauksesta. Herttuatar vastasi, että hän saisi ne pitää, ja sanoi,
että Sancho varmaan tiesi, kuinka ystävälliset hänen tunteensa Sanchoa
kohtaan olivat. Herttua käski korjata linnanpihan entiseen kuntoon,
kehoitti kaikkia lähtemään huoneisiinsa ja käski viedä Don Quijoten ja
Sanchon niihin suojiin, jotka oli heille jo ennakolta määrätty.
Seitsemäskymmenes luku,
joka seuraa yhdeksättäseitsemättä ja käsittelee seikkoja, jotka ovat
välttämättömiä tämän historian ymmärtämiseksi.
Sancho nukkui tämän yön telttasängyssä samassa huoneessa kuin Don
Quijote, vaikka olisi mielellään ollut niin tekemättä, jos olisi
voinut, koska hyvin tiesi, ettei hänen isäntänsä antaisi unenrauhaa
kysymyksiltään ja vastauksiltaan, ja Sanchon ei tehnyt mieli paljoa
puhua, sillä kestettyjen kidutusten muistoa säilytti yhä tuntuva kipu,
joka ei sallinut hänen vapaasti käyttää kieltään, niin että hän olisi
mieluummin nukkunut yksin jossakin nurkassa kuin toisen kanssa tässä
upeassa suojassa. Hänen pelkonsa osoittautui niin aiheelliseksi ja
hänen epäilyksensä niin oikeaksi, että hänen herransa tuskin sänkyyn
ehdittyään jo lausui:
— Mitä sinä oikeastaan arvelet, Sancho, tästä tämäniltaisesta
tapauksesta? Suuri ja väkevä on ylenkatsotun rakkauden voima, kuten
olet omin silmin saanut havaita Altisidorasta, jota eivät ole
surmanneet nuolet eikä mikään muu sota-ase, ei myöskään kuolettava
myrkky, vaan se ajatus, että minä olen häntä aina kohdellut niin
ynseästi ja ylenkatseellisesti.
Minun puolestani hän olisi mielellään saanut kuolla milloin ja miten
tahansa, — vastasi Sancho jos vain olisi jättänyt minut rauhaan, koska
minä en ole häntä itseeni rakastuttanut enempää kuin ylenkatsonutkaan
eläissäni. En ymmärrä enkä voi käsittää, kuinka saattaa olla laita
niin, että semmoisen pikemmin oikullisen kuin älykkään tytön kuin
Altisidoran pelastamisella voi olla mitään tekemistä Sancho Panzan
kidutuksen kanssa, kuten olen jo ennen sanonut. Nyt minä todella
alan selvästi ymmärtää, että noitia ja noituuksia maailmassa on, ja
Jumala minut niistä auttakoon, koska en voi itse itseäni auttaa; mutta
kaikesta huolimatta pyydän hartaasti teidän armoanne antamaan minun
nukkua ja olemaan minulta enempää kyselemättä, jollette tahdo, että
hyppään ulos ikkunasta.
— Nuku, hyvä Sancho, — vastasi Don Quijote — jos saamasi neulanpistot
ja nipistykset ja nenäpiuvit sen sallivat.
— Mikään kipu — vastasi Sancho — ei ollut niin suuri kuin se, joka
johtui noista solvaavista nenäpiuveista, ei muuten, mutta senvuoksi,
että minulle antoivat niitä kamarirouvat, jotka piru periköön; ja minä
pyydän vielä kerran teidän armoanne sallimaan minun nukkua, sillä uni
suo lievitystä valvoviin kärsimyksiin.
— Tapahtukoon niin, — virkkoi Don Quijote — ja Jumala olkoon kanssasi.
He nukahtivat nyt molemmat, ja sillävälin tahtoi Cide Hamete,
tämän suuren historian kirjoittaja, merkitä muistiin ja kertoa,
mikä sai herttuan ja herttuattaren toimeenpanemaan jo kuvailemamme
moniseikkaisen näytelmän. Hän sanoo, että kandidaatti Simson Carrasco
ei ollut unohtanut, kuinka Don Quijote oli voittanut ja kukistanut
tantereeseen Peiliritarin, mikä häviö ja kukistuminen ehkäisi ja tuhosi
kaikki hänen aikeensa, ja että hän tahtoi vielä kerran koettaa onneaan
toivoen käyvän paremmin kuin edellisellä kerralla. Hän siis tiedusteli
hovipojalta, joka toi kirjettä ja lahjaa Sanchon vaimolle Teresa
Panzalle, missä Don Quijote oleskeli, hankki itselleen uudet varukset
ja uuden ratsun, laittoi kilpeensä hohtavan kuun ja kuljetti kaikkea
mukanaan muulin selässä, jota ei tällä kertaa taluttanut hänen entinen
aseenkantajansa Tomé Cecial, vaan eräs toinen talonpoika, jotta Sancho
ja Don Quijote eivät miestä tuntisi. Niin hän saapui herttuan linnaan,
missä sai kuulla, mitä tietä ja mihin suuntaan Don Quijote oli lähtenyt
aikoen ottaa osaa Zaragozan kilpaleikkeihin. Herttua kertoi hänelle
myös, mitä pilaa Don Quijoten kanssa oli pidetty keksimällä Dulcinean
lumouksesta vapauttaminen, jonka piti tapahtua Sanchon pakarain
kustannuksella. Lopuksi hän kertoi kandidaatille vielä, millaisen
kepposen Sancho oli tehnyt isännälleen uskottelemalla hänelle, että
Dulcinea oli lumottu ja muutettu maalaistytöksi, ja kuinka hänen
puolisonsa herttuatar oli uskotellut Sancholle, että tämä itse erehtyi,
koska Dulcinea oli todella lumottu. Kandidaatti sekä nauroi että
ihmetteli tuota melko lailla, ajatellen, miten Sancho saattoi olla
samalla kertaa niin ovela ja yksinkertainen ja miten Don Quijoten
hulluus voi kehittyä sellaiseen määrään. Herttua pyysi kandidaattia,
siinä tapauksessa, että tämä kohtaisi Don Quijoten, voittipa hänet
tai ei, tulemaan takaisin ja kertomaan tapahtumasta. Kandidaatti teki
niin, hän lähti etsimään ritaria, ei löytänyt häntä Zaragozasta,
ratsasti eteenpäin, ja silloin hänelle tapahtui, mitä on jo aikaisemmin
kerrottu. Sitten hän palasi herttuan linnaan ja kertoi hänelle kaikki,
mainitsi taistelun ehdot ja että Don Quijote nyt oli paluumatkalla
pitääkseen moitteettomana vaeltavana ritarina sanansa ja vetäytyäkseen
yhdeksi vuodeksi kotikyläänsä elämään siellä kaikessa rauhassa.
Kandidaatti arveli, että hän voisi tuona aikana parantua hulluudestaan,
ja sanoi, että juuri tämä aikomus oli saanut hänet esiintymään niin
monissa hahmoissa, koska hänen mielestään oli kovin sääli, että Don
Quijoten lainen ymmärtäväinen hidalgo oli hulluna. Sitten hän sanoi
herttualle jäähyväiset ja lähti kotipuoleen odottaen Don Quijoten
pian tulevan sinne hänen jäljessään. Tästä herttua otti aiheen uuteen
juoneen; niin kovin häntä huvitti kaikki, mikä koski Sanchoa ja Don
Quijotea. Hän asetti miehiä väijyksiin kaikille teille lähelle ja kauas
linnasta, kaikkialle, mistä vain otaksui Don Quijoten voivan tulla,
sijoittaen eri paikkoihin ratsain tai jalan kulkevia palvelijoitaan,
jotta nämä hänet kohdattuaan toisivat hänet linnaan joko hyvällä tai
pahalla. Hänet tavattiin, ja siitä lähetettiin tieto herttualle, joka
oli jo ryhtynyt kaikkiin asian vaatimiin toimenpiteisiin ja saatuaan
tiedon hänen tulostaan antoi sytyttää pihalla olevat soihdut ja lamput
sekä laskea Altisidoran ruumiin alttarille kaikilla jo kuvailluilla
asiaankuuluvilla menoilla, niin luonnollisesti ja taitavasti, että
pilan ja toden välillä oli hyvin vähän eroa. Ja Cide Hamete sanoo
vielä, että hän puolestaan pitää pilantekijöitä yhtä hulluina kuin sen
esineitä ja että herttua ja herttuatar todella muistuttivat houkkioita,
koska näkivät niin suurta vaivaa tehdessään pilaa kahdelle houkkiolle.
Toinen näistä nukkui nyt sikeässä unessa, ja toinen valvoi syvissä
mietteissään; ja siinä tilassa heidät tavoitti nouseva päivä ja
samalla halu nousta, sillä joutilaisuuden untuvapatjat eivät koskaan
miellyttäneet Don Quijotea, olipa hän sitten joutunut voitetuksi tai
itse saanut voiton.