— tämä herra on totisesti puhunut kuin pyhimys ja tuominnut kuin
tuomiorovasti! Mutta se on aivan varmaa, ettei tuo paksu poika halua
luovuttaa lihoistaan hiventäkään, vielä vähemmin kahdeksaa leiviskää.
— On paras, että jättävät juoksunsa juoksematta, — vastasi toinen —
jottei laiha tärvele itseään kantamuksellaan eikä lihava laihduta
itseään piloille; pistetään puolet vetosummasta likoon, viedään nämä
herrat kapakkaan, missä saadaan hyvää, ja vähät sitten muusta.
— Olen teille kiitollinen, arvoisat herrat, — vastasi Don Quijote —
mutta en voi viipyä hetkeäkään; murheellisten ajatusten ja tapausten
vuoksi minun täytyy näyttää epäkohteliaalta ja matkustaa tavallista
nopeammin.
Kannustaen Rocinanteaan hän lähti ajamaan eteenpäin, ja toiset
jäivät siihen ihmettelemään hänen merkillistä ulkonäköään ja hänen
palvelijansa hyvää älyä; hänen palvelijanaan he näet Sanchoa pitivät.
Ja eräs talonpojista sanoi:
— Kun kerran palvelija on noin viisas, niin kuinka viisas onkaan hänen
isäntänsä! Jos he ovat menossa Salamancaan opiskelemaan, niin lyönpä
vetoa, että he pääsevät tuossa paikassa hovituomareiksi; sehän käy
kuin leikki; tarvitsee vain lukea ja tutkia ja saada hiukan suosijoita
ja auttajia, ja niin on miehellä, kun hän vähimmin osaa sitä odottaa,
tuomarinsauva kädessä tai piispanhiippa päässä.
Sen yön isäntä ja renki viettivät ulkona taivasalla. Seuraavana
päivänä lähtiessään matkaansa jatkamaan he näkivät vastaantulevan
jalankulkijan, jolla oli haarapussi kaulassa ja kädessä jonkinlainen
pieni keihäs, jollaisia jalkaisin kulkevat viestinviejät käyttävät.
Tultuaan lähemmäksi Don Quijotea hän joudutti askeliaan, saapui puolta
juoksua hänen luokseen, kiersi käsivartensa hänen oikean reitensä
ympärille, koska ei ylemmäksi ulottunut, ja sanoi hänelle, nähtävästi
kovin mielissään:
— Oi armollinen herra Don Quijote Manchalainen, kuinka sydämestään
armollinen herra herttua iloitseekaan saadessaan tietää, että teidän
armonne palaa hänen linnaansa, missä hän yhä vielä oleskelee armollisen
rouva herttuattaren kanssa!
— Minä en teitä tunne, hyvä ystävä, — vastasi Don Quijote — enkä tiedä
kuka olette, jollette sitä minulle sano.
— Minä, armollinen herra Don Quijote, — vastasi kuriiri — olen Tosilos,
herra herttuan lakeija, joka en halunnut taistella teidän armonne
kanssa siinä Doña Rodriguezin tyttären naittamisjutussa.
— Herra siunatkoon! — sanoi Don Quijote. — Onko mahdollista, että
olette se henkilö, jonka noidat muuttivat mainitsemaksenne lakeijaksi
petoksella riistääkseen minulta sen taistelun kunnian?
— Älkää huoliko sanoa enempää, hyvä armollinen herra, — vastasi
viestinviejä — sillä siinä ei totisesti ollut mitään noituutta eikä
mitään kasvojen muuttamista: minä olin kentälle ajaessani lakeija
Tosilos ja lakeija Tosilos olin sieltä lähtiessäni. Minä ajattelin
mennä naimisiin tappelematta, sillä tyttö minua miellytti, mutta
kävikin aivan toisin kuin olin ajatellut, sillä teidän armonne
lähdettyä linnastamme herra herttua käski antaa minulle sata
paria raippoja, koska olin rikkonut määräykset, jotka hän oli
minulle antanut, ennenkuin lähdin taisteluun, ja kaiken loppuna ja
päätöksenä oli, että tyttö on nyt nunna, Doña Rodriguez on lähtenyt
takaisin Kastiliaan ja minä olen tässä matkalla Barcelonaan viemään
varakuninkaalle kirjekääröä, jonka isäntäni hänelle lähettää. Ja jos
teidän armonne haluaa saada pienen kulauksen, tosin hiukan lämmintä,
mutta puhdasta ainetta, niin minulla on tässä taskumatti, jossa on sitä
kaikkein parasta, ja joitakin viipaleita Tronchonin juustoa, joka
kelpaa kutsumaan ja herättämään janoa, jos se sattuu nukkumaan.
— Tuota kelpaa kuulla; — sanoi Sancho — hiiteen kaikki muut
kohteliaisuudet, ja antakaa tulla vain, hyvä Tosilos, kaikkien Intian
noitien uhalla ja kiusaksi.
— Sinä, Sancho, olet totisesti maailman suurin ahmatti, — sanoi Don
Quijote — ja lisäksi suurin hölmö, kun et ymmärrä, että tämä kuriiri on
noiduttu ja tämä Tosilos väärennetty. Jää sinä hänen seuraansa ja syö
minkä jaksat; minä ajan tässä hiljalleen eteenpäin ja odotan sinua.
Lakeija nauroi, veti esiin taskumattinsa, otti haarapussistaan
juustonviipaleen ja kappaleen leipää. Sitten hän ja Sancho istuutuivat
viheriälle nurmelle ja söivät kaikessa rauhassa ja hyvinä tovereina
mitä haarapussissa oli, pohjaa myöten ja niin hyvällä ruokahalulla,
että nuoleksivat kirjekäärön kuorenkin vain siksi, että se haiskahti
hiukan juustolta. Tosilos sanoi Sancholle:
— Sinun isäntäsi, hyvä Sancho, on varmaan moneen hulluuteen vikapää.
— Sanoitteko velkapää? — vastasi Sancho. — Ei hän ole velassa
kenellekään; hän maksaa kaikki, varsinkin, jos hulluus käy rahasta.
Kyllä minä sen näen, ja sanonhan minä sen hänelle, mutta mitä se
pyhittää? Varsinkaan nyt, kun hän on ihan lyötynä, koska Hohtavan kuun
ritari hänet voitti.
Tosilos pyysi häntä kertomaan, kuinka se oli tapahtunut, mutta Sancho
vastasi hänelle, että oli epäkohteliasta antaa isännän odottaa, ja
sanoi, että tulisihan tilaisuutta siitä kertoa, jos satuttaisiin
tapaamaan jonakin toisena päivänä. Hän nousi ravisteltuaan nuttuaan
ja pudisteltuaan ruoan murenet parrastaan, lähti ajamaan harmoa
edellään, huusi toverilleen »Herran haltuun», meni menojaan ja saavutti
isäntänsä, joka odotti häntä erään puun varjossa.
Seitsemässeitsemättä luku.
Kertomus siitä, miten Don Quijote päätti ruveta paimeneksi ja viettää
maalaiselämää lupaamansa vuoden ajan, sekä muista todella hupaisista ja
oivallisista tapahtumista.
Jos Don Quijotea olivat ahdistaneet monenlaiset ajatukset, ennenkuin
hänet kukistettiin maahan, rasittivat häntä vielä useammat kukistumisen
jälkeen. Hän istui, kuten sanottu, puun varjossa, ja siinä lensivät
ajatukset hänen luokseen ja häntä kiusaamaan niinkuin kärpäset
hunajakakkuun. Muutamat niistä koskivat Dulcinean vapauttamista
lumouksesta, toiset kysymystä, millaista elämää hänen tuli viettää
pakollisessa toimettomuudessaan. Sitten saapui Sancho ja kehui lakeija
Tosilosta ylen anteliaaksi.
— Onko mahdollista, oi Sancho, — kysyi Don Quijote — että yhä vielä
pidät häntä oikeana lakeijana? Näyttää siltä kuin olisit kerrassaan
unohtanut, että olet nähnyt Dulcinean maalaistytöksi ja Peiliritarin
kandidaatti Carrascoksi muuttuneena, mikä kaikki on minua vainoavien
noitien työtä. Mutta sanohan minulle nyt: kysyitkö tuolta mieheltä,
jota mainitset nimellä Tosilos, mitä Herramme on tehnyt Altisidoralle:
onko neito lähdettyäni itkenyt vai onko hän jo luovuttanut unohduksen
helmaan ne lemmenhaaveet, jotka minun läsnäollessani häntä rasittivat?
— Minun omat ajatukseni — vastasi Sancho — eivät olleet semmoisia,
että olisivat sallineet minun kysellä tyhmyyksiä. Peijakas vieköön,
armollinen herra, onko teidän armonne nyt siinä kunnossa, että
kykenette tutkistelemaan toisten ajatuksia ja lisäksi vielä
lemmenhaaveita?
— Katsos, Sancho, — sanoi Don Quijote — on suuri ero rakkaudesta ja
kiitollisuudesta tehtyjen tekojen välillä. On mahdollista, ettei
ritari ole rakastunut, mutta kaikkein ankarimmassa katsannossa ei ole
mahdollista, että hän on kiittämätön. Altisidora nähtävästi rakasti
minua; antoihan hän minulle, kuten tiedät, ne kolme yömyssyä, hän
itki minun lähtiessäni, hän kirosi minua, solvasi minua, syytti minua
julkisesti, mistään häveliäisyydestä välittämättä, ja tämä kaikki
todistaa, että hän rakasti minua, sillä rakastavaisten viha päätyy
yleensä kirouksiin. Minulla ei ollut mitään toiveita hänelle antaa
eikä mitään aarteita hänelle tarjota, sillä minä olen asettanut
kaikki toiveeni Dulcineaan, ja vaeltavien ritareitten aarteet ovat
niinkuin peikkojen aarteet pelkkää petosta ja silmänlumetta, joten
voin lahjoittaa hänelle ainoastaan nämä muistoni hänestä, kumminkaan
loukkaamatta muistojani Dulcineasta, jota sinä pahoin solvaat
jättäessäsi kurittamatta lihasi, jonka haluaisin nähdä joutuvan susien
syötäväksi, koska se haluaa mieluummin säästyä matojen ruoaksi kuin
antautua pelastamaan tuota neito rukkaa.
— Armollinen herra, — vastasi Sancho — jos tässä totta puhun, niin en
saa itseäni uskomaan, että pakaroitteni ruoskiminen voi olla missään
tekemisissä lumottujen henkilöiden lumouksesta vapauttamisen kanssa,
sillä sehän on samaa kuin jos sanoisimme: »Kun päätäsi pakottaa,
voitele polviasi.» En ainakaan uskalla vannoa, että teidän armonne on
missään lukemassaan historiassa, jossa puhutaan vaeltavista ritareista,
milloinkaan nähnyt ketään vapautettavan lumouksesta pieksemällä; mutta
olipa sen asian laita kuinka tahansa, minä kyllä itseäni paukutan, kun
tulen sille tuulelle ja saan sopivaa tilaisuutta lihani kiduttamiseen.
— Jumala sen suokoon, — vastasi Don Quijote — ja sallikoon armollinen
taivas sinun tulla käsittämään, että olet velvollinen auttamaan
valtiatartani, joka on sinunkin valtiattaresi, koska sinä olet minun
palvelijani.
Niin keskustellen he matkasivat ja saapuivat vihdoin siihen paikkaan,
missä härkälauma oli heidät kumonnut. Don Quijote tunsi paikan ja sanoi
Sancholle:
— Tämä on se niitty, missä kohtasimme viehättävät paimentytöt ja
uljaat paimenet, jotka tahtoivat tässä uudistaa ja jäljitellä
Arkadian paimenten elämää — yhtä uusi kuin älykäskin ajatus, jota
haluaisin noudattaa, jos sinä, oi Sancho, suostut siihen, että
muutumme paimeniksi ainakin siksi ajaksi, joka meidän täytyy viettää
kotipuolessamme. Minä ostan muutamia lampaita ja kaikkea muuta, mitä
paimentolaiselämään kuuluu, annan itselleni nimen _Quijotiz paimen_ ja
sinulle nimen _Pancino paimen_, ja niin me vaellamme vuorilla, metsissä
ja niityillä, milloin laulaen, milloin valittaen, juoden lähteitten
virtaavia kristalleja tai kirkkaitten purojen ja runsaitten virtojen
vesihelmiä. Tammet tulevat auliisti lahjoittamaan meille maukkaita
hedelmiään, kovien korkkipuitten rungot suovat meille istuimia, halavat
varjoa, ruusut hyvää tuoksuaan, avarat niityt tuhansine väreineen
hohtelevia mattoja, ilma puhtaan henkäyksensä, kuu ja tähdet valonsa
yön pimeyden uhalla, laulut huvia, itku lievitystä, Apollo säkeitä,
rakkaus aatteita, joilla voimme hankkia itsellemme kuolemattoman
maineen, ei ainoastaan nykyisinä, vaan tulevaisinakin aikoina.
— Totta jumaliste, — sanoi Sancho — semmoinen elämäntapa sopii minulle
kuin nakutettu, sitä paremmin, kun kandidaatti Simson Carrasco ja
parturimme, mestari Nicolas, jos saavat siitä vähänkään vihiä, varmaan
tahtovat päästä mukaan ja ruveta paimeniksi meidän kanssamme; ja
suokoon vain Jumala, ettei kirkkoherrankin ala tehdä mieli liittyä
lammaskatraaseen; hän näet on iloinen mies ja huvittelee mielellään.
— Olet aivan oikeassa, — sanoi Don Quijote — ja jos kandidaatti Simson
Carrasco yhtyy paimenkiltaan, kuten epäilemättä tekeekin, niin hänen
nimensä voisi olla _Simsonino paimen_ tai _Carrascón paimen_, parturi
Nicolas voi olla nimeltään _Niculoso_, kuten Boscán aikoinaan nimitti
itseään _Nemorosoksi_,[71] kirkkoherrasta en tiedä, minkä nimen hänelle
antaisimme, jollemme johtele jotakin hänen arvonimestään ja kutsu
häntä _Curiambro paimeneksi_. Paimentytöille, joihin meidän täytyy
olla rakastuneita, voimme valita nimiä mielin määrin; ja koska minun
valtiattareni nimi sopii yhtä hyvin paimentytölle kuin prinsessalle, ei
minun tarvitse nähdä vaivaa etsimällä toista hänelle paremmin sopivaa;
sinä Sancho, saat antaa omallesi minkä nimen haluat.
— En minä aio — vastasi Sancho — antaa sille muuta nimeä kuin
_Teresona_,[72] joka hyvin passaa hänen pyylevyyteensä ja hänen oikeaan
nimeensä, koska hänen nimensä kerran on Teresa; ja voinhan minä
sitäpaitsi, ylistäessäni häntä sepittämilläni säkeillä, ilmaista siveät
tunteeni, sillä enhän minä kiertele vieraissa taloissa lämmintä leipää
vaanimassa. On parasta, että kirkkoherra jää paimentyttöään vaille,
koska hänen tulee olla toisille hyvänä esimerkkinä; jos kandidaatti
haluaa semmoisen saada, niin oma hänen asiansa.
— Herra siunatkoon, — sanoi Don Quijote — millainen elämä siitä meille
syntyykään, hyvä Sancho! Kuinka soivatkaan korvissamme sorapillit,
kuinka helisevät zamoralaiset mandoliinit, kuinka paljon tamburiineja,
käsirumpuja ja viuluja silloin pannaankaan soimaan! Entäs sitten,
kun kaikkien näiden eri soittimien joukossa kaikuvat vielä alboguein
sävelet! Silloin saadaan kuulla melkein kaikki paimenten soittimet.
— Mitä ne alboguet ovat; — kysyi Sancho — minä en ole kuullut koskaan
niistä puhuttavan enkä ole niitä nähnyt ikipäivinäni.
— Alboguet — vastasi Don Quijote — ovat metallilevyjä, suunnilleen
samanlaisia kuin messinkisten kynttilänjalkain pohjat; kun niiden
onttoja puolia lyödään vastakkain, syntyy ääni, joka tosin ei ole kovin
miellyttävä eikä sointuisa, mutta ei kovin epämiellyttäväkään, ja joka
sopii hyvin mandoliinien ja tamburiinien maalaiseen musiikkiin. Tämä
nimitys _albogue_ on maurilainen, samoinkuin kaikki kastiliankielemme
_al_-alkuiset sanat,[73] kuten esimerkiksi: _almohaza, almorzar,
aihombra, alguacil, alhucema, almacén, alcancía_ ja muut semmoiset,
joita muuten ei paljon enempää olekaan; ja kielessämme on ainoastaan
kolme sanaa, jotka ovat maurilaisia ja päättyvät _í_:hin, nimittäin
_boreeguí, zaquizamí, maravedí_. Sanat _alhelí, aljaquí_ osoittaa
arabialaisiksi sekä alussa oleva _al_ että _i_, johon ne loppuvat.
Olen maininnut sinulle tämän ohimennen, koska ne johtuivat mieleeni,
kun tulin sinulle puhuneeksi _albogue'ista_. Mitä sitten uuteen
elämäntapaamme tulee, niin siinä meille on suureksi avuksi, että
minussa, kuten tiedät, on hiukan runoilijan vikaa ja että kandidaatti
Simson Carrasco on oikein mainio runoseppo. Kirkkoherrasta en sano
mitään, mutta lyönpä vetoa, että hänessäkin on semmoisia oireita ja
taipumuksia, ja varmaan uskon vielä, että mestari Nicolas on samaa
maata, sillä kaikki tai ainakin useimmat parturit ovat kitaransoittajia
ja laulajia. Minä tulen valittamaan rakastettuni poissaoloa, sinä voit
ylistää itseäsi uskolliseksi rakastajaksi, Carrascon paimen voi laulaa
siitä, miten hänet on hylätty, kirkkoherra Curiambro mistä mieli tekee,
ja kaikki käy niin hyvin, ettei paremmasta apua.
Siihen vastasi Sancho:
— Armollinen herra, minä olen semmoinen kovan onnen poika, että pelkään
sen päivän jäävän tulematta, jolloin saan olla niissä hommissa.
Siunatkoon, kuinka sieviä puulusikoita minä vuolen, kun pääsen
paimeneksi! Silloin kelpaa maistella vehnäsiä ja hyvää kermaa, punoa
kukkaköynnöksiä ja muita sieviä esineitä, jotka kuuluvat paimenten
elämään; vaikka näet en pääsekään sillä lailla viisaan maineeseen, niin
varmaan minua sentään kehutaan kekseliääksi! Tyttäreni Sanchica saa
tuoda meille ruokaa ulkosalle. Mutta silmät auki, tyttö on sievä, ja
niitä on paimenia, jotka ovat pikemmin pirullisia kuin yksinkertaisia,
ja ikävää minusta olisi, jos tyttö lähtisi villoja hakemaan ja tulisi
takaisin kerittynä; rakkauden hommaa ja pahoja himoja niitä on maalla
samoinkuin kaupungeissakin, paimenten majoissa samoinkuin kuningasten
linnoissa, eikä vara venettä kaada, ja mitä silmä ei näe, sitä ei sydän
himoitse, ja parempi loikata aidan yli kuin luottaa hyväin ihmisten
esirukouksiin.
— Lopeta jo sananlaskusi, Sancho, — sanoi Don Quijote — sillä jokainen
lausumasi riittää ajatustasi ilmaisemaan. Olenhan jo monta kertaa sinua
neuvonut, ettei sinun pidä viljellä niin ylen runsaasti sananlaskuja,
vaan noudattaa niiden käytössä kohtuullisuutta. Mutta minusta tuntuu
kuin olisin huutavan ääni korvessa, eikä näy pysyvän kannettu vesi
kaivossa.
— Minusta näyttää, — vastasi Sancho — että teidän armoonne sopii
sananlasku: pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin; tässä te
moititte minua ja käskette olemaan käyttämättä sananlaskuja, ja teidän
armonne itse latelee niitä kaksitellen.
— Näetkös, Sancho, — vastasi Don Quijote — minä käytän sananlaskuja
paikallaan, niin että ne minun niitä käyttäessäni sopivat kuin sormus
sormeen, mutta sinä tuot niitä kuin tukasta vetäen, niin että pikemmin
niitä laahaat luo kuin sovitat kohdalleen. Jos en väärin muista, olen
sinulle jo ennen sanonut, että sananlaskut ovat lyhyitä ydinlauseita,
jotka on saatu viisaitten esivanhempiemme kokemuksesta ja harkinnoista;
ja sananlasku, joka ei osu paikalleen, on pikemmin tyhmyyttä kuin
mikään mietelauselma. Mutta jätetään nyt tämä sikseen, ja koska yö
jo tulee, lähdetään vähän matkan päähän valtatieltä yötä viettämään;
Jumala kyllä tietää, mitä huomenna tapahtuu.
He poistuivat tieltä ja aterioivat myöhään ja huonosti, mikä oli aivan
vastoin Sanchon halua ja tahtoa. Hänen mieleensä johtuivat vaeltavan
ritarikunnan kaikki puutteet, joita hän oli joutunut kokemaan metsissä
ja vuorilla, vaikka runsauttakin oli toisinaan ilmennyt linnoissa ja
taloissa, sekä Don Diego de Mirandan luona että rikkaan Camachon häissä
ja Don Antonio Morenon luona; mutta sitten Sancho tuli ajatelleeksi,
ettei voi olla aina päivä eikä aina yö, ja niin hän vietti tämän yön
nukkuen, isännän valvoessa.
Kahdeksasseitsemättä luku.
Don Quijotelle sattuneesta karheasta seikkailusta.
Yö oli pimeänlainen; vaikka näet kuu oli taivaalla, ei se ollut
sellaisessa kohdassa, että sitä olisi voinut nähdä, sillä rouva Diana
lähtee toisinaan kävelemään toiselle pallonpuoliskolle ja jättää
meidän vuoremme mustiksi ja metsämme pimeiksi. Don Quijote maksoi
luonnolle veronsa nukkumalla yhden tovin, mutta suostumatta jälleen
nukkumaan, aivan toisin kuin Sancho, jolle ei koskaan tullut toista
tovia, koska ensimmäinen ulottui illasta aamuun, mikä todisti hänen
hyvää terveyttään ja huoliensa vähälukuisuutta. Don Quijoten huolet
sitävastoin pitivät häntä valveilla, niin että hän herätti Sanchon ja
sanoi hänelle:
— Minua todella ihmetyttää, Sancho, sinun huoleton luonnonlaatusi.
Uskon tosiaan, että olet kiveä tai kovaa pronssia, jossa ei ole mitään
liikutusta eikä tunnetta. Minä valvon, kun sinä nukut, minä itken,
kun sinä laulat, minä riudun paastoamiseen, kun sinä olet joutilas
ja niin kylläinen, että tuskin pääset kääntymään. Hyvien palvelijain
velvollisuus on ottaa kantaakseen osa herrojensa taakoista ja tuntea
heidän tunteitaan, ainakin näön vuoksi. Katso, kuinka tyyni on tämä yö
ja kuinka yksinäisiä me olemme; sehän kehoittaa meitä hiukan valvomaan
unen lomassa. Niin totta kuin elät, nouse seisomaan ja poistu tästä
vähän matkan päähän ja anna itsellesi rohkeasti ja kiitollisella
mielellä kolme- tai neljäsataa iskua, jotka sopii vähentää siitä
luvusta, mikä tarvitaan Dulcinean lumouksesta vapauttamiseksi; minä
pyydän tätä sinulta nyt pyytämällä, sillä en halua joutua kanssasi
käsikähmään niinkuin viime kerralla, koska tiedän, että olet
kovakourainen. Kun olet työsi suorittanut, voimme viettää lopun yötä
laulaen, minä valittaen, että olen poissa rakastettuni luota, sinä
ylistäen lujuuttasi, ja siten me jo nyt aloitamme sen paimenelämän,
jota tulemme kotikylässä viettämään.
— Armollinen herra, — vastasi Sancho — minä en ole mikään munkki,
jotta nousisin kesken untani ja piiskaisin itseäni, eikä minusta
näytä mahdolliselta, että toisesta äärimmäisyydestä, nimittäin
piiskaamisen aikana saadusta kivusta, voidaan muitta mutkitta siirtyä
iloiseen musiikkiin. Teidän armonne antakoon minun nukkua ja olkoon
ahdistamatta minua tuolla piiskaamisella; muuten vannon ja vakuutan,
etten milloinkaan kosketa edes nuttuni karvaa, vielä vähemmän omia
ihokarvojani.
— Voi sinua, paatunutta sielua! Voi sinua, sydämetöntä aseenkantajaa!
Voi kuinka huonosti on käytetty leipä, jota olet syönyt, ja kuinka
huonosti on tullut palkituksi sinulle osoittamani ja suunnittelemani
suosio! Minä olen tehnyt sinut käskynhaltiaksi, ja minun tähteni
sinulla on hyviä toiveita päästä kreiviksi tai johonkin muuhun
vastaavaan aatelisarvoon, ja toiveittesi täyttymiseen ei kulu enempää
aikaa kuin kuluu tämän vuoden päättymiseen; minä näet _post tenebras
spero lucem_.[74]
— En minä tuota ymmärrä, — virkkoi Sancho, — ymmärrän vain, että
niin kauan kuin nukun, minussa ei ole yhtään pelkoa eikä toivoa, ei
mitään vaivaa eikä mitään kunniaa, ja siunattu olkoon se, joka on unen
keksinyt, tuon viitan, joka peittää kaikki ihmisen ajatukset, tuon
ravinnon, joka karkoittaa nälän, tuon juoman, joka poistaa janon,
tuon tulen, joka lämmittää vilussa, tuon viileyden, joka viihdyttää
helteessä, ja sanalla sanoen tuon yleisesti käyvän rahan, jolla
voi ostaa mitä tahansa, tuon puntarin ja painon, joka antaa yhtä
paljon paimenelle kuin kuninkaalle ja yhtä paljon yksinkertaiselle
kuin ovelalle. Yksi ainoa paha puoli unessa on, mikäli olen kuullut
sanottavan, ja se on siinä, että se muistuttaa kuolemaa, sillä nukkuvan
ja kuolleen välillä on hyvin vähän eroa.
— Enpä ole kuullut sinun, Sancho, — sanoi Don Quijote — koskaan puhuvan
niin hienosti kuin nyt, ja siitä minä havaitsen todenperäiseksi
sananlaskun, jota sinä silloin tällöin käytät: »Vähät suvusta, seura se
miehen hioo.»
— Hiisi vieköön, rakas herra ja isäntä! — virkkoi Sancho. — Nyt en
minä latele sananlaskuja; niitähän tulee teidän armonne suusta ihan
parittain ja paremmin kuin minulta, se vain erona minun lausumieni
ja teidän armonne lausumien välillä, että teidän armonne sananlaskut
osuvat kohdalleen, ja minun lausumani miten sattuu; mutta sananlaskuja
ne sittenkin ovat kaikki tyynni.
Niin pitkälle he olivat ehtineet, kun kuulivat kumeata melua ja
röhinää, joka levisi kaikkiin seudun laaksoihin. Don Quijote nousi ja
tarttui miekkaan, ja Sancho kyyristyi harmon taakse sovittaen suojaksi
eteensä herransa varukset ja aasinsa satulan; hän vapisi pelosta, ja
Don Quijotea värisytti levottomuus. Melu kiihtyi hetki hetkeltä ja
lähestyi molempia pelon vallassa olevia, tai ainakin toista; toisen
urhoollisuus kyllä tunnetaan. Seikka oli se, että muutamat miehet
olivat ajamassa seitsemättäsataa sikaa markkinoille myytäväksi; he
olivat matkassa niiden kanssa tähän vuorokauden aikaan, ja sikojen
aikaansaama meteli ja röhkinä ja puuskutus oli niin kova, että se
kerrassaan löi Don Quijoten ja Sanchon korvat lukkoon, joten he eivät
kyenneet oikein käsittämään, mitä se mahtoi olla. Röhkivä joukko
hyökkäsi luo kulkien laajassa rintamassa, ollenkaan välittämättä
Don Quijoten enempää kuin Sanchonkaan arvokkuudesta, syöksyi heidän
ylitseen, hävitti Sanchon varustukset eikä ainoastaan heittänyt kumoon
Don Quijotea, vaan vei kaiken muun hyvän lisäksi vielä Rocinanten
mukanaan. Tuo taaja, röhkivä joukko, nuo saastaiset eläimet heittivät
hyvää vauhtia liikkuessaan aasin satulan, ritarin varukset, harmon,
Rocinanten, Sanchon ja Don Quijoten sikin sokin maahan. Sancho nousi
niin hyvin kuin voi ja pyysi isännältään miekkaa sanoen tahtovansa
tappaa puoli tusinaa noita kopeita ja hävyttömiä sikoja; hän näet oli
nyt ehtinyt huomata, mitä ne oikeastaan olivat. Don Quijote vastasi
hänelle:
‒ Anna niiden olla, hyvä ystävä; tämä solvaus on minun syntini
rangaistus, ja on oikeudenmukaista taivaan kuritusta, että voitetun
vaeltavan ritarin syövät shakaalit, että häntä pistävät ampiaiset ja
että siat polkevat hänet jalkoihinsa.
‒ Silloin on varmaan taivaan rangaistusta sekin, vastasi Sancho —
että voitettujen ritarien aseenkantajia pistelevät kärpäset, syövät
täit ja että nälkä heitä julmasti ahdistaa. Jos me aseenkantajat
olisimme niiden ritarien poikia tai oikein likeisiä sukulaisia,
joita palvelemme, niin ei olisi ihmekään, vaikka heidän syntinsä
kostettaisiin meille kolmanteen ja neljänteen polveen. Mutta mitä on
Panzoilla tekemistä Quijotein kanssa? Kas niin, käydään taas makuulle
ja nukutaan se pieni aika, mikä yöstä on vielä jäljellä; Jumala antaa
uuden päivän, ja me voimme jälleen toivoa parempaa onnea.