ilmoittaneet varakuninkaalle, että hän oli keskustelemassa Don Quijote
Manchalaisen kanssa. Otaksuen, että se oli jokin uusi seikkailu, jonka
oli järjestänyt Don Antonio Moreno tai joku muu kaupungin herra,
varakuningas lähti heti ulos rantaan Don Antonion kanssa ja monien
muiden ylhäisten herrojen seuraamana ja saapui paikalle Don Quijoten
parhaillaan kääntäessä Rocinantea lähteäkseen ottamaan vauhtia.
Huomatessaan molempien ritarien olevan kääntymässä ja aikovan hyökätä
toisiaan vastaan varakuningas astui heidän väliinsä ja kysyi heiltä,
mikä syy heidät sai näin äkkiarvaamatta käymään taisteluun. Hohtavan
kuun ritari vastasi, että kysymyksessä oli kaunotarten vertaileminen
ja lausui hänelle lyhyesti samaa, mitä oli sanonut Don Quijotelle,
mainiten lisäksi molempien taistelijoitten asettamat ja hyväksymät
ehdot. Varakuningas meni Don Antonion luo ja kysyi häneltä hiljaa,
tiesikö hän, kuka tuo Hohtavan kuun ritari oli, vai oliko tämä jokin
kepponen, joka aiottiin tehdä Don Quijotelle. Don Antonio vastasi,
ettei tietänyt, kuka tuo ritari oli, enempää kuin sitäkään, oliko
taisteluhaaste annettu piloillaan vai tosissaan. Tämä vastaus sai
varakuninkaan kahden vaiheille, pitikö hänen sallia heidän käydä
taisteluun vai ei; mutta voimatta uskoa, että tämä oli muuta kuin
pilaa, hän sitten väistyi syrjään sanoen:
— Herrat ritarit, jollei tässä ole mitään muuta keinoa kuin taipua
tunnustamaan tai kuolla ja jos herra Don Quijote on vääjäämätön ja
teidän armonne, Hohtavan kuun ritari, päätöksessään järkähtämätön, niin
pehmittäkää toisianne Jumalan nimeen.
Hohtavan kuun ritari kiitti kohteliain ja valituin sanoin
varakuningasta hänen antamastaan lupauksesta, ja Don Quijote teki
samoin. Tämä sulkeutui koko sydämestään taivaan ja Dulcineansa
suojelukseen (kuten hänen oli tapana tehdä taistelua aloittaessaan),
peräytyi ottaakseen vauhtia ja tällä kertaa hiukan kauemmaksi, koska
näki vastustajansa niin tekevän, ja niin he sitten, minkään torven
tai sotaisen soittimen antamatta hyökkäysmerkkiä, käänsivät yhtaikaa
ratsunsa, ja koska Hohtavan kuun ritarin ratsu oli nopeampi, hän
kohtasi Don Quijoten kahden kolmanneksen päässä hyökkäysradalla ja
syöksyi häntä vastaan, kumminkaan koskettamatta häntä peitsellään,
jota näytti tahallaan pitävän kohotettuna, niin tuimasti, että kumosi
Rocinanten ja Don Quijoten suin päin maahan. Hän kiiruhti heti Don
Quijoten luo, laski peitsenkärjen kypärinsilmikon eteen ja lausui:
— Te olette voitettu, ritari, ja vainajakin, jollette lausu
tunnustustanne kaksintaistelumme ehtojen mukaan.
Don Quijote, joka oli loukkaantunut ja huumaantunut, vastasi heikolla
ja raukealla äänellä, joka kaikui kuin haudasta, koska hän ei
kohottanut kypärinsä silmikkoa:
‒ Dulcinea Tobosolainen on maailman kaunein nainen, ja minä olen
onnettomin ritari maan päällä, eikä ole oikein, että heikkouteni
saattaa häpeään tämän totuuden. Iske peitselläsi, ritari, ja vie
minulta henki, koska olet jo riistänyt minulta kunnian.
‒ Sitä en suinkaan tee; — vastasi Hohtavan kuun ritari — eläköön,
eläköön himmentymättömänä neiti Dulcinea Tobosolaisen kauneuden maine.
Minä tyydyn siihen, että suuri Don Quijote lähtee kotikyläänsä yhdeksi
vuodeksi tai määräämäkseni ajaksi, niinkuin sovimme, ennenkuin kävimme
tähän taisteluun.
Kaiken tuon kuulivat varakuningas ja Don Antonio sekä monet muut
läsnäolevat ja kuulivat myös Don Quijoten vastaavan, että hän
tunnollisena ja rehellisenä ritarina täyttäisi kaikki muut vaatimukset,
kun häneltä vain ei vaadittaisi mitään, mikä olisi vahingoksi
Dulcinealle. Tuon tunnustuksen kuultuaan Hohtavan kuun ritari käänsi
ratsunsa, kumarsi kohteliaasti varakuninkaalle ja ratsasti lyhyttä
laukkaa kaupunkiin.
Varakuningas käski Don Antonion lähteä hänen jälkeensä ja ottaa
kaikin mokomin selville, kuka hän oli. Don Quijote nostettiin maasta,
hänen silmikkonsa avattiin ja huomattiin, että hän oli aivan kalpea
ja hiessään. Rocinante oli niin huonossa kunnossa, ettei kyennyt
paikaltaan liikahtamaan. Syvän surun ja murheen valtaama Sancho ei
tietänyt, mitä sanoa tai tehdä: kaikki, mitä oli tapahtunut, tuntui
hänestä kuin unennäöltä, ja koko asia oli kuin pelkkää noituutta. Hän
näki herransa voitettuna ja velvoitettuna olemaan kokonaisen vuoden
aseisiin tarttumatta; hän ajatteli, että hänen isäntänsä urotöitten
maine oli himmentynyt ja hänen uusiin lupauksiinsa liittyvät toiveet
rauenneet kuin tuhka tuuleen. Hän oli tuskallisen epätietoisuuden
vallassa, jäisikö Rocinante rammaksi vai ei ja tulisivatko hänen
herransa kaikki jäsenet paikoilleen; vaikka hänestä tuntui, että olisi
jo suuri onni, jos hänen päässään tulisivat kaikki ruuvit paikoilleen.
Lopuksi Don Quijote kuljetettiin kaupunkiin kantotuolissa, jonka
varakuningas haetti, ja varakuningas palasi itsekin kaupunkiin haluten
saada tietää, kuka oli Hohtavan kuun ritari, joka oli saattanut Don
Quijoten niin surkeaan tilaan.
Viidesseitsemättä luku,
missä mainitaan, kuka Hohtavan kuun ritari oli, ja kerrotaan Don
Gregorion vapauttamisesta sekä muista seikoista.
Don Antonio Moreno seurasi Hohtavan kuun ritaria ja häntä itseään
seurasi, jopa ahdistikin, joukko katupoikia, kunnes jäivät piirittämään
erästä kaupungissa olevaa majataloa, johon Don Antonio meni. Hän
meni sinne haluten saada tietää, kuka tuo ritari oikeastaan oli.
Aseenkantaja tuli ottamaan ritaria vastaan ja auttamaan häntä varuksien
riisumisessa; sitten ritari meni erääseen alakerran huoneeseen ja hänen
kanssaan Don Antonio, joka oli ylen utelias saamaan hänestä selkoa.
Huomattuaan, ettei tämä herra jättänyt häntä rauhaan, Hohtavan kuun
ritari virkkoi hänelle:
— Minä tiedän varsin hyvin, jalo herra, minkätähden tulette. Te tulette
ottamaan selkoa, kuka olen, ja koska minulla ei ole mitään aihetta
kieltäytyä sitä ilmoittamasta, sanon sen teille palvelijani riisuessa
varuksiani ja sanon täysin totuudenmukaisesti. Tietäkää siis, hyvä
herra, että nimeni on kandidaatti Simson Carrasco. Minä olen kotoisin
samasta kylästä kuin Don Quijote Manchalainen, jonka hulluus ja
typeryys saa kaikki, jotka hänet tuntevat, häntä surkuttelemaan, ja
niihin, jotka ovat häntä syvimmin säälineet, olen minäkin kuulunut.
Varmaan uskoen hänen voivan parantua ainoastaan, jos hän pysyy hiljaa
kotonaan omassa kylässään ja talossaan, tein suunnitelman saadakseni
hänet sinne jäämään ja lähdin siis noin kolme kuukautta sitten matkaan
vaeltavana ritarina nimittäen itseäni Peiliritariksi, aikoen käydä
taistelemaan hänen kanssaan ja voittaa hänet tekemättä hänelle mitään
vahinkoa, mutta asettaen ennen taistelua ehdoksi, että voitetun piti
joutua voittajan armoille. Minä aioin vaatia häntä (katsoin näet hänet
jo ennakolta voitetuksi) palaamaan kotipaikalleen ja jäämään sinne
vuodeksi, jona aikana hän voisi parantua; mutta sallimus järjesti asian
toisin, sillä hän voitti minut ja heitti minut ratsun selästä, joten
aikomukseni ei toteutunut. Hän jatkoi matkaansa, ja minä palasin kotiin
voitettuna, häpeissäni ja pahoin loukkaantuneena putoamisesta, joka
oli erittäin vaarallinen. Mutta sittenkään ei sammunut haluni lähteä
vielä kerran häntä etsimään ja voittaa hänet, kuten tänään kävi. Ja
koska hän tunnollisesti noudattaa vaeltavan ritarikunnan sääntöjä,
niin hän varmaan noudattaa sitäkin, jonka olen hänelle säätänyt hänen
lupauksensa täyttämiseksi. Tämä, hyvä herra, on asian todellinen
juoksu, eikä minulla ole mitään siihen lisättävää. Pyydän vain, ettette
ilmianna minua ettekä sano Don Quijotelle, kuka olen, jotta hyvä
aikomukseni pääsee toteutumaan ja tulee jälleen järkiinsä mies, joka on
tosiaan erittäin järkevä, kunhan vapautuu ritarihullutuksista.
— Ah, hyvä herra, — virkkoi Don Antonio — Jumala antakoon teille
anteeksi vääryyden, jonka olette tehnyt koko maailmalle tahtoessanne
tehdä jälleen viisaaksi maailman hupaisimman hullun! Ettekö huomaa,
hyvä herra, ettei hyöty, jota Don Quijote voi saada aikaan viisaana,
milloinkaan vastaa huvia, joka meille koituu hänen hassutuksistaan?
Mutta luulenpa, ettei herra kandidaatti suurtakaan vaivaa nähden
kykene palauttamaan järkiinsä niin auttamattomasti hullua ihmistä;
ja jollei tämä olisi ristiriidassa lähimmäisenrakkauden kanssa,
toivoisin, ettei Don Quijote koskaan parantuisi; jos näet hän tulisi
terveeksi, emme menettäisi ainoastaan hänen hauskuuttansa, vaan myös
hänen aseenkantajansa Sancho Panzan leikkisät puheet, joista joka-ainoa
voi tehdä itse murheenkin jälleen iloiseksi. Kaikesta huolimatta olen
tästä vaiti enkä virka hänelle mitään saadakseni nähdä, olenko oikeassa
otaksuessani, ettei toimenpide, johon herra Carrasco on ryhtynyt, johda
toivottuun tulokseen.
Kandidaatti vastasi, että yritys epäilemättä oli hyvällä tolalla
ja että hän toivoi sen päättyvän onnellisesti. Don Antonion sitten
lausuttua kohteliaita vakuutuksiaan ja luvattua häntä palvella kaikella
muotoa kandidaatti sanoi hänelle hyvästi, antoi lastata varukset
muulin selkään, lähti jo samana päivänä kaupungista samalla hevosella,
jolla oli kaupunkiin ratsastanut, ja palasi kotipaikalleen kokematta
matkan varrella mitään, mitä tarvitsisi mainita tässä todenperäisessä
historiassa. Don Antonio kertoi varakuninkaalle kaikki, mitä Carrasco
oli hänelle ilmoittanut, mutta varakuningas ei ollut siitä kovin
mielissään, sillä Don Quijoten lähdettyä kotipuoleensa jäisivät vaille
huviaan kaikki, jotka saivat tietoa hänen hullutuksistaan.
Don Quijote makasi sängyssä kuusi päivää ärtyneenä, alakuloisena,
mietteissään ja huonolla tuulella, muistellen kerran toisensa jälkeen
tuota onnetonta kohtausta, jossa hänet oli voitettu. Sancho lohdutteli
häntä ja sanoi hänelle muun muassa:
— Rakas armollinen herra, kohottakaa päänne ja olkaa iloinen, jos
voitte, ja kiittäkää taivasta, etteivät kylkiluut katkenneet, vaikka
teidät paiskattiin maahan; ja koska tiedän, että selkään antaminen
ja saaminen kuuluvat yhteen ja ettei aina ole kinkkua, missä on
koukkuja, niin heittäkää hiiteen tohtori, sillä ettehän te häntä
tarvitse tämän taudin parantamiseen, lähdetään takaisin kotiin eikä
huolita kulkea etsimässä seikkailuja semmoisista maista ja seuduista,
joita emme tunne; ja jos asiaa oikein tarkoin ajatellaan, niin
minä tässä suurempaan vahinkoon joudun, vaikka teidän armoanne on
pahemmin pidelty. Minä, joka käskynhaltianvirasta lähtiessäni päätin
olla milloinkaan enää semmoista virkaa ikävöimättä, en ole jättänyt
toivoa, että pääsen kerran kreiviksi, ja se toivo ei toteudu koskaan,
jos teidän armonne ei huolikaan enää ruveta kuninkaaksi ja jättää
ritarihommansa; ja sillä viisillä kaikki toivoni haihtuvat savuna
ilmaan.
— Ole vaiti, Sancho; tiedäthän, ettei toimettomuuteni ja yksinäisyyteni
tule jatkumaan kauempaa kuin yhden vuoden; sitten minä palaan
kunniakkaaseen toimeeni, eikä minulta suinkaan tule puuttumaan
valloitettavaa kuningaskuntaa eikä sinulle lahjoitettavaa sopivaa
kreivikuntaa.
— Jumala sen kuulkoon, — sanoi Sancho — ja piru olkoon kuuro; minä näet
olen aina kuullut sanottavan, että on parempi hyvää toivoa kuin pitää
huonoa omanaan.
Niin pitkälle he olivat ehtineet keskustelussaan, kun huoneeseen astui
Don Antonio lausuen erittäin tyytyväisen näköisenä:
— Hyviä uutisia, herra Don Quijote! Don Gregorio ja luopio, joka lähti
häntä hakemaan, ovat satamassa! Mitä sanonkaan, satamassa? He ovat jo
varakuninkaan luona ja saapuvat tänne aivan heti.
Don Quijote ilahtui hiukan ja sanoi:
Minun tekee totisesti melkein mieli sanoa, että olisin iloinen, jos
olisi käynyt aivan päinvastoin, sillä silloin minun olisi täytynyt
lähteä tästä Berberiaan, missä olisin käsivarteni voimalla vapauttanut
sekä Don Gregorien että kaikki Berberiassa olevat kristityt vangit.
Mutta mitä sanonkaan, minä onneton? Enkö ole joutunut voitetuksi?
Enkö ole tullut kukistetuksi? Eikö juuri minun täydy olla kajoamatta
aseisiin vuoden aikana? Mitä siis lupaankaan? Miksi itseäni kiitän?
Sopisihan minun pikemmin polkea rukkia kuin heiluttaa miekkaa!
— Älkää huoliko niin puhua, armollinen herra; — sanoi Sancho — eihän
kanaakaan tapeta, vaikka se vähän nikottelee; tänään sinun vuorosi,
huomenna minun, eikä tämmöisistä kohtauksista ja paukutuksista pääse
selville mitenkään; sillä se, joka tänään kaatuu, voi huomenna nousta,
jos ei hänen tee mieli sänkyyn jäädä, minä tarkoitan, jollei hän itse
anna arkuudelle valtaa, vaan kerää uutta rohkeutta uusiin tappeluihin.
Nouskaa nyt, armollinen herra, ottamaan vastaan Don Gregorioa; kaikki
ihmiset tuntuvat olevan levottomia, ja hän on varmaan jo talossa.
Niin olikin laita. Don Gaspar ja luopio olivat tehneet varakuninkaalle
selkoa meno- ja paluumatkasta, ja Don Gregorio, joka kovin halusi
päästä tapaamaan Anna Felixiä, oli tullut luopion kanssa Don Antonion
taloon. Don Gregorio, joka oli Algeriasta lähtiessään ollut naisen
vaatteissa, oli laivassa vaihtanut ne erään hänen kerallaan pakenevan
vangin vaatteisiin; mutta olisipa hän esiintynyt millaisessa asussa
tahansa, hän olisi varmaan aina näyttänyt henkilöltä, joka ansaitsi
ystävällistä kohtelua, auliutta ja kunnioitusta, sillä hän oli
tavattoman kaunis ja, kuten näytti, seitsemän- tai kahdeksantoista
vuoden ikäinen. Ricote ja hänen tyttärensä kiiruhtivat häntä
tervehtimään, isä liikutettuna ja tytär ujona. He eivät syleilleet
toisiaan, sillä siinä, missä on paljon rakkautta, ei yleensä ole
liiallista ujostelemattomuutta. Nähdessään nämä molemmat kauniit nuoret
ihmiset, Don Gregorien ja Anna Felixin, yhdessä, kaikki läsnäolijat
joutuivat ihastuksen ja ihmetyksen valtaan. Ainoastaan hiljaisuus
puhui molempien rakastavaisten puolesta, ja silmillään he ilmaisivat
toisilleen iloisia ja siveitä ajatuksiaan. Luopio kertoi, mitä keinoja
ja juonia hän oli käyttänyt vapauttaessaan Don Gregorion, Don Gregorio
kertoi niistä vaaroista ja vaikeuksista, joissa hän oli ollut jäätyään
naisten joukkoon, mutta ei kertonut tuota monisanaisesti, vaan aivan
lyhyesti, osoittaen siten olevansa paljoa älykkäämpi kuin hänen ikänsä
edellytti. Ricote vihdoin maksoi ja palkitsi anteliaasti sekä luopion
että ne, jotka olivat olleet soutajina. Luopio palasi takaisin kirkon
helmaan, ja niin tästä viallisesta jäsenestä tuli katumuksen ja
parannuksen avulla jälleen puhdas ja terve.
Kaksi päivää myöhemmin varakuningas keskusteli Don Antonion kanssa,
miten olisi meneteltävä, jotta Anna Felix ja hänen isänsä saisivat
jäädä Espanjaan; heistä näet ei tuntunut ollenkaan sopimattomalta,
että tytär, joka oli niin hyvä kristitty, ja isä, joka näytti niin
hyväaikeiselta mieheltä, saisivat maahan jäädä. Don Antonio tarjoutui
matkustamaan pääkaupunkiin asiasta keskustelemaan, koska hänen
täytyi välttämättä sinne lähteä toisten seikkojen vuoksi, ja hän
vihjaili, että siellä voi saada monetkin vaikeat asiat hyvälle tolalle
suosijoiden ja lahjojen avulla.
‒ Ei, ‒ sanoi Ricote, joka oli läsnä tämän keskustelun aikana — meidän
ei pidä luottaa mihinkään suosijoihin eikä lahjoihin, sillä suurta
Don Bernardino de Velascoa, Salazarin kreiviä, jonka tehtäväksi hänen
majesteettinsa on jättänyt karkoittaa meidät maasta, eivät taivuta
mitkään rukoukset, ei lupaukset, ei lahjat eikä valitukset; vaikka
onkin totta, että hän liittää oikeuteen armeliaisuutta, käyttää hän
kuitenkin, koska havaitsee kansamme koko ruumiin taudin tartuttamaksi
ja turmelemaksi, mieluummin polttorautaa kuin lievittävää lääkettä, ja
niin hän älykkäästi, järkevästi, uutterasti ja peloittavasti toimien
on ottanut voimakkaille hartioilleen tämän suuren ja monimutkaisen
asian moitteettomasta toimeenpanosta koituvan taakan, eivätkä meidän
salajuonemme, viekkautemme, rukouksemme ja petoksemme ole kyenneet
sokaisemaan hänen silmiään, jotka hän pitää aina avoimina, jottei
yksikään meistä saa jäädä maahan tai piiloutua työntääkseen sitten
kuin salassa piilevä juuri ajan mittaan uusia vesoja ja kantaakseen
myrkyllisiä hedelmiä Espanjassa, joka nyt on puhdas ja vapaa siitä
pelosta, missä suuri lukumäärämme on sitä pitänyt. Suuri Filip kolmas
on tehnyt sankarillisen päätöksen ja menetellyt uskomattoman viisaasti
antaessaan sen toimeenpanon mainitun Don Bernardino de Velascon
tehtäväksi!
— Minä tulen joka tapauksessa sinne päästyäni ryhtymään kaikkiin
mahdollisiin toimenpiteisiin, ja tehköön taivas sitten, mitä hyväksi
näkee — sanoi Don Antonio. — Matkustakoon Don Gregorio minun kanssani
vapauttaakseen vanhempansa tuskasta, jota he hänen poissaolonsa vuoksi
varmaan tuntevat; Anna Felix jääköön talooni vaimoni luo tai menköön
siksi aikaa johonkin luostariin, ja minä tiedän herra varakuninkaan
mielellään näkevän, että kelpo Ricote viipyy hänen talossaan, kunnes
saadaan nähdä, miten aikeeni luonnistuvat.
Varakuningas suostui kaikkiin näihin ehdotuksiin, mutta Don Gregorio,
saatuaan tietää, mitä oli tekeillä, sanoi, ettei hän millään ehdolla
voinut eikä tahtonut jättää Anna Felixiä. Koska hän kuitenkin aikoi
käydä vanhempiensa luona ja arvasi voivansa pian palata häntä
noutamaan, hän sentään suostui tehtyyn suunnitelmaan. Anna Felix jäi
siis Don Antonion puolison luo ja Ricote varakuninkaan taloon.
Tuli sitten Don Antonion ja samoin Don Quijoten ja Sanchon lähtöpäivä,
kaksi päivää edellä kerrottujen tapausten jälkeen; putoaminen hevosen
selästä näet esti Don Quijotea lähtemästä matkaan aikaisemmin. Don
Gregorion ja Anna Felixin jäähyväiset vaativat kyyneliä, huokauksia,
pyörtymisiä ja nyyhkytyksiä. Ricote tarjosi Don Gregoriolle tuhat
dukaattia, jos hän halusi ne ottaa, mutta tämä ei ottanut yhtään
ainoata, vaan lainasi vain Don Antoniolta viisi dukaattia luvaten
maksaa ne takaisin pääkaupungissa. Niin he molemmat lähtivät matkaan,
ja myöhemmin, kuten sanottu, myös Don Quijote ja Sancho, Don Quijote
aseetonna ja matkapuvussa ja Sancho jalkaisin, sillä harmolla oli
kuormanaan ritarin varukset.
Kuudesseitsemättä luku,
missä kerrotaan, mitä saa nähdä, kun sen lukee, tai kuulla, kun sen
itselleen luetuttaa.
Barcelonasta lähtiessään Don Quijote katseli vielä kerran paikkaa,
missä oli kukistunut, ja sanoi:
— Tässä Troia tuhoutui! Tässä riisti minulta onnettomuus, mutta ei
suinkaan oma heikkouteni, hankkimani maineen; tässä osoittautui
onnettareni epävakaiseksi, tässä himmentyivät urotyöni; tässä, sanalla
sanoen, onneni sortui voimatta nousta siitä notkosta enää milloinkaan!
Tuon kuultuaan sanoi Sancho:
— Urhoollisille sydämille, herrani, on ominaista, että ne osoittavat
kärsivällisyyttä vastoinkäymisessä samoinkuin iloista mieltä
myötäkäymisessä. Minä päättelen näin itsestäni; jos näet olin iloinen
ollessani käskynhaltiana, en ole surullinen nytkään, vaikka olen
aseenkantaja ja kuljen jalkaisin; olenhan kuullut sanottavan, että tuo,
jota nimitetään Onnettareksi, on juoppo, oikullinen ja ennen kaikkea
sokea ämmä, joten hän ei näe, mitä tekee, eikä tiedä, ketä kukistaa,
ketä ylentää.
— Sinähän olet oikea filosofi, Sancho; — vastasi Don Quijote — sinä
puhut varsin viisaasti; en tiedä, kuka sinulle on tuon opettanut.
Mutta sen tiedän, ettei maailmassa ole mitään onnetarta ja etteivät
siinä tapahtuvat seikat, olkootpa ne hyviä tai huonoja, johdu mistään
sattumasta, vaan taivaan nimenomaisesta kaitselmuksesta. Siksi sanookin
tunnettu sananlasku, että jokainen on oman onnensa seppä. Minäkin
olen ollut oman onneni seppä, mutta en ole toiminut niin viisaasti
kuin olisi pitänyt, ja siksi ovat vaateliaat toiveeni johtaneet
surkeaan häviöön. Olisihan minun pitänyt ajatella, ettei heikko
Rocinante voinut vastustaa Hohtavan kuun ritarin valtavan suurta
ratsua. Siitä huolimatta uskalsin käydä otteluun, tein mitä voin,
minut viskattiin maahan, ja vaikka menetin taistelijan kunnian, en
sentään menettänyt enkä voi menettää hyvettä, joka on siinä, että pidän
sanani. Ollessani peloton ja urhoollinen vaeltava ritari minä puolustin
mainettani teoillani ja omin käsin, ja nyt, kun olen vain jalankäyvän
aseenkantajan veroinen, aion tehostaa sanojani täyttämällä antamani
lupauksen. Vaella siis eteenpäin, ystäväni Sancho, ja viettäkäämme
koevuotemme kotipuolessa, niin saamme siellä yksinäisyydessä kerätä
uusia voimia palataksemme sitten minulle unohtumattoman asetoimen
harjoittamiseen.
— Armollinen herra, — vastasi Sancho — jalan kulkeminen ei ole
niin hauskaa, että se kehoittaisi ja yllyttäisi minua tekemään
pitkiä päivämatkoja. Jätetään nämä aseet riippumaan tänne johonkin
puuhun jonkun hirtetyn pahantekijän asemesta, ja kun pääsen jälleen
istumaan harmoni selkään, jalat maanpintaa korkeammalla, voimme tehdä
päivämatkoja niin pitkiä kuin teidän armonne haluaa; mutta se, joka
luulee, että minun pitää jalkaisin kulkea pitkiä päivämatkoja, luulee
turhia.
— Hyvin puhuttu, Sancho; — vastasi Don Quijote — ripustettakoon
aseeni voitonmerkiksi, ja niiden alapuolelle tai niiden ympärille
piirrettäköön puuhun, mitä oli kirjoitettu Rolandin aseitten
muistomerkkiin
Ei muille nämä, ainoastaan sille,
ken vertoja voi vetää Rolandille.
— Kaikki tuo tuntuu minusta mainiolta, — vastasi Sancho — ja jollemme
tulisi matkan varrella Rocinantea kaipaamaan, sopisi sekin ripustaa
siihen.
— Minä en anna hirttää Rocinantea enempää kuin aseitanikaan, — virkkoi
Don Quijote — sillä kenenkään ei pidä sanoa, että hyvästä palveluksesta
on saatu huono palkka!
— Teidän armonne puhuu varsin viisaasti, — vastasi Sancho — sillä
ymmärtäväisten ihmisten mielestä ei pidä kostaa satulalle, jos aasi on
syyllinen, ja koska teidän armonne itse on syyllinen tähän tapaukseen,
niin teidän tulee rangaista itseänne eikä purkaa vihaanne näihin
rikkinäisiin ja verisiin aseisiin, ei leppoisaan Rocinanteen eikä minun
arkoihin jalkoihini vaatimalla niitä liikkumaan nopeammin kuin on
kohtuullista.
Semmoisissa puheissa ja keskusteluissa heiltä kului koko se päivä ja
lisäksi vielä neljä päivää, joiden aikana ei sattunut mitään, mikä
olisi heidän matkaansa häirinnyt; mutta viidentenä päivänä, saavuttuaan
erääseen kylään, he näkivät majatalon edustalla paljon väkeä, joka oli
siinä huvittelemassa, koska oli pyhäpäivä. Kun Don Quijote ehti lähelle
heitä, koroitti muudan talonpoika äänensä ja sanoi:
— Jompikumpi näistä molemmista herroista, jotka tässä tulevat eivätkä
tunne kumpaakaan asianosaista, sanokoon, miten tässä vedonlyönnissä on
meneteltävä.
— Minä sanon sen aivan varmaan, — vastasi Don Quijote —ja aivan
vilpittömästi, jos vain kykenen asian oikein ymmärtämään.
— Seikka on se, hyvä herra, — sanoi talonpoika — että eräs tämän
kylän mies, joka on niin lihava, että painaa viisitoista leiviskää,
on haastanut kilpajuoksuun naapurinsa, joka painaa vain seitsemän
leiviskää. Ehtona oli, että heidän piti juosta sadan askelen matka yhtä
suurine painoineen, ja kun haasteen antajalta kysyttiin, kuinka painot
piti tasoittaa, niin hän sanoi, että kilpailuun haastetun miehen, joka
painaa seitsemän leiviskää, tuli ottaa selkäänsä kahdeksan leiviskän
kantamus, niin että hänkin tulisi viidentoista leiviskän painoiseksi
samoinkuin lihava.
— Se ei käy päinsä — virkkoi siihen Sancho, ennenkuin Don Quijote ehti
vastaamaan. — Ja minun asiani, minun, joka muutamia päiviä sitten
erosin käskynhaltian ja tuomarin virasta, kuten koko maailma tietää,
minun asiani on ratkaista semmoisia epäilyttäviä kysymyksiä ja antaa
tuomioita kaikenmoisissa riitajutuissa.
— Vastaa siis Herran nimeen, — sanoi Don Quijote — parahin Sancho;
minusta näet ei ole edes kissaa ruokkimaan, niin hämmentynyt ja
epäselvä on ymmärrykseni.
Saatuaan siten luvan Sancho lausui talonpojille, jotka olivat
kerääntyneet hänen ympärilleen ja suu auki odottivat hänen tuomiotaan:
— Hyvät ystävät, se, mitä lihava mies vaatii, on mahdotonta, eikä
siinä ole oikeuden varjoakaan; jos näet on totta, kuten sanotaan,
että haastetun tulee saada valita aseet, niin ei ole hyvä, että tuo
haastaja valitsee ne semmoiset, että toisen on vaikeata ja mahdotonta
päästä voittajaksi, ja siksi olenkin sitä mieltä, että tuon lihavan
haastajan tulee itseänsä ruokota, puhdistaa, ohentaa, silittää ja
siivota ja laihduttaa lihojaan kahdeksan leiviskää jostakin ruumiinsa
kohdasta, mikä hänestä näyttää sopivimmalta ja otollisimmalta, ja kun
hän siten on tullut seitsemän leiviskän painoiseksi, niin hän ja hänen
vastustajansa painavat aivan yhtä paljon, ja niin he voivat lähteä
tasapainoisina juosta viilettämään kilpaa.