näkyvissä jokin soutualus.
Sen kuultuaan kenraali hyppäsi keskikäytävälle ja huusi:
— Hei pojat, ei päästetä sitä karkuun! Montjuichin vahtitornista
ilmoitettu alus on varmaan jokin Algerian merirosvojen brigantiini.
Kolme muuta kaleeria lähestyi nyt päällikön alusta saadakseen
menettelyohjeita. Kenraali määräsi, että kahden niistä piti suunnata
kulkunsa avoimelle merelle, hänen oma aluksensa ja kolmas kaleeri
sitävastoin kulkisivat pitkin rannikkoa, sillä niin menetellen alus
ei pääsisi heidän käsistään. Miehistö tarttui tuimasti airoihin ja
kiidätti kaleereja niin huimaa vauhtia, että ne näyttivät lentävän.
Molemmat merelle lähteneet kaleerit havaitsivat suunnilleen kahden
peninkulman päässä aluksen, jossa silmämäärällä arvioiden otaksuivat
olevan neljä- tai viisitoista soutupenkkiä, ja niin oli tosiaan
laita. Huomattuaan kaleerit alus lähti pakenemaan aikoen ja toivoen
pelastuvansa nopeudellaan; mutta sen kävi sittenkin huonosti, sillä
päällikön kaleeri oli kaikkein nopeimpia merialuksia ja läheni
brigantiinia niin huomattavasti, että tämän miehistö selvästi havaitsi
pakoyrityksen epäonnistuvan. Kapteeni olisi senvuoksi tahtonut,
että he olisivat vetäneet airot sisään ja antautuneet, jotta eivät
ärsyttäisi kaleerien päällikköä vihaan; mutta kohtalo, joka ohjasi
asiaa toisin, järjesti niin, että päällikön kaleerin ollessa niin
lähellä, että brigantiinin miehistö jo voi kuulla huudot, joilla heitä
kehoitettiin antautumaan, kaksi juopunutta torakia, toisin sanoen kaksi
turkkilaista, jotka kahdentoista muun kanssa olivat brigantiinissa,
ampuivat kaksi laukausta ja surmasivat kaksi sotilasta, jotka olivat
meidän aluksemme kokassa, toinen toisella, toinen toisella puolella.
Sen nähtyään kenraali vannoi, ettei jättäisi henkiin ainoatakaan
brigantiinista vangiksi saamaansa; mutta kaleerin hyökätessä täyttä
vauhtia sen kimppuun se liukui ohi kaleerin airojen alitse. Kaleeri
työntyi hyvän matkan päähän, brigantiinissa olevat huomasivat tuhon
tulevan, kohottivat kaleerin kääntyessä purjeet ja yrittivät jälleen
päästä pakoon purjeitten ja airojen avulla. Heidän ponnistuksensa eivät
kumminkaan auttaneet niin paljoa kuin heidän uskaliaisuutensa heitä
vahingoitti, sillä vähän enemmän kuin puoli peninkulmaa kuljettuaan
päällikön alus saavutti heidät, heitti valtaushakansa ja otti heidät
kaikki elävinä vangeiksi. Samassa saapuivat molemmat toiset kaleerit,
ja kaikki neljä palasivat satamaan, missä lukematon ihmisjoukko seisoi
odottamassa, uteliaana näkemään, mitä he toivat mukanaan. Kenraali
laski ankkurin lähelle rantaa ja huomasi laiturilla seisovan kaupungin
varakuninkaan. Hän lähetti laivapurren häntä noutamaan ja käski laskea
isonmaston raakapuun hirttääkseen heti merirosvojen kapteenin ja
muut turkkilaiset, jotka hän oli ottanut brigantiinista vangiksi ja
joita oli noin kolmekymmentäkuusi miestä, kaikki reippaita sotilaita
ja useimmat turkkilaisia tarkka-ampujia. Kenraali kysyi, kuka oli
brigantiinin kapteeni, ja eräs vangeista, joka sittemmin havaittiin
espanjalaiseksi luopioksi, vastasi kastiliankielellä:
— Tämä nuorukainen, jonka tässä näet, hyvä herra, on meidän kapteenimme.
Samassa hän osoitti tuskin kahdenkymmenen vuoden ikäistä nuorta miestä,
joka oli niin kaunis ja uljas, että ihminen tuskin kykenee sellaista
mieleensä kuvaamaan. Kenraali kysyi häneltä:
— Sano minulle, sinä kelvoton koira, mikä sinut sai surmaamaan
sotilaitani, vaikka näit, ettet mitenkään voinut päästä pakoon? Sillä
tavallako osoitetaan kunnioitusta päällikön alukselle? Etkö tiedä,
ettei urhoollisuus ole samaa kuin uhkarohkeus? Epävarmojen toiveitten
tulee tehdä ihminen uskaliaaksi, mutta ei uhkarohkeaksi.
Kapteeni aikoi vastata, multa kenraalilla ei ollut aikaa sitä
kuunnella, sillä hänen täytyi rientää ottamaan vastaan varakuningasta,
joka oli jo astumassa kaleeriin palvelijoittensa ja muutamien kaupungin
huomattavien henkilöitten seurassa.
— Te olette saanut hyvän saaliin, herra kenraali — sanoi varakuningas.
— Niin, teidän ylhäisyytenne saa nähdä, kuinka hyvä se on, — vastasi
kenraali — kun näette sen kiikkuvan raakapuun nokassa.
— Kuinka niin? — virkkoi varakuningas.
— Siksi, — vastasi kenraali — että minulta on vastoin kaikkea lakia
ja oikeutta ja sodassa yleisesti noudatettua tapaa surmattu kaksi
näiden kaleereiden kaikkein parasta sotilasta, ja minä olen vannonut
hirttäväni kaikki vangeiksi ottamani, ensinnä tämän nuoren miehen,
brigantiinin kapteenin.
Hän viittasi nuorukaiseen, joka odotti kuolemaa, kädet sidottuina ja
nuoransilmukka kaulassa. Varakuningas katseli häntä, ja nähdessään,
kuinka kaunis ja uljas ja samalla vaatimaton hän oli, hän sai samassa
vangin kauneudelta suosituskirjeen, niin että hänessä heräsi halu
pelastaa nuorukainen kuolemasta. Siksi hän kysyi:
‒ Sano minulle, kapteeni, oletko turkkilainen, mauri vai luopio?
Siihen nuorukainen vastasi, hänkin kastiliankielellä: ‒ Minä en ole
turkkilainen, en mauri enkä luopio.
— Mikä sitten olet? — kysyi varakuningas.
‒ Kristitty nainen — vastasi nuorukainen.
— Nainen, ja kristitty, ja tuossa asussa, ja semmoisessa tilassa? Se on
niin ihmeellistä, että sitä on vaikea uskoa.
— Siirtäkää tuonnemmaksi, hyvät herrat, — sanoi nuorukainen —
mestauksen toimeenpano; ettehän paljoa häviä, vaikka siirrätte
kostonne, kunnes olen kertonut teille elämäni historian.
Kenen sydän olisi voinutkaan olla niin kova, ettei olisi heltynyt
noista sanoista, tai ainakin tyytynyt odottamaan, kunnes saataisiin
kuulla, mitä tuolla surullisella ja onnettomalla nuorukaisella oli
kerrottavaa? Kenraali käski hänen sanoa, mitä hänellä oli sanottavaa,
mutta huomautti, ettei hänen pitänyt toivoa saavansa anteeksi ilmeistä
rikostaan. Luvan saatuaan nuorukainen aloitti kertomuksensa näin:
— Minä polveudun tuosta pikemmin onnettomasta kuin viisaasti
harkitsevasta kansasta, joka on näinä aikoina joutunut sanomattomien
vastoinkäymisten uhriksi; vanhempani näet olivat moriskoja. Heimoni
onnettoman kohtalon pyörteissä enoni ja tätini kuljettivat minut
Berberiaan, eikä minulla ollut vähääkään apua siitä, että selitin
olevani kristitty, kuten todella olen, enkä vain teeskennellen tai
näön vuoksi, vaan totisesti ja vilpittömästi. Minua ei auttanut, että
esitin tämän seikan niille, joiden tehtävänä oli meidät surkeasti
karkoittaa. Enoni ja tätini eivät tahtoneet sitä uskoa, vaan pitivät
tiedonantoani valheena ja keksintönä, jonka avulla toivoin saavani
jäädä maahan, missä olin syntynyt, ja niin he veivät minut mukanaan
pikemmin väkisin kuin suostumuksellani. Minulla oli kristitty
äiti ja yhtä ymmärtäväinen ja kristitty isä; minä imin itseeni
katolisen uskon äidinmaidossa, minut kasvatettiin hyviin tapoihin,
minä en ole puheessani enkä käytöksessäni, mikäli itse voin asiaa
arvostella, milloinkaan osoittanut olevani maurilainen. Näitten hyvien
ominaisuuksien ohella (uskon näet, että ne ovat hyviä ominaisuuksia)
lisääntyi kauneuteni, jos muuten kaunis olen, ja vaikka elämäni oli
sangen siveätä ja yksinäistä, ei se kumminkaan liene ollut sitä siinä
määrässä, ettei minua päässyt näkemään muudan nuori aatelismies nimeltä
Don Gaspar Gregorio, erään aatelismiehen sukutilan perijä, jonka
tilukset sijaitsevat aivan lähellä kyläämme. Kävisi liian pitkäksi
kertoa, kuinka hän näki minut, kuinka tulimme puheisiin toistemme
kanssa, kuinka hän menetti sydämensä minulle ja sai korvaukseksi
minut, ja sitäkin vaikeampaa se on tänä hetkenä, jolloin pelkään minua
uhkaavan julman nuoran painuvan kieleni ja kurkkuni väliin; tahdon
senvuoksi sanoa vain, että Don Gaspar päätti seurata minua maanpakoon.
Hän liittyi toisilta paikkakunnilta lähteviin moriskoihin, sillä hän
oli hyvin perehtynyt kieleemme, ja matkalla hän teki tuttavuutta enoni
ja tätini kanssa, jotka kuljettivat minua mukanaan. Isäni, älykäs
ja varovainen mies, oli näet, kuultuaan ensimmäisen käskyn meidän
karkotuksestamme, lähtenyt kylästämme vieraisiin maihin etsiäkseen
sieltä meille pakopaikkaa. Hän oli piilottanut ja kaivanut erääseen
paikkaan, jonka vain minä tiedän, suuren määrän erittäin kallisarvoisia
helmiä ja jalokiviä sekä hiukan selvää rahaa, portugalilaisia ja
espanjalaisia kultakolikolta. Hän varoitti minua millään ehdolla
koskemasta tähän jättämäänsä aarteeseen, jos meidät karkotettaisiin
maasta, ennenkuin hän palajaisi. Minä tottelin ja lähdin, kuten
sanottu, enoni, tätini ja muitten sukulaisten ja tuttavien kanssa
Berberiaan, ja siellä me asetuimme Algeriaan, mikä oli samaa kuin jos
olisimme asettuneet helvettiin. Kuningas sai kuulla kauneudestani,
ja huhu kertoi hänelle rikkauksistani, mikä tavallaan oli minulle
onneksi. Hän kutsui minut luokseen ja kysyi, mistä Espanjan seudusta
olin kotoisin ja kuinka paljon rahoja ja jalokiviä minulla oli.
Minä mainitsin hänelle syntymäseutuni ja sanoin, että jalokivet ja
rahat oli kaivettu sinne maahan, mutta että olisi helppo saada ne
käsiinsä, jos itse palaisin niitä noutamaan. Minä sanoin hänelle
kaiken tämän peläten, että kauneuteni hänet häikäisisi, ja yrittäen
sensijaan ärsyttää hänen ahneuttaan. Hänen keskustellessaan minun
kanssani tultiin hänelle ilmoittamaan, että seurassani oli saapunut
eräs kaikkein uljaimpia ja kauneimpia nuoria miehiä, mitä ajatella
saattaa. Minä arvasin heti, että tarkoitettiin Don Gaspar Gregorioa,
joka on kaikkein kauniimmiksi ylistettyjä kauniimpi. Minä pelästyin
ajatellessani, missä vaarassa oli Don Gregorio, sillä näitten
barbaaristen turkkilaisten keskuudessa pidetään kaunista poikaa tai
nuorukaista parempana kuin naista, olipa tämä kuinka kaunis tahansa.
Kuningas antoi heti käskyn, että nuorukainen oli tuotava sinne
nähtäväksi, ja kysyi minulta, oliko totta, mitä nuoresta miehestä
sanottiin. Ikäänkuin taivas olisi ajatuksen mieleeni johdattanut
sanoin hänelle sen olevan totta, mutta lisäsin, ettei hän ollut
mies, vaan nainen samoinkuin minä. Sitten pyysin häneltä lupaa mennä
pukemaan hänet luonnolliseen pukuunsa, jotta hänen kauneutensa
esiintyisi täydessä loistossaan ja hän voisi arkailematta astua
kuninkaan eteen. Kuningas vastasi, että sain kernaasti niin tehdä
ja että keskustelisimme seuraavana päivänä, miten voisin palata
Espanjaan noutamaan maahan kaivettua aarretta. Minä puhuttelin Don
Gasparia, kerroin hänelle, millaisessa vaarassa hän oli esiintyessään
miehenä, puin hänet moriskotytöksi ja vein hänet saman päivän
iltapuolella kuninkaan luo, joka hänet nähdessään joutui ihmetyksen ja
ihastuksen valtaan ja päätti pidättää hänet luonaan lahjoittaakseen
hänet Suurherralleen. Välttääkseen vaaraa, joka saattoi häntä uhata
seraljissa hänen naistensa puolelta ja itseänsäkin peläten hän käski
viedä muukalaisen muutamien ylhäisten maurilaisnaisten luo, jotka
häntä vartioisivat ja palvelisivat, ja niin tehtiin viipymättä. Meidän
molempien tunteet (en näet voi kieltää, että häntä rakastan) jääkööt
niiden harkittaviksi, joiden täytyy toisistaan erota, vaikka toisiaan
rakastavat. Kuningas ryhtyi sitten toimenpiteisiin, jotta palaisin
tässä brigantiinissa Espanjaan, määräten minua saattelemaan kaksi
turkkilaista, samat miehet, jotka surmasivat teidän sotilaitanne. Minun
kanssani matkusti myös tämä espanjalainen luopio (hän viittasi mieheen,
joka oli ensiksi puhunut), joka, sen varmaan tiedän, on salainen
kristitty ja toivoo hartaammin saada jäädä Espanjaan kuin palata
Berberiaan. Brigantiinin muu miehistö on maureja ja turkkilaisia,
joista ei ole muuhun kuin soutajiksi. Molemmat turkkilaiset, jotka
olivat ahnaita ja julkeita, eivät välittäneet määräyksestä, jonka
mukaan heidän olisi pitänyt laskea minut ja tämä luopio kristittyjen
vaatteissa (jotka olimme varustaneet mukaan) maihin ensimmäisessä
kohdassa Espanjan rannikolla, vaan tahtoivat ensiksi liikkua pitkin
rannikkoa ja siepata itselleen jotakin saalista, jos sattuisivat
saamaan; he näet pelkäsivät, että jos ensiksi laskisivat meidät maihin,
me molemmat voisimme jonkin sattuman nojalla ilmoittaa brigantiinin
olevan vielä merellä, ja jos rannikolla sattuisi olemaan kaleereja,
niin ne kaappaisivat heidät. Viime yönä tuli tämä rannikko näkyviimme,
meidät, jotka emme tietäneet mitään näistä neljästä kaleerista,
havaittiin, ja sitten kävi niinkuin olette itse nähneet. Don Gregorio
on siis naiseksi puettuna naisten joukossa ilmeisessä hengenvaarassa,
ja minä olen tässä kädet selän taakse sidottuina odottaen ja peläten
menettäväni henkeni, joka onkin minulle nyt rasitukseksi. Tämä, hyvät
herrat, on yhtä surkean kuin todenperäisen tarinani loppu. Pyydän teitä
vain sallimaan minun kuolla kristittynä, koska, kuten jo sanoin, en ole
mitenkään vikapää rikokseen, jonka kansalaiseni ovat tehneet.
Hän vaikeni, hänen silmänsä olivat täynnä liikutuksen kyyneliä, ja
monet läsnäolevista itkivät hänen kanssaan. Liikutettuna ja täynnä
myötätuntoa astui varakuningas hänen luokseen, sanaakaan virkkamatta,
ja irroitti omin käsin nuoran, joka sitoi moriskotytön kauniita käsiä.
Mutta kristityn maurilaistytön kertoessa merkillistä tarinaansa oli
eräs vanha pyhiinvaeltaja, joka oli tullut kaleeriin samalla kertaa
kuin varakuningas, kiinteästi häntä katsellut, ja moriskotyttö oli
tuskin ehtinyt lopettaa kertomuksensa, kun hän heittäytyi tytön
jalkojen eteen, syleili niitä ja sanoi hänelle lukemattomien huokausten
ja nyyhkytysten värisyttämällä äänellä:
— Oi Anna Felix, onneton tyttäreni! Minä olen isäsi Ricote ja olen
palannut sinua etsimään, koska en voi elää ilman sinua, omaa sieluani.
Nuo sanat kuullessaan Sancho levitti silmänsä suuriksi ja kohotti
päätään, joka oli ollut kumarassa hänen ajatellessaan omaa onnetonta
menoaan; hän katseli pyhiinvaeltajaa, tunsi hänet samaksi Ricoteksi,
jonka oli tavannut lähdettyään käskynhaltianvirastaan, ja sai varmuuden
siitä, että tuo oli hänen tyttärensä, joka nyt vapaaksi päästettynä
syleili isäänsä ja sekoitti kyyneliään hänen kyyneliinsä. Ricote sanoi
kenraalille ja varakuninkaalle:
— Tämä, hyvät herrat, on minun tyttäreni, jonka kohtalot ovat vähemmän
onnelliset kuin hänen nimensä.[70] Hänen nimensä on Anna Felix ja
lisänimensä Ricote, ja hän on laajalti tunnettu kauneutensa samoinkuin
minun rikkauteni vuoksi. Minä lähdin isänmaastani etsiäkseni vieraista
valtakunnista suojapaikkaa ja tyyssijaa, ja löydettyäni sen Saksasta
olen palannut tässä pyhiinvaeltajan puvussa toisten, saksalaisten
kanssa etsiäkseni tytärtäni ja kaivaakseni maasta suuria aarteita,
jotka olen sinne piiloittanut. Tytärtäni en tavannut, mutta aarteeni
löysin, ja se on minulla mukanani, ja nyt olen kaikkein merkillisintä
kiertotietä kulkien löytänyt sen aarteen, joka tekee minut kaikkein
rikkaimmaksi, nimittäin rakkaan tyttäreni. Jos meidän syyttömyytemme
sekä hänen ja minun kyyneleni voivat oikeudentuntoanne loukkaamatta
avata säälinne ovet, niin armahtakaa meitä, sillä me emme ole
ajatelleetkaan teitä vahingoittaa emmekä ole millään tavalla ottaneet
osaa niiden meikäläisten salajuoniin, jotka on oikeudenmukaisesti
maasta tarkoitettu.
Siihen virkkoi Sancho:
— Minä tunnen Ricoten hyvin ja tiedän, että hän puhuu totta sanoessaan
Anna Felixiä tyttärekseen, mutta tuohon muuhun loruun, hänen
matkoihinsa edes ja takaisin, hyviin tai huonoihin aikeisiin, minä en
ollenkaan kajoa.
Kaikki läsnäolijat ihmettelivät kovin tätä merkillistä tapausta, ja
kenraali sanoi:
— Teidän kyynelenne eivät tosiaankaan salli minun pitää vannomaani
valaa; eläkää, kaunis Anna Felix, niin monta vuotta kuin Jumala on
teille säätänyt, mutta nuo molemmat julkeat ja hävyttömät miehet
kärsikööt rangaistuksen tekemästään rikoksesta.
Hän käski heti hirttää isonmaston raakapuuhun molemmat turkkilaiset,
jotka olivat surmanneet kaksi hänen sotilastaan; mutta varakuningas
pyysi häntä hartaasti jättämään heidät hirttämättä, koska heitä oli
tekoon yllyttänyt pikemmin hulluus kuin rohkeus. Kenraali taipui
varakuninkaan pyyntöön, sillä eihän kostoa mielellään tehdä niin
kylmäverisesti. Sitten mietittiin, mitä keinoa olisi pidettävä, jotta
saataisiin Don Gregorio pelastetuksi vaarallisesta tilastaan. Ricote
tarjosi siihen tarkoitukseen kolmattatuhatta dukaattia, joiden arvosta
hänellä oli helmiä ja jalokiviä. Tehtiin monenlaisia suunnitelmia,
mutta mikään ei ollut niin hyvä kuin se, jota ehdotti mainittu
espanjalainen luopio. Hän tarjoutui palaamaan Algeriaan pienessä
kuusisoutuisessa aluksessa, jossa olisi soutajina kristityitä, sillä
hän tiesi, milloin, missä ja miten hänen tuli ja sopi nousta maihin,
ja sitäpaitsi hän tiesi talon, missä Don Gaspar oli. Kenraali ja
varakuningas eivät voineet arvelematta luottaa luopioon eikä uskoa
hänen haltuunsa kristityitä, joiden piti toimia soutajina, mutta Anna
Felix meni takaukseen hänen puolestaan, ja hänen isänsä Ricote sitoutui
maksamaan kristityitten lunnaat, jos he sattuisivat joutumaan vangeiksi.
Kim siis tämä päätös oli tehty, lähti varakuningas maihin, ja Don
Antonio Moreno vei mukanaan moriskotytön ja hänen isänsä, varakuninkaan
kehoitettua kestitsemään heitä niin hyvin kuin hän suinkin voi ja
tarjottua puolestaan heitä varten kaikkea, mitä hänellä itsellään oli
kotonaan. Niin suurta hyväntahtoisuutta ja myötätuntoa nosti hänen
mieleensä Anna Felixin kauneus.
Neljässeitsemättä luku,
missä kerrotaan seikkailusta, joka tuotti Don Quijotelle enemmän huolta
kuin kaikki aikaisemmin häntä kohdanneet.
Historia kertoo, että Don Antonio Morenon puoliso mielellään näki Anna
Felixin vieraanaan. Hän otti hänet vastaan erittäin ystävällisesti
ja mielistyi yhtä paljon hänen kauneuteensa kuin hänen älyynsä;
moriskotyttö näet oli todella erittäin kaunis ja älykäs, ja kaikki
kaupungin ihmiset tulivat häntä katsomaan, kuin olisi heitä sinne
kutsuttu kelloja soittaen.
Don Quijote sanoi Don Antoniolle, ettei päätös, jonka he olivat tehneet
Don Gasparin vapauttamisesta, ollut oikea, koska se oli pikemmin
vaarallinen kuin tarkoituksenmukainen; olisi parempi, jos hän, Don
Quijote itse, kuljetettaisiin Berberiaan ratsuineen ja varuksineen;
hän näet kyllä toisi miehen sieltä pois koko maurilaisesta roskaväestä
huolimatta, niinkuin Don Gaiferos oli hakenut pois puolisonsa
Melisendran.
Ottakaa huomioon, armollinen herra, — sanoi Sancho tuon kuullessaan
— että Don Gaiferos nouti puolisonsa mannermaalta ja kuljetti hänet
Ranskaan maitse; mutta tässä, jos kukaties saammekin Don Gasparin
vapaaksi, meillä ei ole mitään, mitä pitkin kuljettaisimme hänet
Espanjaan, sillä siinä on meri välissä.
— Kaikkeen löytyy keino, paitsi kuolemaan; — vastasi Don Quijote — jos
vain tuodaan alus lähelle rantaa, voimme nousta siihen, vaikka koko
maailma yrittäisi sitä estää.
Sieväksi tempuksi teidän armonne sen kuvailee ja kovin helpoksi; —
sanoi Sancho — mutta ei sanoista siltaa tehdä, ja minä puolestani
luotan luopioon, sillä hän näyttää minusta kelpo mieheltä, jolla on
sydän oikeassa paikassa.
Don Antonio sanoi siinä tapauksessa, ettei luopio hyvin suoriutuisi,
voitavan turvautua suureen Don Quijoteen, joka lähtisi Berberiaan.
Kaksi päivää myöhemmin luopio lähti kevyessä kuusisoutuisessa
aluksessa, jonka miehistö oli erittäin urhoollista väkeä, ja vielä
kahden päivän kuluttua kaleerit lähtivät itäänpäin kenraalin sitä ennen
pyydettyä varakuningasta ystävällisesti lähettämään hänelle tietoa,
miten Don Gasparin vapauttaminen menestyisi ja miten Anna Felixin asiat
kehittyisivät, ja varakuningas lupasi täyttää hänen pyyntönsä.
Don Quijote lähti eräänä aamuna ratsastamaan rantatielle, täysissä
varuksissaan ja aseissaan, sillä nämä, kuten hän usein tapasi sanoa,
olivat hänen koristeensa ja taistelu oli hänen leponsa, joten hän ei
luopunut niistä hetkeksikään. Samassa hän näki vastaan tulevan ritarin,
joka oli hänkin asestettu kiireestä kantapäähän ja jolla oli kilvessä
kirkkaasti loistava kuu. Tultuaan niin lähelle, että ääni kuului, hän
huusi kovalla äänellä puhutellen Don Quijotea näin:
— Mainio ritari Don Quijote Manchalainen, jota ei ole milloinkaan
ylistetty ansion mukaan, minä olen Hohtavan kuun ritari;
ennenkuulumattomat urotyöni ovat kenties jo palauttaneet nimeni
sinun muistiisi. Minä tulen taistelemaan kanssasi ja koettelemaan
käsivarsiesi voimaa saadakseni sinut tietämään ja tunnustamaan, että
valtiattareni, olipa hän kuka tahansa, on verrattomasti kauniimpi
kuin sinun Dulcinea Tobosolaisesi. Jos avoimesti ja suoraan tunnustat
tämän totuuden, niin vältät kuoleman ja säästät minulta vaivan päättää
päiväsi; jos sitävastoin käyt taistelemaan ja minä sinut voitan,
en vaadi sinulta mitään muuta hyvitystä kuin että luovutat aseesi,
lakkaat etsimästä seikkailuja, palaat kotipuoleesi ja oleskelet siellä
vuoden ajan eläen kaikessa rauhassa ja hyväätekevässä levossa miekkaan
tarttumatta; se näet on otollista omaisuutesi lisäämiseksi ja sielusi
pelastukseksi. Jos taas sinä voitat minut, saat tehdä minulle mitä
tahdot, varukseni ja ratsuni joutuvat saaliiksesi, ja urotöitteni maine
siirtyy sinulle. Harkitse nyt, mikä on itsellesi parasta, ja vastaa
minulle heti, sillä minä olen määrännyt tämän asian ratkaisemista
varten koko tämän päivän.
Don Quijotea hämmästytti sekä Hohtavan kuun ritarin julkeus että hänen
taisteluhaasteensa aihe, ja hän vastasi hänelle tyynesti ja ankaran
vakavasti:
— Hohtavan kuun ritari, jonka urotyöt eivät ole vielä tulleet tietooni,
minä pakotan teidät valallisesti tunnustamaan, ettette ole milloinkaan
nähnyt ylhäistä Dulcineaa; minä näet tiedän, että jos olisitte hänet
nähnyt, olisitte varonut ryhtymästä tähän otteluun, koska hänen
ulkomuotonsa olisi hälventänyt erehdyksenne ja olisi teille osoittanut,
ettei ole ollut eikä voi olla kauneutta, jota sopisi verratakaan
hänen kauneuteensa. En siis tahdo väittää, että valehtelette, mutta
väitän, ettette osu väitteessänne oikeaan, ja hyväksyn haasteenne
esittämillänne ehdoilla, vieläpä nyt heti, jotta määräaika ei ehdi
kulua loppuun, erottaen mainituista ehdoista kuitenkin sen, että
urotöittenne kunnia siirtyisi minulle, sillä minä en edes tiedä, mitä
ja millaisia ne ovat, vaan tyydyn omiin urotöihini, sellaisinaan.
Ottakaa siis itsellenne tilaa tästä kentältä niin paljon kuin haluatte;
minä teen samoin, ja jolle Jumala sen antaa, sillä pyhä Pietari sen
siunaa.