sillä neuvojen antaminen tuolle kelpo miehelle on potkimista tutkainta
vastaan; mutta kaikesta huolimatta on mielestäni sääli, että mielevyys,
jota tämän mielenvikaisen sanotaan osoittavan kaikissa muissa asioissa,
virtaa pois hänen vaeltavan ritariutensa viemäriä pitkin. Mutta
koskekoon teidän armonne lausuma kehoitus, että minun pitää mennä
hiiteen, minua ja kaikkia jälkeläisiäni, jos koskaan tämän jälkeen,
vaikka eläisin vanhemmaksi kuin Metusalem, annan neuvoa kenellekään,
vaikka sitä minulta pyydettäisiin.
Neuvoja lähti tiehensä, ja ratsastusta jatkettiin; mutta sitten syntyi
niin kova ahdinko katupoikien ja kaikenlaisen muun väen tungeksiessa
ja lukiessa Don Quijoten selässä olevaa julkipanoa, että Don Antonion
täytyi ottaa se pois, ikäänkuin olisi pudistellut siitä pois vain
jotakin muuta.
Tuli ilta, palattiin kotiin. Siellä pantiin toimeen tanssiaiset, sillä
Don Antonion puoliso, joka oli ylhäinen ja hilpeä, kaunis ja älykäs
nainen, oli kutsunut muutamia ystävättäriään luokseen kunnioittamaan
vierasta ja nauttimaan hänen ennenkuulumattomista hullutuksistaan.
Muutamat heistä saapuivat, nautittiin upea illallinen, ja tanssiaiset
alkoivat keho kymmenen tienoissa illalla. Naisten joukossa oli kaksi
luonnonlaadultaan veitikkamaista ja kujeellista, ja he, vaikka olivat
aivan kunniallisia, käyttäytyivät kuitenkin hiukan vapaasti saadakseen
aikaan pilaa ketään loukkaamatta. He kutsuivat Don Quijotea tanssiin
niin uutterasti, että kerrassaan uuvuttivat hänet, eikä ainoastaan
ruumiillisesti, vaan myös sielullisesti. Maksoi tosiaan vaivan
katsella Don Quijoten hahmoa, kun hän kävi tanssiin pitkänä, laihana
ja kelmeänä, ihomyötäisissä vaatteissa, kömpelönä eikä suinkaan
kevytjalkaisena. Naiset häntä salaa liehittelivät, ja hän puolestaan
torjui heidän lähentelyään, samoin salavihkaa; mutta huomatessaan
lähentelyn käyvän liialliseksi hän sitten koroitti äänensä ja sanoi:
— _Fugite, partes adversae!_[63] Jättäkää minut rauhaan, te
epätervetulleet lemmenajatukset. Luopukaa, arvoisat rouvat,
toiveistanne, sillä hän, joka on minun toiveitteni valtiatar, verraton
Dulcinea Tobosolainen, ei suvaitse mitään muita tunteita niiden ohella,
jotka tekevät minut hänen vasallikseen ja alamaisekseen.
Niin sanottuaan hän istuutui lattialle keskelle salia, uupuneena ja
riutuneena tanssin vaatimasta ankarasta ponnistuksesta. Don Antonio
käski nostaa hänet ja kantaa sänkyyn, ja ensimmäisenä kävi häneen
käsiksi Sancho sanoen:
— Hiisi vieköön, rakas herrani ja isäntäni, jopa olette tanssinut!
Luuletteko, että kaikki sankarit ovat tanssijoita ja kaikki vaeltavat
ritarit tanssimestareita? Minä vakuutan teille, että erehdytte, jos
niin luulette: on semmoisia, jotka pelkäämättä käyvät surmaamaan
jättiläistä mieluummin kuin ottamaan yhtäkään tanssiaskelta. Jos tässä
olisi ollut kysymyksessä tavallinen koputustanssi, olisin astunut
teidän sijaanne, sillä sitä lajia minä tanssin kuin poika, mutta
tämmöisiin herrasväen tansseihin ei minusta ole.
Näillä ja muilla samanlaisilla puheillaan Sancho nauratti tanssiseuraa
ja vei sitten isäntänsä sänkyyn peittäen hänet huolellisesti, jotta hän
saisi hikoilla pois tanssista mahdollisesti koituneen vilustumisen.
Seuraavana päivänä Don Antoniosta näytti sopivalta käydä koettelemaan
lumottua päätä, ja niin hän sulkeutui huoneeseen, jossa pää oli, Don
Quijoten, Sanchon ja kahden ystävänsä sekä molempien naisten kanssa,
jotka olivat uuvuttaneet Don Quijoten tanssissa ja olivat jääneet siksi
yöksi Don Antonion puolison luo. Hän kertoi heille, millainen kyky
tuossa päässä piili, pyysi heitä olemaan siitä kenellekään kertomatta
ja sanoi, että tämä oli ensimmäinen päivä, jolloin tämän lumotun
pään kykyä koeteltiin. Don Antonion molempia ystäviä lukuunottamatta
ei kukaan tuntenut tämän noituuden salaisuutta, ja hekin olisivat
joutuneet ihmettelemään samoinkuin muut, jollei Don Antonio olisi
sitä ennakolta heille ilmaissut. Muu ei ollut mahdollistakaan; niin
taitavasti pää oli rakennettu.
Ensimmäisenä astui pään korvan luo Don Antonio itse ja lausui
hiljaisella äänellä, mutta kumminkin niin selvästi, että kaikki sen
kuulivat:
— Sano minulle, pää, sen voiman nimessä, joka sinussa asuu: mitä minä
nyt ajattelen?
Pää vastasi, huuliaan liikuttamatta, selvällä ja kuuluvalla äänellä,
niin että kaikki sen ymmärsivät, näin:
— Minä en arvostele ajatuksia.
Kaikki joutuivat tuon kuullessaan ihmeisiinsä, varsinkin, kun
huomasivat, ettei koko huoneessa eikä pöydän läheisyydessä ollut ketään
ihmistä, joka olisi voinut vastata.
— Kuinka monta meitä tässä on? — kysyi jälleen Don Antonio.
Sama ääni vastasi hänelle verkalleen:
— Läsnä olette sinä ja sinun vaimosi, kaksi ystävääsi ja kaksi vaimosi
ystävätärtä, muudan kuuluisa ritari nimeltä Don Quijote Manchalainen ja
hänen aseenkantajansa, jonka nimi on Sancho Panza.
Nyt oli jälleen ihmettelemisen aihetta; nyt asia oli niin merkillinen,
että pelko sai kaikkien hiukset nousemaan pystyyn! Don Antonio väistyi
pään luota loitommaksi ja sanoi:
— Tämä riittää osoittamaan minulle, ettei minua ole pettänyt se, joka
sinut minulle möi, sinä viisas pää, sinä puhuva pää, sinä vastaava pää,
sinä ihmeellinen pää! Tulkoon nyt joku toinen ja kysyköön, mitä mieli
tekee.
Koska naiset yleensä ovat kiihkeitä ja uteliaita, astui ensimmäisenä
esiin toinen Don Antonion puolison ystävätär ja esitti seuraa van
kysymyksen:
— Sano minulle, pää, mitä minun pitää tehdä tullakseni oikein kauniiksi?
Hänelle vastattiin:
— Ole oikein kunniallinen,
— Minä en kysy sinulta enempää — sanoi kysyjä.
Sitten tuli hänen kumppaninsa ja sanoi:
— Minä tahtoisin tietää, pää, rakastaako mieheni minua vai ei.
Hänelle vastattiin:
— Katso, kuinka hän sinua kohtelee, niin tulet sen tietämään.
Rouva siirtyi pois sanoen:
— Tuota ei olisi tarvinnut kysyä, sillä ihmisen teot tietenkin
ilmaisevat hänen tunteitaan.
Sitten tuli luo toinen Don Antonion ystävistä ja kysyi:
— Kuka minä olen?
Hänelle vastattiin:
— Kyllä sen itse tiedät.
— En minä sitä sinulta kysy, — vastasi herrasmies — vaan pyydän sinua
sanomaan, tunnetko minut.
— Tunnen kyllä; — vastattiin — sinä olet Pedro Noriz.
— Enempää en tahdo tietää, sillä jo tästä huomaan, että sinä, oi pää,
tiedät kaikki.
Hän väistyi syrjään, toinen ystävä tuli luo ja kysyi:
— Sano minulle, pää, millaisia toiveita on pojallani tilanomistajalla?
— Olen jo sanonut, — vastattiin hänelle — etten arvostele mitään
toivomuksia, mutta siitä huolimatta voin sinulle sanoa, että poikasi
toivoo saavansa haudata sinut.
— Oikein; — sanoi aatelismies — mitä silmilläni näen, voin käsin kokea.
Hän ei kysynyt enempää. Don Antonion puoliso tuli ja sanoi:
— En tiedä, mitä sinulta kysyisin, pää; haluaisin vain sinulta kuulla,
saanko vielä kauan pitää kelpo mieheni.
Hänelle vastattiin:
— Saat kyllä, sillä hänen terveytensä ja kohtuullinen elämäntapansa
takaavat hänelle pitkän iän, jota monet lyhentävät kohtuuttomuudellaan.
Sitten astui luo Don Quijote ja sanoi:
— Sano minulle, sinä, joka vastaat: oliko totta vai unta, mitä minä
kerroin kokeneeni Montesinon luolassa? Tuleeko aseenkantajani Sanchon
pieksäjäisistä totta? Tuleeko Dulcinea todella pääsemään lumouksestaan?
— Mitä luolaan tulee, — vastattiin — olisi paljon sanottavaa; siinä on
sekä unta että totta; Sanchon pieksäjäiset edistyvät hitaasti; Dulcinea
tulee asianmukaisesti lumouksestaan vapautetuksi.
— En halua tietää enempää; — sanoi Don Quijote — jos vain saan nähdä
Dulcinean lumouksesta vapautettuna, niin katson yhdellä iskulla
saaneeni kaiken onnen, mitä toivoa voin.
Viimeinen kysyjä oli Sancho, ja hän kysyi näin:
— Kuinka mahtaa olla, pää, saanko minä toista käskynhaltianvirkaa?
Pääsenkö vapaaksi tästä vaivaisesta aseenkantajantoimesta? Saanko nähdä
jälleen eukkoni ja lapseni?
Siihen hänelle vastattiin:
— Sinä tulet hallitsemaan kotonasi, ja jos sinne palaat, saat nähdä
eukkosi ja lapsesi, ja aseenkantajantoimesi loppuu, kun lakkaat
palvelemasta.
— Oivallista, jumaliste! — sanoi Sancho Panza. — Senhän olisin voinut
sanoa itse itselleni; paremmin ei olisi voinut sanoa profeetta
Perogrullo.[64]
— Hölmö, — sanoi Don Quijote — mitä tahdotkaan vastattavan? Eikö riitä,
että tämän pään antamat vastaukset sopivat siihen, mitä siltä kysytään?
— Riittää kyllä; — vastasi Sancho — mutta olisin toivonut sen
selittävän asiaa paremmin ja ilmoittavan minulle enemmän.
Siihen loppuivat kysymykset ja vastaukset, mutta ei suinkaan ihmetys,
jonka vallassa olivat kaikki, lukuunottamatta Don Antonion molempia
ystäviä, joilla oli asiasta selko. Cide Hamete Benengeli tahtoo
selittää sen heti, jottei jättäisi maailmaa jännitykseen eikä siihen
uskoon, että päässä todella oli jokin velhomainen ja erinomainen
salaisuus, ja siksi hän kertoo, että Don Antonio Moreno, joka oli
Madridissa nähnyt toisen, erään puunveistäjän tekemän pään, oli
antanut valmistaa kotonaan samanlaisen huvittaakseen itseään ja
hämmästyttääkseen niitä, jotka eivät olleet asiasta selvillä. Laitos
oli tällainen: pöydän kansi oli puuta, maalattu ja kiilloitettu
jaspiksen väriseksi, ja samoin pöydän jalka, josta pisti ulos neljä
kotkankynttä, jotta pöytä seisoi sitä tukevammin. Pää oli Rooman
keisarien rintakuvien näköinen, pronssinvärinen ja aivan ontto
ja samoin pöydän levy, johon se sopi niin tarkoin, ettei näkynyt
pienintäkään saumaa. Pöydän jalka oli sekin ontto ja yhteydessä
pään, kaulan ja rinnan kanssa, ja koko laitos oli yhteydessä toisen
alakerrassa sijaitsevan huoneen kanssa. Pöydän jalan, kannen ja kuvan
rinnan ja kaulan kautta kulki läkkipeltinen putki, joka oli sovitettu
niin hyvin, ettei kukaan voinut sitä nähdä. Alakerran huoneeseen, joka
oli yhteydessä ylemmässä kerroksessa sijaitsevan kanssa, sijoittui
se, jonka tuli vastata, ja piti suutaan putken suulla, niin että
ääni kulki kuin puheputkessa ylhäältä alas ja alhaalta ylös, oikeina
lausuttuina ja selvinä sanoina, ja niinmuodoin oli mahdoton petosta
keksiä. Vastaukset antoi Don Antonion sisarenpoika, sukkela ja älykäs
ylioppilas, jolle hänen enonsa oli ilmoittanut, kutka sinä päivänä
menisivät hänen kanssaan huoneeseen, missä pää oli, ja niin hänen oli
helppo nopeasti ja oikein vastata ensimmäiseen kysymykseen; toisiin
hän vastasi arvaamalla, älykkäästi, kuten ainakin älykäs mies. Cide
Hamete kertoo vielä, että tätä ihmettä kesti noin kahdeksan tai
kymmenen päivää, mutta että hän sitten, kun kaupungille oli levinnyt
huhu, että Don Antoniolla oli talossaan taikainen pää, joka vastasi
kaikkeen, mitä siltä kysyttiin, ja kun hän itse alkoi pelätä, että tämä
voisi tulla uskontomme vartioiden korviin, ilmoitti asian herroille
inkvisiittoreille, ja nämä käskivät hänen hävittää pään ja olla enää
jatkamatta leikkiä, jottei tietämätön väki siitä pahentuisi. Mutta Don
Quijoten ja Sancho Panzan mielestä pää oli taiottu ja pysyi sellaisena
ja kykeni vastaamaan kysymyksiin, tyydyttäen kuitenkin enemmän Don
Quijotea kuin Sanchoa.
Tehdäkseen Don Antonion mieliksi, osoittaakseen ystävällisyyttä Don
Quijotelle ja antaakseen hänelle tilaisuutta tuoda ilmi hullutuksiaan
kaupungin herrat suunnittelivat turnajaisia, jotka oli määrä pitää
kuuden päivän kuluttua, mutta joista ei tullut mitään eräästä syystä,
joka tuonnempana mainitaan. Don Quijoten teki mieli lähteä kaupungille
kävelemään aivan yksinkertaisesti ja jalkaisin, sillä hän pelkäsi,
että katupojat häntä ahdistelisivat, jos hän lähtisi ratsain, ja
niin he lähtivät kävelemään, hän ja Sancho sekä kaksi palvelijaa,
jotka Don Antonio antoi heidän mukaansa. Heidän kävellessään erästä
katua Don Quijote tuli sattumalta katsahtaneeksi ylös ja näki, että
erään portin yläpuolelle oli kirjoitettu suurin kirjaimin: _Täällä
painetaan kirjoja_. Siitä hän oli kovin mielissään, sillä hän ei ollut
aikaisemmin nähnyt mitään kirjapainoa ja halusi tietää, millainen
laitos se oli. Hän meni koko seurueensa kanssa sisään ja näki, kuinka
eräällä puolella painettiin, toisella luettiin korjausvedosta,
kolmannella ladottiin, neljännellä korjattiin ladelmaa, sanalla sanoen,
näki koko suuren kirjapainon kaikki laitteet. Don Quijote astui erään
kastin luo ja kysyi, mitä siinä tehtiin; latojat selittivät hänelle
asian, hän ihmetteli ja lähti eteenpäin. Hän tuli erään toisen luo ja
kysyi, mitä tämä teki. Mies vastasi:
— Hyvä herra, tämä herrasmies tässä — hän osoitti erästä komearyhtistä,
hienonnäköistä, arvokkaalta näyttävää henkilöä — on kääntänyt erään
italialaisen kirjan meidän kieleemme, ja minä tässä ladon sitä
painettavaksi.
— Mikä on kirjan nimi? — kysyi Don Quijote.
Siihen vastasi kirjailija:
— Hyvä herra, kirjan italiankielinen nimi on _Le bagatelle_.
— Entä mitä on _le bagatelle_ meidän kielellämme? — kysyi Don Quijote.
— _Le bagatelle_ — sanoi kirjailija — merkitsee sitä, mitä me
kielellämme nimitämme pikkuseikoiksi, mutta kirja, vaikka sen nimi
on niin vaatimaton, sisältää kuitenkin erittäin hyviä ja ytimekkäitä
asioita.
— Minä — virkkoi Don Quijote — osaan hiukan italiankieltä ja ylpeilen
siitä, että osaan laulaa muutamia Arioston säkeitä. Mutta sanokaa
minulle, armollinen herra (ja minä en sano tätä tutkiakseni teidän
armonne neroa, vaan pelkästä uteliaisuudesta): oletteko tavannut
kirjassanne kertaakaan sanaa _pignatta_?
— Olen kyllä, monta kertaa — vastasi kirjailija.
— Entä kuinka teidän armonne sen kääntää meidän kieleemme? — kysyi Don
Quijote.
— Kuinka sen muuten kääntäisin — vastasi kirjailija — kuin sanalla
_pata_?
— Hitto vieköön, — sanoi Don Quijote — kuinka hyvin teidän armonne
onkaan perehtynyt italiankieleen! Lyönpä kelpo vedon, että
italiankielen käyttäessä sanaa _piace_ teidän armonne kääntää sen
sanalla _miellyttää_, kun siinä on _più_, niin te sanotte _enemmän_,
sanan _su_ te käännätte sanalla _ylös_, ja sanan giù sanalla _alas_.
— Niin käännän, epäilemättä, — sanoi kirjailija — sillä nuo ovat juuri
vastaavat sanat.
— Uskallan vannoa, — sanoi Don Quijote — ettei teidän armonne ole
tunnettu maailmassa, joka on haluton palkitsemaan loistavia neroja
ja kiitettävää vaivannäköä. Kuinka paljon kykyjä onkaan tuhoutunut!
Kuinka paljon neroja onkaan työnnetty johonkin loukkoon! Kuinka paljon
hyveitä onkaan jätetty palkitsematta! Mutta sittenkin minusta tuntuu,
että käännökset kielestä toiseen, mikäli niitä ei tehdä kielten
kuningattarista, kreikasta ja latinasta, ovat kuin flaamilaiset
seinäverhot nurjalta puolelta; vaikka kuviot näkyvät, ovat ne täynnä
himmentäviä lankoja, eikä näkyvissä ole oikean puolen tasainen
kudelma ja kirkkaat värit. Helpoista kielistä kääntäminen ei todista
erinomaista älyä eikä kielellistä taitoa, enempää kuin jonkin valmiin
paperin jäljentäminen tai kopioiminen. Tästä en kuitenkaan tahdo
päätellä, ettei käännöstyö ole kiitettävää, sillä voihan ihminen
askarrella huonommissa tehtävissä ja semmoisissa, joista hänellä on
vähemmän hyötyä. Tämä ei koske kahta kuuluisaa kääntäjää, nimittäin
tohtori Cristóbal de Figueroa[65] ja hänen _Pastor Fido'aan_ ja Don
Juan de Jáuriguia[66] ja hänen _Aminta'ansa_, jotka osallisuudellaan
saavat lukijan epäilemään, kumpi on käännös, kumpi alkuperäinen teos.
Mutta sanokaa minulle, armollinen herra: painetaanko tämä kirja
omaan laskuunne, vai oletteko jo myynyt kustannusoikeuden jollekin
kirjakauppiaalle?
Minä painatan sitä omaan laskuuni — vastasi kirjailija — ja aion
ansaita ainakin tuhat dukaattia tästä ensimmäisestä painoksesta, jota
otetaan kaksituhatta kappaletta, ja ne myydään kädenkäänteessä kuuteen
reaaliin.
— Teidän armonne osaa laskea mainiosti![67] — vastasi Don Quijote. —
Hyvin huomaa, ettette tunne kirjanpainajien laskuja ja miten he vetävät
yhtä köyttä toistensa kanssa. Minä vakuutan teille, että saatuanne
niskaanne kaksituhatta kappaletta kirjoja, huomaatte ruumiinne olevan
niin pahassa pinteessä, että ihan kauhistutte, varsinkin, jos kirja on
hiukan ikävä eikä ollenkaan pikantti.
— Entä sitten? — virkkoi kirjailija. — Onko teidän armonne sitä mieltä,
että minun tulee jättää se jollekin kirjakauppiaalle, joka maksaa
minulle kolme maravedia kustannusoikeudesta ja luulee vielä tekevänsä
minulle suuren palveluksen suorittaessaan tuon summan? Minä en painata
kirjojani saavuttaakseni mainetta maailmassa, sillä teokseni ovat jo
tehneet minut tunnetuksi, vaan etsin ansiota, sillä sen puuttuessa
suuri maine ei maksa ropoakaan.
— Jumala suokoon teidän armollenne menestystä — vastasi Don Quijote.
Hän siirtyi toisen kastin luo, missä näki korjattavan erään kirjan
arkkia, jonka nimi oli _Sielun valo_,[68] ja sen nähdessään hän lausui:
— Vaikka tällaisia kirjoja on paljon, tulee niitä sentään painaa,
sillä täällä maailmassa on paljon syntisiä ja äärettömän paljon valoa
tarvitaan niiden valistamiseksi, jotka pimeydessä vaeltavat.
Hän asteli eteenpäin, näki taas korjattavan erästä toista kirjaa, ja
hänen kysyttyään, mikä sen nimi oli, hänelle vastattiin, että se oli
_Mielevän Hidalgon Don Quijote Manchalaisen Toinen osa_, jonka oli
sepittänyt joku Tordesillasin asukas.
— Olen jo kuullut tästä kirjasta, — sanoi Don Quijote — ja luulin totta
totisesti, että se oli hävyttömyytensä vuoksi jo poltettu ja muutettu
tuhkaksi; mutta tuleehan sillekin Martinpäivä[69] samoinkuin kaikille
muille sioille; keksityt historiat näet ovat sikäli hyviä ja hupaisia,
mikäli lähenevät totuutta tai totuudenmukaisuutta, ja todenperäiset
ovat sitä parempia, mitä todenperäisempiä ovat.
Niin sanottuaan hän poistui kirjapainosta, ilmeisesti hiukan
harmistuneena, ja samana päivänä Don Antonio ryhtyi toimenpiteisiin
viedäkseen hänet katsomaan satamassa olevia kaleereja, mikä kovin
ilahdutti Sanchoa, koska hän ei ollut niitä eläessään nähnyt. Don
Antonio lähetti kaleerien päällikölle tiedon, että aikoi samana päivänä
iltapuolella tuoda niitä katsomaan vieraansa, suurimaineisen Don
Quijote Manchalaisen, jonka päällikkö ja kaupungin kaikki asukkaat jo
tunsivat; ja se, mitä Don Quijotelle tapahtui kaleereilla, kerrotaan
seuraavassa luvussa.
Kolmasseitsemättä luku.
Kuinka huonosti Sancho Panzan kävi hänen ollessaan kaleereilla ja
ihmeellisestä seikkailusta kauniin moriskotytön kanssa.
Don Quijote painui taiotun pään vastauksista syvämietteisiin ajatuksiin
voimatta kumminkaan keksiä sen salaisuutta, ja lopulta hän aina päätyi
miettimään hänelle annettua varmaa lupausta, että Dulcinea vapautuisi
lumouksestaan. Siihen hän aina palasi ja iloitsi siitä sydämessään,
uskoen aivan pian saavansa nähdä sen toteutuvan. Sancho puolestaan,
vaikka hän, kuten sanottu, nyt inhosi käskynhaltiana-oloa, halusi
kuitenkin saada jälleen käskeä ja nähdä toisten tottelevan, sillä tuo
onneton olotila tuo sentään mukanaan käskyvallan, vaikka se olisi
annettu vain piloillaan.
Saman päivän iltapuolella lähtivät sitten hänen isäntänsä Antonio
Moreno ja tämän molemmat ystävät Don Quijoten ja Sanchon kanssa
kaleereille. Päällikkö, joka oli saanut tiedon heidän tulostaan, oli
kovin iloinen nähdessään molemmat kuuluisat henkilöt, Quijoten ja
Sanchon, ja nämä olivat tuskin ehtineet rantaan, kun kaikki kaleerit
laskivat alas aurinkotelttansa ja sorapillit alkoivat soida; sitten
laskettiin vesille venhe, jota peittivät upeat matot ja tulipunaiset
samettipielukset, ja Don Quijoten siihen astuessa päällikön alus
laukaisi tykkinsä, ja samoin tekivät toiset kaleerit. Don Quijoten
noustessa aluksen oikealla puolella riippuvia köysiportaita tervehti
häntä laivan koko miehistö huutamalla kolme kertaa »hu! hu! hu!»
niinkuin on tapana, kun joku ylhäinen henkilö käy kaleereilla. Kenraali
— voimmehan näet antaa hänelle sen nimen — Valenciasta kotoisin oleva
ylhäinen aatelismies, ojensi Don Quijotelle kätensä, syleili häntä ja
sanoi:
— Tämän päivän kohdalle minä panen valkoisen kiven, sillä se on
kaikkein parhaimpia, mitä uskon eläessäni saavani kokea, koska olen nyt
kohdannut herra Don Quijote Manchalaisen, ja muistuttakoon tämä päivä
ja merkki meille miestä, johon sisältyy vaeltavan ritarikunnan koko
oivallisuus.
Don Quijote vastasi hänelle yhtä kohteliaaseen tapaan, ylen mielissään
siitä, että häntä kohdeltiin niin suurenmoisesti. Kaikki lähtivät
takakannelle, joka oli järjestetty erittäin sievästi, ja istuutuivat
sivupenkeille; soutupäällikkö asteli keskikäytävää eteenpäin ja antoi
vihellyspillillään merkin, että miehistön piti riisuutua, mikä tapahtui
silmänräpäyksessä. Nähdessään niin paljon ihmisiä ilkialastomina Sancho
kerrassaan ällistyi, varsinkin, kun näki heidän nostavan suojakatoksen
niin nopeasti, että hänestä tuntui kuin kaikki paholaiset olisivat
olleet heitä auttamassa; mutta tämä kaikki oli pelkkää leikkiä
verrattuna siihen, mitä nyt kerron. Sancho istui keskikäytävällä
lähellä perimmäistä oikeanlaidan soutajaa, kun tämä, jolle oli jo
sanottu, mitä hänen tuli tehdä, kävi Sanchoon käsiksi ja nosti hänet
käsivarsilleen; ja koko miehistö, joka oli noussut seisomaan ja oli
varuillaan, otti Sanchon vastaan ja heitti häntä eteenpäin käsivarsilta
toisille ja penkistä penkkiin alkaen aluksen oikealta puolelta ja niin
nopeasti, että Sancho parka oli ihan päästä pyörällä ja aivan varmaan
uskoi, että itse paholaiset olivat käyneet häneen käsiksi. Mutta
pilantekijät eivät lopettaneet, ennenkuin olivat kuljettaneet hänet
laivan vasenta laitaa takaisin ja laskeneet hänet peräkannelle. Sancho
rukka oli pahoin möyhentynyt, haukkoi ilmaa ja hikoili eikä voinut
mitenkään käsittää, mitä hänelle oikeastaan oli tapahtunut. Nähtyään
Sanchon siten siivetönnä lentävän Don Quijote kysyi kenraalilta,
noudatettiinko tämmöisiä juhlamenoja aina niitten kanssa, jotka olivat
ensimmäistä kertaa kaleereilla; jos niin oli laita, ei hän, koska
hänellä ei ollut aikomusta ruveta palvelemaan kaleereilla, halunnut
ottaa osaa sellaisiin harjoituksiin, vaan vannoi Jumalan nimessä, että
jos joku kävisi häneen käsiksi ja heittäisi häntä kuin palloa, niin
hän potkisi miehen kuoliaaksi; ja niin sanoessaan hän nousi ja tarttui
miekkansa kahvaan.
Samassa laskettiin aurinkoteltta alas, ja isoraaka putosi kannelle
kamalasti rämähtäen. Sancho luuli, että taivaan perustukset horjuivat
ja että sen kansi oli putoamassa hänen päähänsä; hän painoi kauhistuen
päänsä alas ja pisti sen polviensa vähin. Don Quijote ei hänkään
seisonut kovin varmasti jaloillaan, sillä hänkin säikähti, kohotti
hartioitaan ja kalpeni. Miehistö veti sitten raakapuun ylös samalla
vauhdilla ja melulla kuin oli sen laskenutkin ja teki kaiken tämän
syvän hiljaisuuden vallitessa, ikäänkuin sillä ei olisi ääntä eikä
kieltä ollutkaan. Soutupäällikkö antoi merkin ankkurin nostamiseen,
juoksi soutukäytävää pitkin, kädessään ruoska, alkoi sillä kutkutella
soutajien selkiä, ja kaleeri alkoi lipua ulos merelle. Nähdessään niin
paljon punaisia jalkoja — niinä hän näet piti airoja — Sancho sanoi
itsekseen:
— Tämä on totista noituutta eikä semmoista, mistä isäntäni tapaa puhua.
Mitä nämä onnettomat ihmiset ovat tehneet, että heitä niin ruoskitaan,
ja kuinka voi yksi ainoa mies, joka tuossa astelee ja viheltelee,
uskaltaa ruoskia niin suurta joukkoa? Minä sanon toden totta, että tämä
on helvetti, tai ainakin kiirastuli.
Don Quijote näki, kuinka tarkkaavasti Sancho katseli, mitä tapahtui, ja
sanoi hänelle:
— Sancho ystäväiseni, miten nopeasti ja miten vähällä vaivalla te
voisittekaan, jos vain tahtoisitte, riisuutua vyötäisiä myöten,
asettua noitten toisten soutaja-herrain joukkoon ja lopettaa Dulcinean
lumouksen! Ollessanne niin monien kurjien ja kidutettujen joukossa
te näet ette paljoakaan tuntisi omaa tuskaanne, ja sitäpaitsi voisi
sattua, että viisas Merlin katsoisi jokaisen näistä iskuista, jotka
annetaan lämpimästä kädestä, vastaavan kymmentä niistä, jotka teidän
lopultakin täytyy itsellenne antaa.
Kenraali olisi halunnut tiedustella, mitä iskuja ne olivat ja mistä
Dulcinean lumouksesta oli kysymys, kun tähystäjä samassa sanoi: