ja käyttää lääkärin määräämiä lääkkeitä. Teidän armonne on sairas,
te tunnette vaivanne, ja taivas, tai oikeammin sanoen Jumala, joka
on meidän lääkärimme, antaa teille varmaan lääkkeitä, jotka teidät
parantavat. Mutta nämä lääkkeet parantavat yleensä vain vähitellen
eikä yhtäkkiä ja kuin ihmeen voimalla; sitäpaitsi ovat ymmärtäväiset
syntiset parannusta lähempänä kuin yksinkertaiset, ja koska teidän
armonne on osoittanut puheissaan hyvää älyä, tarvitaan vain rohkeutta
ja toivoa, että omantuntonne sairaus tulee paranemaan. Ja jos teidän
armonne tahtoo lyhentää tietä ja lähteä vaivattomasti kulkemaan
pelastuksen polkua, niin lähtekää minun kanssani; minä opetan teidät
vaeltavaksi ritariksi, missä toimessa teitä kohtaavat niin monet vaivat
ja vastoinkäymiset, että ne, jos niitä pidetään katumusharjoituksena,
vievät teidät taivaaseen kädenkäänteessä.
Roque nauroi Don Quijoten neuvolle, vaihtoi puheenaihetta ja kertoi
hänelle Claudia Jeróniman surullisen tapauksen, joka teki Sanchon
sanomattoman murheelliseksi, sillä tytön kauneus, reippaus ja rohkeus
oli häntä miellyttänyt.
Nyt palasivat asemiehet, jotka oli lähetetty saalista noutamaan,
tuoden mukanaan kaksi ratsastavaa ratsumiestä, kaksi jalkaisin
kulkevaa pyhiinvaeltajaa, vaunut, joissa oli naisia, ja noin kuusi
palvelijaa, jotka seurasivat heitä, toiset ratsain, toiset jalkaisin,
sekä vielä kaksi muulinajajaa, jotka kuuluivat molempien ratsumiesten
seuraan. Asemiehet olivat ottaneet heidät keskelleen, voittajat ja
voitetut olivat aivan hiljaa odottaen, että suuri Roque Guinart
lausuisi jotakin, ja tämä kysyi ratsumiehiltä, keitä he olivat, minne
matkustivat ja kuinka paljon heillä oli rahoja. Toinen heistä vastasi:
— Armollinen herra, me olemme espanjalaisen jalkaväen kapteeneja;
komppaniamme ovat Napolissa, ja me olemme menossa Barcelonaan
astuaksemme johonkin siellä olevista neljästä kaleerista, joiden
sanotaan sieltä lähtevän Sisiliaan; meillä on noin kaksi- tai
kolmesataa dukaattia, niin että olemme mielestämme hyvinkin rikkaita ja
onnellisia, koska sotilaitten niukat palkat eivät suo heille suurempia
aarteita.
Roque kysyi pyhiinvaeltajilta samaa kuin kapteeneilta ja sai
vastaukseksi, että he aikoivat astua laivaan matkustaakseen Roomaan
ja että heillä oli molemmilla yhteensä noin kuusikymmentä reaalia.
Roque tahtoi myös saada tietää, keitä vaunuissa matkusti, minne he
olivat menossa ja kuinka paljon heillä oli rahaa mukanaan, ja eräs
ratsastavista palvelijoista vastasi:
— Armollinen rouva Doña Guiomar de Quiñones,[60] Napolin Hovioikeuden
presidentin puoliso, hänen pieni tyttärensä, kamarineiti ja kamarirouva
matkustavat näissä vaunuissa; me kuusi palvelijaa saattelemme häntä, ja
meillä on rahoja kuusisataa dukaattia.
— Meillä on siis — virkkoi Roque Guinart — nyt yhdeksänsataa dukaattia
ja kuusikymmentä reaalia. Minulla on sotilaita noin kuusikymmentä;
katsokaa, kuinka paljon siitä tulee kullekin, minä näet olen huono
laskemaan.
Tuon kuultuaan rosvot koroittivat äänensä ja huusivat:
— Kauan eläköön Roque Guinart huolimatta haukkujista, jotka tahtovat
syöstä hänet turmioon!
Kapteenit näyttivät alakuloisilta, presidentinrouva tuli
murheelliseksi, eivätkä pyhiinvaeltajatkaan olleet iloisia nähdessään,
kuinka heidän omaisuutensa takavarikoitiin. Roque piti heitä vähän
aikaa tässä epävarmuuden tilassa, mutta ei tahtonut pitkittää heidän
alakuloisuuttaan, jonka voi havaita jo pyssynkantaman päähän, vaan
kääntyi sanomaan kapteeneille:
— Hyvät herrat kapteenit, suvaitkaa ystävällisesti lainata
minulle kuusikymmentä dukaattia, ja presidentinrouva antakoon
kahdeksankymmentä, jotta voin tyydyttää tätä seurassani olevaa
joukkoa, sillä laulaen pappi rahan saapi; sitten voitte vapaasti ja
esteettömästi jatkaa matkaanne turvananne suojeluskirje, jonka teille
annan, jotta toiset eri paikkoihin näille seuduille sijoittamani
joukkueet eivät tee teille mitään pahaa, jos satutte heitä kohtaamaan;
tarkoitukseni näet ei ole loukata sotilaita eikä naisia, varsinkaan
ylhäisiä.
Kapteenit kiittivät Roquea hänen ystävällisyydestään ja jaloudestaan
lukemattomin ja sievin sanoin, sillä he pitivät todella ystävällisenä
ja jalona tekona, että hän salli heidän pitää omat rahansa. Rouva Doña
Guiomar de Quiñones tahtoi hypätä ulos vaunuistaan suutelemaan suuren
Roquen jalkoja ja käsiä, mutta tämä ei millään muotoa siihen suostunut,
vaan päinvastoin pyysi häneltä anteeksi loukkausta, johon oli tehnyt
itsensä syypääksi, koska hänen täytyi täyttää kehnon ammattinsa
ankarat velvollisuudet. Presidentinrouva käski erään palvelijansa
heti luovuttaa ne kahdeksankymmentä dukaattia, jotka oli määrätty
hänen maksettavakseen, ja kapteenit olivat jo maksaneet kuusikymmentä
dukaattiansa. Pyhiinvaeltajat olivat juuri aikeissa jättää vähäiset
roponsa, mutta Roque kielsi heitä ja kääntyi puhuttelemaan omia
miehiään:
— Näistä dukaateista saa kukin teistä kaksi, joten jäljelle jää
kaksikymmentä; kymmenen annettakoon näille pyhiinvaeltajille ja
toiset tälle kelpo aseenkantajalle, jotta hän voi puhua hyvää tästä
seikkailusta.
Sitten otettiin esiin kirjoitusneuvot, jotka Roquella oli aina
mukanaan, ja hän kirjoitti heille rosvojoukkonsa eri osastojen
päälliköille osoitetun suojeluskirjeen. Hän sanoi hyvästi kaikille
ja päästi heidät vapaasti menemään ja ihmettelemään hänen jaloa
olemustaan, hänen urhoollista mielenlaatuaan ja harvinaista
käytöstään, jonka vuoksi he pitivät häntä pikemmin Aleksanteri
Suurena kuin pahamaineisena rosvona. Muudan asemies sanoi
gascognelais-katalonialaisella murteellaan:
Tämä meidän päällikkömme sopii paremmin munkiksi kuin ryöväriksi; jos
hän tahtoo toiste osoittaa anteliaisuuttaan, niin tehköön sen omista
eikä meidän varoistamme.
Onneton mies ei ollut sanonut tuota niin hiljaa, ettei Roque sitä
kuullut. Hän tarttui miekkaansa ja melkein halkaisi sillä miehen pään
sanoen:
Näin minä rankaisen hävyttömiä, jotka eivät osaa pitää kieltänsä
kurissa.
Kaikki kauhistuivat eikä kukaan uskaltanut hiiskahtaa; niin nöyrästi he
häntä tottelivat.
Roque meni syrjään ja kirjoitti kirjeen eräälle ystävälleen Barcelonaan
ilmoittaen, että hänen luonaan oli kuuluisa Don Quijote Manchalainen,
vaeltava ritari, josta niin paljon puhuttiin, sekä kertoi hänelle,
että tämä oli maailman naurettavin ja viisain ihminen ja että hän
neljän päivän kuluttua, Johannes Kastajan päivänä,[61] toimittaisi
ritarin keskelle kaupungin rantatietä, missä hänet nähtäisiin täysissä
varuksissa ratsunsa Rocinanten selässä ja hänen aseenkantajansa Sancho
aasilla ratsastamassa. Roque kehoitti ystäväänsä ilmoittamaan tästä
omille Niarros-nimisille ystävilleen, jotta heillä olisi hänestä huvia,
ja sanoi oikeastaan haluavansa, että hänen kaikki vihollisensa jäisivät
tätä huvia vaille, mutta että se nähtävästi oli mahdotonta, koska Don
Quijoten hullutukset ja älynilmaukset ja hänen aseenkantajansa Sancho
Panzan hupaiset huomautukset välttämättä huvittivat kaikkia ihmisiä.
Hän lähetti tätä kirjettä viemään erään asemiehensä, joka vaihtoi
rosvonpuvun talonpojan vaatteisiin, lähti Barcelonaan ja toimitti
kirjeen sille, jolle se oli osoitettu.
Yhdesseitsemättä luku.
Siitä, mitä Don Quijotelle sattui hänen saapuessaan Barcelonaan, sekä
muista seikoista, jotka ovat pikemmin todenperäisiä kuin mieleviä.
Don Quijote viipyi Roquen luona kolme vuorokautta, ja vaikka olisi
viipynyt kolmesataa vuotta, ei häneltä suinkaan olisi puuttunut
näkemistä ja ihmettelemistä, mitä tuli tämän rosvopäällikön
elämäntapaan. Päivän koittaessa oltiin yhdessä paikassa, päivällistä
syötiin toisessa, toisinaan paettiin tietämättä miksi, toisinaan taas
odotettiin tietämättä mitä. Nukuttiin seisoallaan, noustiin kesken unta
ja siirryttiin paikasta toiseen. Lakkaamatta asetettiin vakoilijoita,
kuulusteltiin vahteja, puhallettiin muskettien sytyttimiin, vaikka
sellaisia aseita oli vain vähän, sillä melkein kaikki käyttivät
piilukkoisia pyssyjä. Roque vietti yönsä erillään miehistään,
sellaisissa paikoissa, että he eivät voineet tietää, missä hän
oikeastaan oli, sillä monet hänen henkeänsä uhkaavat kuulutukset, joita
Barcelonan varakuningas oli toimittanut julkisuuteen, pitivät häntä
alinomaisessa levottomuudessa ja pelossa, eikä hän uskaltanut luottaa
kehenkään, koska pelkäsi, että omat miehet joko surmaisivat hänet tai
jättäisivät oikeuden käsiin: todella surkeaa ja kurjaa elämää.
Roque, Don Quijote ja Sancho, seurassaan kuusi asemiestä, lähtivät
vihdoin kulkemattomia teitä ja salaisia polkuja pitkin Barcelonaan. He
saapuivat kaupungin rantaan Johannes Kastajan juhlan aattona, Roque
syleili Don Quijotea ja Sanchoa, antoi Sancholle aikaisemmin lupaamansa
kymmenen dukaattia, ja niin he erosivat, lausuen kummaltakin puolen
tuhansia kohteliaisuuksia.
Roque lähti takaisin, Don Quijote jäi paikalleen ja odotteli päivää yhä
istuen hevosensa selässä, eikä kestänytkään kauan, ennenkuin heleän
aamuruskon kasvot alkoivat näkyä idän parvekkeilta ilahduttaen yrttejä
ja kukkasia sensijaan, että olisivat hivelleet korvaa; mutta samassa
ilahdutti jo korviakin monilukuisten sorapillien ja käsirumpujen
soitto, tiukujen kilinä ja nähtävästi kaupungista tulevien ratsumiesten
huudot: »Hei, hei, alta pois, alta pois!» Aamurusko väistyi auringon
tieltä, joka kohosi vähitellen näkörannan yli, kasvot pyöreää kilpeä
suurempina.
Don Quijote ja Sancho tähyilivät joka puolelle; he näkivät meren,
jota eivät olleet aikaisemmin milloinkaan nähneet; se näytti heistä
kovin laajalta ja leveältä, paljoa suuremmalta kuin Ruidera-lammikot,
joihin olivat Manchassa tutustuneet; he näkivät satamansuulla kaleerit,
joissa aurinkoteltat oli laskettu alas, niin että ne näkyivät täynnä
viirejä ja lippuja, jotka liehuivat tuulessa ja hipoivat ja viistivät
vedenkalvoa; aluksista kuului huilujen, torvien ja sorapilven ääni,
joka täytti ilman lähellä ja kaukana miellyttävillä ja sotaisilla
soinnuillaan. Sitten alukset alkoivat liikkua ja suorittaa jonkinlaista
leikkitaistelua tyvenellä merellä, ja samanlaista leikkiottelua
suorittivat maalla lukemattomat ratsumiehet, jotka hyökkäsivät ulos
kaupungista upeissa puvuissa ja kauniilla hevosilla ratsastaen.
Kaleerisotilaat pitivät lakkaamatta yllä muskettitulta johon kaupungin
muureilla ja vallituksilla oleva miehistö vastasi; järeän tykistön
laukaukset raikuivat ilmoille peloittavasti kumahdellen, ja niihin
vastasivat kaleerien kansitykit. Tyven meri, miellyttävä rantamaisema,
kirkas ilma, jota vain toisinaan himmensi ruudinsavu, näytti alinomaa
luovan uutta iloa kaikkiin ihmisiin. Sancho ei voinut käsittää, kuinka
noilla merellä liikkuvilla myhkyröillä voi olla niin paljon jalkoja.
Samassa saapuivat upeapukuiset ritarit huutaen, hihkuen ja riemuiten
sinne, missä Don Quijote oli yhä aivan hiljaa, täynnä ihmetystä ja
kummastusta, ja eräs heistä, sama mies, jolle Roque oli kirjoittanut,
huusi Don Quijotelle kovalla äänellä:
Tervetullut kaupunkiimme, te kaikkien vaeltavien ritareitten
kuvastin, majakka, tähti ja kompassi, niinkuin toisessa kohdassa
on yksityiskohtaisemmin mainittu. Tervetullut, sanon minä, te
urhoollinen Don Quijote Manchalainen; ei se väärä ja väärennetty, ei se
apokryyfinen, joka on äskettäin meille näytetty väärissä historioissa,
vaan se oikea, se ainoa todellinen, jonka meille on kuvannut Cide
Hamete Benengeli, kaikkien historioitsijoitten kukka.
Don Quijote ei vastannut sanaakaan, eivätkä ratsumiehet odottaneetkaan
häneltä mitään vastausta, vaan ajelivat edestakaisin toisten
seuralaistensa kanssa alkaen kiertää hurjassa laukassa Don Quijotea,
joka kääntyi sanomaan Sancholle:
Nämä ovat tosiaan meidät tunteneet; lyönpä vetoa, että he ovat lukeneet
meidän historiamme ja myös sen aragonialaisen kirjoittaman, joka on
äsken painosta ilmestynyt.
Ratsumies, joka oli Don Quijotea puhutellut, tuli takaisin ja sanoi
hänelle:
— Suvaitkoon teidän armonne herra Don Quijote lähteä kanssamme; me
olemme kaikki teidän kuuliaisia palvelijoitanne ja Roque Guinartin
hyviä ystäviä.
Siihen vastasi Don Quijote:
— Jos kohteliaisuus synnyttää kohteliaisuutta, niin teidän
mielenlaatunne, herra ritari, on suuren Roquen mielenlaadun tytär tai
likeinen sukulainen. Viekää minut, minne haluatte, sillä minulla ei ole
muuta tahtoa kuin teidän tahtonne, varsinkin, jos tahdotte sitä käyttää
palvelukseenne.
Hänelle vastasi yhtä sievin sanoin ratsumies. Sitten he kaikki ottivat
hänet keskelleen ja lähtivät hänen kanssaan kohti kaupunkia sorapillien
ja käsirumpujen soidessa. Mutta heidän kaupunkiin ratsastaessaan yhtyi
paholainen, joka kaiken pahan matkaansaattaa, katupoikiin, jotka ovat
pahempia kuin paholainen itse, ja kaksi kaikkein huiminta ja julkeinta
tunkeutui väkijoukkoon ja nosti toinen harmon, toinen Rocinanten häntää
pistäen niiden alle kourallisen takkiaisia. Eläinraukat tunsivat
outojen kannusten pistot, painoivat häntänsä kiinni lisäten siten omaa
kipuaan, lähtivät hyppien laukkaamaan ja paiskasivat ratsastajansa
maahan. Don Quijote riensi häpeissään ja suuttuneena poistamaan
koristuksia koninsa hännästä, ja Sancho teki samoin harmolleen. Don
Quijoten seuralaiset olisivat mielellään halunneet rangaista poikia
heidän hävyttömyydestään, mutta se oli mahdotonta, sillä pojat olivat
pujahtaneet heitä seuraavien lukemattomien muiden joukkoon.
Don Quijote ja Sancho nousivat jälleen juhtainsa selkään ja saapuivat
suosionosoitusten ja musiikin yhä raikuessa opastajansa taloon, joka
oli suuri ja komea, sanalla sanoen kuin rikkaan aatelismiehen talo; ja
sinne me heidät nyt jätämme, sillä niin tahtoo Cide Hamete.
Kahdesseitsemättä luku,
missä kerrotaan taiotun pään kanssa sattuneesta seikkailusta ja muista
vähäpätöisistä seikoista, joita ei sovi kertomatta jättää.
Don Quijoten isännän nimi oli Don Antonio Moreno. Hän oli rikas ja
älykäs aatelismies ja piti sievistä ja miellyttävistä huveista.
Don Quijoten nyt ollessa hänen luonaan hän yritti keksiä keinoa,
miten voisi häntä vahingoittamatta saada ilmi hänen hulluutensa;
pila, joka tekee kipeätä, ei näet ole oikeata pilaa, eivätkä huvit
ole minkäänarvoisia, jos niistä on vahinkoa toiselle. Ensiksi hän
antoi riisua Don Quijoten varukset ja vei hänet ihomyötäisessä
säämiskäpuvussa (jonka olemme jo aikaisemmin kuvailleet) erään
kaupungin pääkadun puolella sijaitsevalle parvekkeelle kaikkien
ihmisten ja katupoikien nähtäväksi, jotka katselivat häntä kuin apinaa.
Ritariasuun puetut ratsumiehet kiersivät häntä jälleen, ikäänkuin
olisivat pukeutuneet siihen asuun yksinomaan hänen tähtensä eikä
juhlapäivän viettämiseksi, ja Sancho oli erinomaisen tyytyväinen, koska
hänestä tuntui, että hän oli jollakin ihmeellisellä tavalla löytänyt
toiset Camachon häät, toisen samanlaisen talon kuin Diego de Mirandan
ja toisen linnan, joka oli herttuan linnan kaltainen.
Sinä päivänä oli Don Antonion luona päivällisillä muutamia hänen
ystäviään, jotka kaikki kunnioittivat Don Quijotea ja kohtelivat häntä
niinkuin ainakin vaeltavaa ritaria, mistä hän tuli erittäin ylpeäksi ja
sanomattoman iloiseksi. Sancho lausui niin paljon hupaista, että kaikki
talon palvelijat kuuntelivat häntä kuin henkeään pidättäen ja samoin
kaikki muut, jotka olivat häntä kuuntelemassa. Pöydässä oltaessa Don
Antonio sanoi Sancholle:
— Me olemme tässä saaneet kuulla, hyvä Sancho, että te syötte
kanamureketta ja kokkareita niin mielellänne, että liikaa saadessanne
pistätte sen poveenne seuraavaa päivää varten.
— Ei, armollinen herra, se ei pidä kutiansa, — vastasi Sancho — sillä
minä olen pikemmin siisti kuin ahmatti, ja herrani Don Quijote, joka
on tässä läsnä, tietää hyvin, että me molemmat tulemme usein toimeen
kahdeksan päivää kourallisella terhoja tai pähkinöitä. Totta kyllä,
että toisinaan niin sattuessa, kun lehmää mulle tarjotaan, käyn
viipymättä ottamaan, tarkoitan, että syön, mitä minulle tarjotaan,
ja käytän kutakin aikaa hyväkseni, mutta olkoon kuka tahansa, joka
on väittänyt, että minä olen suuri ahmatti ja rähjys, hän tietäköön,
ettei siinä puheessa ole perää pahaakaan; ja minä olisin sanonut tämän
hiukan toisin, jollen olisi ottanut huomioon tässä pöydässä istuvia
kunnianarvoisia partoja.
— Varmaa on, — virkkoi Don Quijote — että Sanchon aterioidessaan
osoittama kohtuus ja siisteys voidaan kirjoittaa ja piirtää
pronssitauluihin, jotta se pysyy iäisessä muistossa tulevia aikoja
varten. Nälkäisenä hän tosin saattaa näyttää hiukan ahmatilta, koska
syö nopeasti ja pureksii ruokaa suun täydeltä, mutta siisteydestä hän
aina pitää huolen, ja ollessaan käskynhaltiana hän oppi syömään oikein
hienosti, niin että söi haarukalla viinirypäleitä ja omenansiemeniäkin.
— Mitä! — virkkoi Don Antonio. — Onko Sancho ollut käskynhaltiana?
— On, — vastasi Sancho — Barataria-nimisen saaren käskynhaltiana.
Minä hallitsin sitä kymmenen päivää niin ettei paremmasta apua; niinä
päivinä menetin mieleni rauhan ja opin halveksimaan kaikkia maailman
käskynhaltianvirkoja; minä pakenin sieltä, putosin erääseen luolaan,
mihin luulin kuolevani ja mistä pelastuin ihmeellisellä tavalla.
Don Quijote kertoi nyt yksityiskohtaisesti Sanchon koko
käskynhaltiatarinan, joka kovin miellytti kuulijoita.
Aterian päätyttyä Don Antonio tarttui Don Quijoten käteen ja lähti
hänen kanssaan erääseen sivuhuoneeseen, missä ei ollut mitään muita
huonekaluja kuin pöytä, joka näytti olevan jaspista ja lepäsi samasta
kivilajista tehdyllä alustalla; pöydälle oli asetettu Rooman keisaria
muistuttava pronssiselta näyttävä rintakuva. Don Antonio kulki Don
Quijoten kanssa ympäri koko huoneen kiertäen pöydän moneen kertaan ja
sanoi sitten:
— Herra Don Quijote, nyt, kun varmasti tiedän, ettei kukaan meitä kuule
eikä kuuntele, ja ovi on suljettu, tahdon kertoa teidän armollenne
erään kaikkein merkillisimpiä seikkailuja tai oikeammin sanoen
uutuuksia, mitä kuvitella saattaa, sillä ehdolla, että teidän armonne
sijoittaa sen, mitä tulen teille sanomaan, vaiteliaisuutensa syvimpään
kätköön.
— Sen vannon, — vastasi Don Quijote — ja paremmaksi vakuudeksi panen
vielä hautakiven sen päälle, sillä tietäköön teidän armonne, herra Don
Antonio (hän näet jo tiesi isäntänsä nimen), että puhutte henkilön
kanssa, jolla kyllä on korvat kuulla, mutta jolla ei ole kieltä puhua;
teidän armonne voi siis aivan rauhallisesti siirtää, mitä povessanne
on, minun poveeni luottaen siihen, että olette heittänyt sen vaitiolon
syvään kuiluun.
— Tähän lupaukseenne luottaen — vastasi Don Antonio — tahdon antaa
teidän armonne nähdä ja kuulla seikkoja, jotka teitä ihmetyttävät, ja
lieventää hiukan ikävyyttä, jota tunnen, kun ei ole, kenelle ilmaista
salaisuuksiani, joita ei sovi uskoa kaikille.
Don Quijote oli ihmeissään ja odotti, mihin tämä varovaisuus lopulta
johtaisi. Samassa Don Antonio tarttui hänen käteensä, kuljetti sitä
pronssipään ja koko pöydän sekä sen alla olevan jaspisjalan yli ja
sanoi sitten:
— Tämän pään, herra Don Quijote, on tehnyt ja valmistanut eräs kaikkein
suurimpia noitia ja velhoja, mitä maailmassa on milloinkaan ollut;
minä luulen, että hän oli syntyjään puolalainen ja oli saanut oppinsa
kuuluisalta Escotillolta,[62] josta kerrotaan niin paljon ihmeellistä;
hän oli täällä talossani ja valmisti hänelle antamani tuhannen dukaatin
hinnasta tämän pään, jossa on se ominaisuus ja kyky, että se vastaa
kaikkeen, mitä siltä kysytään, kun kysymykset lausutaan sen korvaan.
Sen valmistaja otti huomioon ilmansuunnat, piirsi taikamerkkejään,
tähyili tähtiä, piti silmällä otollisinta hetkeä ja sai sen lopulta
niin täydelliseksi kuin huomenna tulemme näkemään; perjantaisin se näet
on mykkä, ja koska tänään on perjantai, se vaatii meitä odottamaan
huomiseen. Sillävälin teidän armonne voi valmistautua harkitsemalla,
mitä haluatte siltä kysyä; minä näet tiedän kokemuksesta, että se
vastatessaan puhuu aina totta.
Don Quijote ihmetteli kovin pään kykyä ja ominaisuutta ja voi tuskin
uskoa Don Antonion sanoja, mutta ajatellessaan, kuinka lyhyen ajan
kuluttua koe tulisi tehtäväksi, hän ei huolinut sanoa mitään muuta kuin
kiitokset siitä, että hänen isäntänsä oli ilmaissut hänelle niin suuren
salaisuuden. He poistuivat huoneesta, Don Antonio lukitsi oven, ja he
lähtivät saliin, missä muut herrat olivat. Sancho oli tällävälin näille
kertonut useita hänen herrallensa sattuneita seikkailuja ja tapahtumia.
Iltapäivällä he veivät Don Quijoten ratsastamaan, ei varuksissa, vaan
tavallisessa puvussa, puettuna keltaisenruskeasta verasta tehtyyn
laajaan päällystakkiin, joka olisi saanut itse pakkasenkin hikoilemaan
tänä vuodenaikana. He käskivät talon palvelijoita sillävälin
huvittamaan Sanchoa, niin ettei hänen päähänsä pistäisi lähteä ulos.
Don Quijote ei ratsastanut Rocinantella, vaan isolla muuliaasilla, joka
asteli aivan tasaisesti komeissa valjaissaan. Päällystakki pantiin
hänen hartioilleen ja selkään kiinnitettiin hänen huomaamattaan
pergamentti, johon oli kirjoitettu suurin kirjaimin: _Tämä on Don
Quijote Manchalainen_. Heti ratsastuksen alussa veti pergamenttilappu
puoleensa kaikkien huomiota, jotka joutuivat sen näkemään, ja kun he
siitä lukivat »Tämä on Don Quijote Manchalainen», joutui Don Quijote
ihmeisiinsä havaitessaan, että kaikki, jotka hänet näkivät, tunsivat
hänet ja mainitsivat hänen nimensä. Siksi hän kääntyi Don Antonion
puoleen, joka ratsasti hänen vierellään, ja virkkoi hänelle:
— Vaeltavan ritarin ammattiin sisältyy totisesti suuria etuja, sillä
se tekee harjoittajansa tunnetuksi ja kuuluisaksi kaikilla maailman
äärillä; katsokaahan, armollinen herra Don Antonio, kuinka tämän
kaupungin katupojatkin tuntevat minut, vaikka eivät ole koskaan ennen
minua nähneet.
— Niin on laita, herra Don Quijote, — vastasi Don Antonio — sillä yhtä
vähän kuin tulta voidaan pitää piilossa tai sisään suljettuna, voi
kuntokaan jäädä tunnetuksi tulematta, ja kunto, joka saavutetaan
harjoittamalla asetointa, loistaa kirkkaammin kuin mikään muu.
Sattui sitten, että Don Quijoten ratsastaessa eteenpäin
suosionosoitusten kaikuessa, kuten jo aikaisemmin mainittiin, muudan
kastilialainen, joka oli lukenut hänen selässään olevan ilmoituksen,
koroitti äänensä ja sanoi:
‒ Piru sinut periköön, Don Quijote Manchalainen! Kuinka olet päässyt
tänne saakka saamatta surmaasi niissä lukemattomissa selkäsannoissa,
joita sinulle on annettu? Sinä olet hullu, ja jos olisit hullu
yksinäisyydessä ja hulluutesi suljettujen ovien takana, ei olisi
niinkään pahasti; mutta sinulla on kyky tehdä kaikki, jotka
seurustelevat tai ovat tekemisissä kanssasi, yhtä hulluiksi ja
järjettömiksi, ja jollei sanojani uskota, niin katsottakoon vain noita
herroja, jotka ovat seurassasi. Palaa kotiisi, mieletön, hoida taloasi,
vaimoasi ja lapsiasi ja luovu näistä järjettömyyksistä, jotka kalvavat
aivojasi ja kuorivat pois ymmärryksesi kerman.
— Hyvä ystävä, — sanoi Don Antonio — menkää te matkaanne jakamatta
neuvojanne, kun niitä ei teiltä pyydetä. Herra Don Quijote Manchalainen
on varsin viisas, emmekä me, jotka olemme hänen seurassaan, ole liioin
typeriä. Hyvettä tulee kunnioittaa, tavattakoon sitä niissä tahansa, ja
menkää itse hiiteen huolimatta sekaantua asioihin, jotka eivät teitä
liikuta.