siirtyivät omaan huoneeseensa jättäen Don Juanin ja Don Jerónimon
ihmettelemään ritarissa ilmennyttä älyn ja hulluuden sekoitusta. Nyt he
uskoivat aivan varmaan, että nämä olivat oikea Don Quijote ja Sancho,
eivätkä ne, joita heidän aragonialainen kirjailijansa kuvaili.
Don Quijote nousi varhain aamulla, koputti väliseinään ja sanoi hyvästi
isäntäväelleen. Sancho maksoi majatalon isännälle auliisti ja neuvoi
häntä joko vähemmän kehumaan majatalonsa varastoja tai pitämään niistä
parempaa huolta.
Kuudeskymmenes luku.
Siitä, mitä Don Quijotelle sattui hänen ollessaan matkalla Barcelonaan.
Don Quijoten lähtiessä majatalosta oli raikas aamu, ja päiväkin näytti
tulevan samanlainen. Ennen lähtöään hän tiedusteli, miten voi päästä
suorinta tietä Barcelonaan kulkematta Zaragozan kautta; niin hartaasti
hän halusi osoittaa valehtelijaksi tuon uuden historioitsijan, jonka
sanottiin häntä niin pahoin solvaavan. Sitten ei hänelle enemmän
kuin kuuden päivän aikana sattunut mitään, mitä kannattaisi muistiin
merkitä. Tuon ajan kuluttua, hänen poistuttuaan maantieltä, hänet
yllätti yö muutamien tuuheiden tammien tai korkkipuitten alla — tässä
näet Cide Hamete ei ole niin täsmällinen kuin muuten yleensä.
Isäntä ja renki astuivat maahan juhtainsa selästä ja istuutuivat
nojaamaan puun runkoon; Sancho, joka oli tänä päivänä saanut
illallisensa, painui muitta mutkitta sisään unen portista, mutta Don
Quijote, jota pitivät valveilla pikemmin hänen haaveensa kuin nälkä,
ei voinut silmiään sulkea, vaan harhaili ajatuksissaan lukemattomissa
eri paikoissa. Toisinaan hänestä tuntui kuin hän olisi ollut Montesinon
luolassa, toisinaan hän oli näkevinään maalaistytöksi muuttuneen
Dulcinean laukkaavan ja hyppäävän aasinsa selkään, toisinaan taas hänen
korvissaan soivat viisaan Merlinin sanat, mitkä hänelle selittivät
ehtoja ja toimenpiteitä, jotka oli täytettävä ja joihin oli ryhdyttävä
vapautettaessa Dulcineaa lumouksesta. Hän oli aivan epätoivoinen,
ajatellessaan aseenkantajansa Sanchon välinpitämättömyyttä ja
rakkaudettomuutta, koska näet uskoi hänen antaneen itselleen ainoastaan
viisi iskua, mikä oli suhteettoman pieni määrä verrattuna lukemattomiin
vielä puuttuviin; ja siitä hän niin harmistui ja suuttui, että päätteli
seuraavalla tavalla: »Jos kerran Aleksanteri Suuri löi poikki Gordionin
solmun sanoen: 'Samantekevää, lyönkö sen poikki vai avaan', ja kaikesta
huolimatta pääsi koko Aasian ehdottomaksi valtiaaksi, niin voisihan
käydä ihan samalla tavalla vapautettaessa Dulcineaa lumouksesta,
jos minä piiskaisin Sanchoa vastoin hänen tahtoansa; jos näet tämän
toimenpiteen ehtona on, että Sancho saa ne kolmetuhatta ja niin ja niin
monta iskua, niin mitä minä välitän, antaako hän ne itse itselleen vai
antaako ne hänelle joku toinen, koska kerran asian ydin on siinä, että
hän ne saa, tulivatpa ne sitten mistä tahansa?»
Näin ajatellen hän lähestyi Sanchoa otettuaan ensin Rocinanten suitset
ja koottuaan ne niin, että voi niillä lyödä, alkoi irroittaa Sanchon
housujen kannattimia, vaikka oikeastaan otaksutaan, että Sancholla
oli vain etupuolella yksi kannatin, jonka varassa hänen housunsa
riippuivat. Mutta Don Quijote oli tuskin ehtinyt alkuunkaan, kun Sancho
heräsi aivan valveille ja huusi.
— Mitä tämä merkitsee? Kuka minuun koskee ja avaa remmiäni?
— Minä tässä olen; — vastasi Don Quijote ininä näet tulen korvaamaan
sinun laiminlyöntejäsi ja hälventämään omia huoliani; minä tulen
piiskaamaan sinua, Sancho, ja vapauttamaan sinua ainakin osasta sitä
velkaa, jonka olet sitoutunut suorittamaan. Dulcinea riutuu pois,
sinä elelet aivan huoletonna, minä näännyn kaipaukseen; laske siis
housusi alas vapaaehtoisesti, sillä minä aion antaa sinulle täällä
yksinäisyydessä ainakin kaksituhatta iskua.
— Siitä ei synny mitään; — sanoi Sancho — pysyköön teidän armonne
alallaan, muuten, niin totta kuin Jumala elää, tulevat kuurotkin
kuulemaan, mitä tässä tapahtuu. Ne iskut, jotka olen sitoutunut
antamaan, tulee antaa vapaaehtoisesti eikä väkipakolla, ja nyt minulla
ei ole yhtään halua ruveta itseäni pieksemään; riittää, kun lupaan
teidän armollenne kunniasanallani, että tulen itseäni kurittamaan ja
piiskaamaan, kun satun sille päälle.
— Asiaa ei sovi jättää riippumaan sinun mielihalustasi, Sancho, — sanoi
Don Quijote — sillä sydämesi on paatunut, ja vaikka oletkin moukka,
olet arkaihoinen.
Niin hän yritti tempoa ja saada kannattimia avatuiksi, mutta Sancho
Panza sen huomattuaan nousi jaloilleen, hyökkäsi isäntänsä kimppuun,
kävi häneen käsiksi sylisin, pisti jalkakamppia ja kellisti hänet
maahan selälleen; sitten hän painoi oikean polvensa hänen rinnalleen ja
piteli hänen käsiään, niin ettei hän päässyt hievahtamaan eikä kunnolla
hengittämäänkään. Don Quijote sanoi hänelle:
— Mitä teetkään, sinä konna? Kapinoit omaa herraasi ja isäntääsi
vastaan? Julkeat hyökätä hänen kimppuunsa, joka antaa sinulle
jokapäiväisen leivän?
— Minä en kukista kuningasta enkä aseta kuningasta valtaistuimelle,[54]
— vastasi Sancho — vaan autan itseäni, koska olen oma herrani. Teidän
armonne tulee luvata pysyä alallaan eikä yrittää piiskata minua tällä
kertaa, niin päästän teidät vapaaksi; jollette sitä tee niin
tähän kuolet, petturi, sa
Doña Sanchan vihamies.[55]
Don Quijote lupasi sen hänelle ja vannoi rakkautensa nimessä, ettei
koskettaisi hänen hiuskarvaansakaan, vaan jättäisi kaikin puolin
Sanchon oman harkinnan ja vapaan tahdon valtaan piiskata itseään
milloin hyväksi näkisi. Sancho nousi, lähti hyvän matkan päähän ja
aikoi paneutua erään toisen puun juurelle, mutta tunsi samassa, että
jokin pyyhkäisi hänen päätänsä, ojensi kätensä ja havaitsi siinä kaksi
ihmisen jalkaa kenkineen ja sukkineen. Hän vapisi pelosta, juoksi
nopeasti toisen puun juurelle, ja siellä hänen kävi samoin. Nyt hän
huusi kovalla äänellä Don Quijotelle kutsuen häntä avukseen. Don
Quijote tuli, kysyi, mitä hänelle oli tapahtunut ja mitä hän pelkäsi,
ja Sancho vastasi, että kaikki nuo puut olivat täynnä ihmisten jalkoja
ja sääriä. Don Quijote tunnusteli niitä, ymmärsi heti, mitä se saattoi
olla, ja sanoi Sancholle:
— Sinun ei tarvitse pelätä, sillä nämä jalat ja saaret, joihin
kosketit ja joita et näe, kuuluvat epäilemättä joillekin rosvoille
ja ryöväreille, jotka on näihin puihin hirtetty; näillä mailla näet
oikeudenpalvelija niitä hirttävät, kun saavat käsiinsä, aina pari-,
kolmekymmentä yhdellä kertaa; ja tästä minä päättelen, että meidän
täytyy olla lähellä Barcelonaa.[56]
Oli todella niin laita kuin hän otaksui.
Aamun koittaessa he katsahtivat ylöspäin ja huomasivat, että puissa
riippui rosvojen ruumiita kuin hedelmiä ikään. Sitten tuli jo aamu,
ja jos kuolleet olivat heitä säikähdyttäneet, niin yhtä ankarasti he
pelästyivät nähdessään neljäkymmentä elävää rosvoa, jotka äkkiä heidät
piirittivät ja sanoivat heille kataloniankielellä,[57] että heidän
piti pysyä hiljaa paikoillaan, kunnes heidän päällikkönsä saapuisi.
Don Quijote oli jalkaisin, hänen hevoseltaan oli riisuttu päitset
päästä, hänen peitsensä nojasi puuhun, ja hän oli sanalla sanoen aivan
turvaton; siksi hän pitikin parhaana laskea käsivartensa ristiin ja
taivuttaa päänsä säästääkseen itseänsä parempaa tilaisuutta varten.
Ryövärit riensivät tutkimaan harmoa eivätkä jättäneet jäljelle mitään,
mitä sen kuljettamassa matkalaukussa ja haarapussissa oli, ja Sancho
sai kiittää onneaan, että herttuan dukaatit ja ne, jotka hänellä oli
ollut mukana kotoa lähdettäessä, olivat vyössä hänen vatsallaan.
Mutta siitä huolimatta nämä kelpo miehet olisivat varmaan tutkineet
ja tarkastaneet hänetkin ja olisivat katsoneet, eikö hän ollut
piilottanut mitään nahan ja lihan väliin, jollei samassa olisi saapunut
heidän päällikkönsä, joka näytti olevan vähän yli kolmenkymmenen
vuoden ikäinen mies, roteva, keskimittaa pitempi, vakavannäköinen ja
tummapintainen. Hän ratsasti valtavan suurella hevosella, hänellä oli
yllään panssaripaita ja kupeillaan neljä pistoolia (semmoisia, joita
niillä seuduilla nimitetään piilukkoisiksi). Hän huomasi asemiestensä
— niin näet nimitetään henkilöitä, jotka harjoittavat tätä ammattia
— olevan aikeissa ryöstää Sancho Panzaa ja käski heitä jättämään sen
tekemättä. Toiset tottelivat heti, ja niin Sanchon vatsavyö pelastui.
Päällikkö oli ihmeissään, kun näki peitsen puuhun nojaamassa, maassa
kilven ja Don Quijoten varuksissaan ja mietteissään, niin surullisen
ja alakuloisen näköisenä kuin itse murhe mustimmillaan. Hän meni Don
Quijoten luo ja sanoi hänelle:
— Älkää olko niin surullinen, hyvä mies, sillä teitä ei ole saanut
käsiinsä mikään julma Osiris,[58] vaan Roque Guinart, jonka kädet ovat
pikemmin armeliaat kuin ankarat.
— Minun alakuloisuuteni — vastasi Don Quijote — ei johdu siitä, että
olen joutunut sinun käsiisi, urhoollinen Roque, jonka maineella ei ole
maailmassa rajoja, vaan omasta huolimattomuudestani, jonka syytä on,
että sotilaasi ovat voineet minut esteettömästi yllättää, vaikka olen
sen vaeltavan ritarikunnan sääntöjen mukaan, johon kuulun, velvollinen
elämään aina valppaana ja olemaan alinomaa varuillani; sinun tulee
näet tietää, oi suuri Roque, että jos he olisivat kohdanneet minut,
kun istuin ratsuni selässä, peitsi kädessä ja kilpi käsivarrellani, ei
olisi ollut niinkään helppo minua kukistaa, sillä minä olen Don Quijote
Manchalainen, ritari, jonka mainetta koko maailma on täynnä.
Roque Guinart[59] ymmärsi heti, että Don Quijotea vaivasi pikemmin
hulluus kuin urhoollisuus, ja vaikka hän oli joitakin kertoja kuullut
hänestä puhuttavan, ei hän ollut milloinkaan pitänyt hänen urotöitään
todenperäisinä, yhtä vähän kuin oli voinut uskoa sitäkään, että
tuollainen oikku olisi voinut saada valtaansa ihmisen sydämen, ja hän
oli sanomattomasti iloissaan, kun nyt hänet tavannut, jotta sai aivan
läheltä katsella ja kokea, mitä oli ennen kuullut vain kaukaisena
huhuna. Hän sanoi siis:
— Urhoollinen ritari, älkää olko pahoillanne ja älkää pitäkö kovana
onnena tätä, mihin nyt olette joutunut, sillä voihan olla, että teidän
näin kompastuttuanne kova kohtalonne muuttuu paremmaksi; taivas näet
nostaa yleensä jaloilleen langenneita ja tekee köyhiä rikkaiksi
merkillisillä ja ennenkuulumattomilla tavoilla, joita ihmiset eivät
osaa kuvitellakaan.
Don Quijote oli juuri aikeissa kiittää häntä, kun he kuulivat takaansa
kovaa töminää, kuin olisi sieltä tullut joukko hevosia, mutta sieltä
tulikin vain yksi ainoa. Sillä ratsasti hurjaa laukkaa näöltään noin
kahdenkymmenen vuoden ikäinen nuorukainen, jolla oli viheriästä
damastista tehty kultanauhuksilla koristettu nuttu, ihomyötäiset housut
ja ratsasviitta, päässä vallonilainen hattu, jonka reunat olivat
ylöspäin käännetyt, jaloissa kapeavartiset kiiltävät saappaat ja
niissä kannukset, kupeella kullattu tikari ja toisella miekka, kädessä
pieni karbiini ja pistooli kummallakin puolella. Roque käänsi töminän
kuultuaan päätään ja näki tuon kauniin ratsastajan, joka tuli hänen
luokseen ja sanoi:
— Sinua minä olen tullut etsimään, oi urhoollinen Roque, saadakseni
sinulta, jollei apua, niin ainakin lievitystä onnettomuuteeni, ja koska
en tahdo pitää sinua epätietoisuuden vallassa, kun huomaan, ettet ole
minua tuntenut, tahdon sanoa sinulle, kuka olen. Minä olen Claudia
Jeronima, Simon Forten tytär; isäni on hyvä ystäväsi ja Clauquel
Torrellasin vihollinen, joka on sinunkin vihollisesi, koska kuuluu
vastustajiesi puolueeseen; ja tiedäthän myös, että tällä Torrellasilla
on poika, joka on nimeltään Vicente Torrellas, tai jota ainakin
vielä toista tuntia sitten sillä nimellä mainittiin. Kertoakseni
onnettomuuteni muutamalla sanalla mainitsen sinulle lyhyesti, mihin
onnettomuuteen hän on minut saattanut. Hän näki minut, kehitteli minua,
minä kuuntelin häntä ja rakastuin häneen isäni tietämättä; ei näet ole
yhtään semmoista naista, elipä hän kuinka eristettynä tahansa ja olipa
kuinka kaino hyvänsä, jolla ei ole liikaakin aikaa muuttaa toiminnaksi
ja toteuttaa harkitsemattomia halujansa. Sanalla sanoen, hän lupasi
tulla puolisokseni, ja minä lupasin suostua hänen vaimokseen, mutta
me emme menneet teossa sen pitemmälle. Eilen sain kuulla, että hän,
unohtaen, mitä oli minulle velkaa, oli aikeissa mennä naimisiin toisen
kanssa ja että vihkiminen piti toimittaa tänä aamuna. Tämä uutinen
sai minut ihan mielettömäksi ja lopetti kärsivällisyyteni, ja koska
isäni oli poissa kotoa, oli minulla tilaisuutta pukeutua asuun, jossa
minut nyt näet. Minä kannustin hevoseni täyteen laukkaan, saavutin
Don Vicenten noin peninkulman päässä täältä, en huolinut esittää
mitään valituksia tai kuunnella mitään puolusteluja, vaan ammuin
häntä tällä karbiinilla ja lisäksi näillä molemmilla pistooleilla,
niin että olen luullakseni laukaissut enemmän kuin kaksi kuulaa hänen
ruumiiseensa avaten siihen aukkoja, joista kunniani pääsee ulos hänen
verensä keralla. Siihen minä hänet jätin palvelijainsa keskelle, jotka
eivät uskaltaneet eivätkä voineet käydä häntä puolustamaan. Tulen nyt
etsimään sinua, jotta viet minut Ranskaan, missä minulla on sukulaisia,
joiden luona voin elää, ja pyydän sinua myös puolustamaan isääni, jotta
Don Vicenten monet heimolaiset eivät uskalla kostaa hänelle verisesti.
Kauniin Claudian reippautta, upeutta, moitteetonta vartaloa ja
seikkailua ihmetellen Roque sanoi hänelle — Tule, armollinen neiti,
lähtekäämme katsomaan, onko vihollisesi kuollut; sitten saamme nähdä,
mikä on itsellesi parasta.
Don Quijote, joka oli tarkkaavasti kuunnellut, mitä Claudia oli
kertonut ja mitä Roque Guinart vastannut, virkkoi:
— Kenenkään ei tarvitse vaivautua puolustamaan tätä armollista
neitiä, sillä sen otan tehtäväkseni minä. Antakaa minulle ratsuni
ja aseeni ja odottakaa minua tässä, niin minä menen etsimään tuota
ritaria ja pakotan hänet, olkoon hän elävä tai kuollut, pitämään tälle
erinomaiselle kauneudelle antamansa lupauksen.
— Älköön sitä kukaan epäilkö, — sanoi Sancho — sillä herrani on sangen
kätevä naittamishommissa; ei näet ole montakaan päivää siitä, kun
hän pakotti naimaan erään toisen, joka samoin kieltäytyi pitämästä
eräälle toiselle tytölle antamaansa lupausta, ja jos noidat, jotka
häntä vainoavat, eivät olisi muuttaneet miestä todellisesta hahmosta
lakeijaksi, niin tuo neitsyt ei olisi tällä hetkellä enää neitsyt.
Roque oli syventynyt enemmän ajattelemaan, mitä kauniille Claudialle
oli tapahtunut, kuin kuuntelemaan isännän ja palvelijan puheita, joita
hän ei todella kuullutkaan. Käskettyään sitten asemiestensä antaa
Sancholle takaisin kaikki, mitä he olivat harmolta vieneet, hän käski
heitä vielä menemään siihen paikkaan, missä he olivat viettäneet
edellisen yön, ja lähti heti mitä kiireimmin Claudian kanssa etsimään
haavoittunutta tai kuollutta Don Vicenteä. He saapuivat sinne, missä
Claudia oli hänet kohdannut, mutta eivät löytäneet muuta kuin äsken
vuotanutta verta; tähystellessään joka puolelle he sentään havaitsivat
muutamia henkilöitä eräällä kummulla ja otaksuivat, aivan oikein, että
siellä oli Don Vicente, jota hänen palvelijansa kantoivat pois, elävänä
tai kuolleena, hankkiakseen hänelle apua tai haudatakseen hänet. He
kiiruhtivat heidän jälkeensä saavuttaakseen heidät, mikä kävikin
helposti päinsä, koska toiset liikkuivat hitaasti. Heidän tullessaan
luo Don Vicente lepäsi palvelijoittensa sylissä pyytäen uupuneella ja
heikolla äänellä, että he antaisivat hänen kuolla siihen, koska hänen
haavansa tekivät niin kipeätä, ettei hän voinut liikkua eteenpäin.
Claudia ja Roque hyppäsivät maahan ja astuivat hänen luokseen.
Palvelijat pelästyivät tuntiessaan Roquen, ja Claudia hämmentyi
nähdessään Don Vicenten; puolittain heltyneenä, puolittain katkerana
hän tuli miehen luo, tarttui hänen käteensä ja sanoi:
— Jos olisit antanut minulle tämän sopimuksemme mukaan, et olisi
milloinkaan joutunut tähän tilaan.
Haavoittunut aatelismies avasi melkein sulkeutuneet silmänsä, tunsi
Claudian ja sanoi hänelle:
— Tiedän kyllä, kaunis ja harhaanjohdettu rakastettuni, että olet minut
surmannut, mutta sellaista palkkaa eivät ole ansainneet tunteeni,
joilla, enempää kuin teoillanikaan, en ole milloinkaan tahtonut enkä
voinut sinua loukata.
— Eikö siis ole totta, — kysyi Claudia — että olit tänä aamuna menossa
vihityttämään itseäsi rikkaan Balvastron tyttären Leonoran kanssa?
— Ei suinkaan; — vastasi Don Vicente — kova kohtalomme on nähtävästi
tuonut sinulle sellaisen tiedon, jotta sinä mustasukkaisena riistäisit
minulta hengen, mutta minä pidän sittenkin osaani onnellisena, kun
saan heittää henkeni sinun käsissäsi ja sylissäsi. Jos tahdot päästä
varmuuteen siitä, että tämä on totta, niin puserra kättäni ja ota minut
puolisoksesi, jos niin haluat, sillä minä en voi antaa sinulle mitään
parempaa hyvitystä loukkauksesta, johon luulet minun tehneen itseni
syypääksi.
Claudia puristi hänen kättään, ja Claudian sydäntä puristi tuska, niin
että hän vaipui pyörtyneenä Don Vicenten rinnalle, tämän tehdessä
kuolemaa. Roque oli hämillään eikä tietänyt, mitä tehdä. Palvelijat
lähtivät hakemaan vettä pirskottaakseen sitä heidän kasvoihinsa, toivat
sitä ja valelivat heitä sillä. Claudia toipui pyörtymyksestään, mutta
Don Vicente ei toipunut, sillä hänen elämänsä oli lopussa. Sen nähtyään
ja saatuaan varmuuden, että hänen rakas puolisonsa oli kuollut, Claudia
värisytti ilmaa huokauksillaan ja sinkosi avaruuteen valituksiaan, repi
hiuksiaan heittäen ne tuulen vietäviksi, raateli omin käsin kasvojaan
ja ilmaisi kaikkea sitä tuskaa ja epätoivoa, jota voi ajatella
onnettomassa sydämessä piilevän.
— Voi minua julmaa ja ajattelematonta naista, — huusi hän — kuinka
helposti annoinkaan yllyttää itseni toteuttamaan niin pahan ajatuksen!
Voi sinua, sinä mustasukkaisuuden raivokas voima, millaiseen hirmuiseen
loppuun saatatkaan sen, joka suo sinulle sijaa povessaan! Oi sinä,
puolisoni, jonka kova kohtalo, nähdessään sinut omanani, tempasi
häävuoteesta hautaan!
Claudian valitus oli niin kiihkeätä ja tuskallista, että se sai
kostumaan Roquenkin silmät, jotka eivät muuten milloinkaan kyyneliä
vuodattaneet. Palvelijat itkivät, Claudia pyörtyi tavan takaa, ja koko
seutu näytti murheen kentältä ja onnettomuuden tyyssijalta. Roque
Guinart käski vihdoin Don Vicenten palvelijoita kantamaan ruumiin hänen
isänsä kotiin, joka sijaitsi siinä lähellä, jotta se saatettaisiin
hautaan. Claudia sanoi Roquelle tahtovansa lähteä erääseen luostariin,
missä hänen tätinsä oli abbedissana, ja elää siellä lopun elämäänsä
seurustellen paremman ja iäisemmän puolison kanssa. Roque kiitti
hänen hyvää aiettaan, tarjoutui saattelemaan häntä niin kauas kuin
hän halusi ja puolustamaan hänen isäänsä Don Vicenten sukulaisia ja
koko maailmaa vastaan, jos nämä aikoisivat häntä ahdistaa. Claudia ei
tahtonut millään muotoa suostua siihen, että hän lähtisi saattelemaan,
vaan kiitti häntä hänen ystävällisyydestään niin sydämellisesti kuin
osasi ja sanoi hänelle itkien jäähyväiset. Don Vicenten palvelijat
kantoivat ruumiin pois, Roque palasi miestensä luo, ja näin päättyi
Claudia Jeróniman lemmenseikkailu. Mutta eipä ihmekään; olihan
mustasukkaisuuden hillitön ja hirmuinen voima kutonut hänen surkean
tarinansa langat!
Roque Guinart tapasi asemiehensä siinä, mihin oli käskenyt heidän
lähteä, ja Don Quijote oli heidän keskellään, Rocinanten selässä,
pitäen heille puhetta, jossa vannotti heitä luopumaan tästä sekä
sielulle että ruumiille ylen vaarallisesta elämäntavasta; mutta Don
Quijoten puhe ei heihin ollenkaan tehonnut, sillä useimmat heistä
olivat gascognelaisia, karkeata ja hurjaa väkeä. Roque kysyi kohta
saavuttuaan Sancho Panzalta, olivatko miehet antaneet hänelle takaisin
ne kalleudet ja arvoesineet, jotka he olivat harmolta riistäneet.
Sancho sanoi niin tapahtuneen ja ilmoitti kaipaavansa ainoastaan kolmea
yömyssyä, jotka olivat kolmen suuren kaupungin arvoiset.
— Mitä horiset, mies? — sanoi eräs läsnäolevista. — Ne on minulla,
eivätkä ne ole kolmen reaalinkaan arvoiset.
— Totta kyllä; — virkkoi Don Quijote — mutta aseenkantajani pitää niitä
niin arvokkaina kuin sanoi, sen henkilön tähden, joka on ne minulle
lahjoittanut.
Roque Guinart käski jättää ne heti takaisin, määräsi miehensä riviin
ja käski heidän ottaa esiin kaikki vaatekappaleet, jalokivet ja rahat
ja kaiken muun, mitä olivat ryöstäneet viime jaon jälkeen; sitten
hän nopeasti arvioi kaikki, laski, mitä ei voinut jakaa, rahaksi, ja
jakoi siten saaliin joukon kaikkien jäsenten kesken niin rehellisesti
ja viisaasti, ettei vähimmälläkään tavalla loukannut tasapuolisuuden
vaatimuksia. Kun tämä oli tehty ja kaikki olivat siihen tyytyneet,
sanoi Roque Don Quijotelle:
— Heidän kanssaan olisi mahdoton elää, jollei toimisi näin
täsmällisesti.
Siihen virkkoi Sancho:
— Minä huomaan tästä oikeuden niin mainioksi asiaksi, että sitä täytyy
välttämättä viljellä varkaittenkin joukossa.
Tuon kuuli muudan asemies, kohotti pyssynperän ja olisi varmaan sillä
murskannut Sanchon pääkuoren, jollei Roque Guinart olisi huutanut
miehelle käskien häntä jättämään sen tekemättä.
Sancho kauhistui ja päätti olla enää suutaan avaamatta niin kauan kuin
olisi tässä seurassa.
Samassa tuli eräs niistä asemiehistä, jotka oli sijoitettu teille
vakoojiksi, jotta katsoisivat, keitä siellä liikkui ja antaisivat
päällikölleen tietoa siitä, mitä tapahtui, ja sanoi:
— Herra, vähän matkan päässä, Barcelonan tiellä, tulee suuri joukko
ihmisiä.
Siihen vastasi Roque:
— Voitko nähdä, ovatko ne semmoisia, jotka etsivät meitä, vai
semmoisia, joita me etsimme?
— Ne ovat juuri niitä, joita me etsimme — vastasi asemies.
— Lähtekää siis kaikki matkaan — sanoi Roque — ja tuokaa ne heti tänne
päästämättä ketään pakenemaan.
Miehet lähtivät, ja paikalle jäivät vain Sancho, Don Quijote ja Roque
odottamaan, mitä asemiehet toisivat. Siinä odotettaessa Roque sanoi Don
Quijotelle:
— Elämäntapamme täytyy varmaan näyttää herra Don Quijotesta oudolta, ja
outoja ovat hänelle varmaan seikkailumme, outoja ja vaarallisia, enkä
ihmettele, että ne hänestä semmoisilta näyttävät, sillä minä tunnustan
vilpittömästi, ettei ole rauhattomampaa eikä vaarallisempaa elämää kuin
meidän elämämme. Minua yllytti siihen jonkinlainen kostonhimo, joka
kuohuttaa kaikkein rauhallisintakin sydäntä. Minä olen luonnostani
sääliväinen ja hyväntahtoinen, mutta, kuten sanottu, halu saada
kostaa eräs kokemani solvaus tukahduttaa kaikki hyvät taipumukseni
niin täydellisesti, että huolimatta paremmasta ymmärryksestäni jatkan
tätä elämäntapaa, ja koska kuilu johtaa toiseen ja synti vie toiseen
syntiin, ovat kostotyöni liittyneet toisiinsa niin, etten pidä huolta
ainoastaan omista asioistani, vaan otan vielä kostaakseni toisten
puolesta. Mutta Jumala on armollinen, ja vaikka nyt olen keskellä
erehdysteni sokkeloita, en kumminkaan menetä toivoa päästä siitä vielä
kerran turvalliseen satamaan.
Don Quijote ihmetteli kuullessaan Roquen puhuvan niin oikein ja
viisaasti; hän näet oli luullut, ettei henkilöitten joukossa, jotka
harjoittavat ammatikseen varastamista, murhaavat ja ryöstävät, voinut
olla ketään oikeinajattelevaa, ja hän vastasi Roquelle: