synteihin kuuluu ylpeys, väitän minä, että pahin kaikista on
kiittämättömyys, ja ajattelen näin väittäessäni yleistä sananpartta:
että helvetti on täynnä kiittämättömiä. Tätä syntiä olen minä, mikäli
se on ollut minulle mahdollista, koettanut välttää siitä lähtien,
kun olen kyennyt järkeäni käyttämään, ja jollen voi palkita niitä
hyviä tekoja, joita minulle tehdään, toisilla hyvillä teoilla, asetan
niiden sijaan ainakin hartaan halun niitä suorittaa, ja jollei tämä
riitä, teen ne yleisesti tunnetuiksi; sillä henkilö, joka kertoo
hänen osakseen tulleista hyvistä töistä ja tekee ne tiettäviksi,
olisi myös valmis niitä korvaamaan toisilla samanlaisilla, jos hän
vain voisi; useimmiten näet ne, jotka saavat, ovat vähäpätöisempiä
kuin ne, jotka antavat, ja niinmuodoin on Jumala kaikkein ylinnä,
koska hän on kaikkein ylimmäinen antaja, eivätkä ihmisen lahjat voi
milloinkaan vetää vertoja Jumalan antimille, niin ääretön ero on niiden
välillä; mutta tätä kykenemättömyyttä ja puutteellisuutta korvaa
sentään tavallaan kiitollisuus. Kiitollisena suosiosta, jota minulle on
täällä osoitettu, mutta kykenemättä siihen vastaamaan samalla mitalla,
minä siis pysyttelen oman kykyni ahtaissa rajoissa, tarjoan mitä
voin ja mitä minulla on omaa satoa, ja sanon siis, että tulen kahden
kokonaisen päivän kuluessa keskellä tätä Zaragozaan johtavaa maantietä
puolustamaan ketä vastaan hyvänsä sitä väitettä, että nämä tässä
paimentyttöjen valhepuvuissa esiintyvät neidit ovat maailman kauneimpia
ja hienoimpia neitejä, lukuunottamatta vain verratonta Dulcinea
Tobosolaista, minun aivoitusteni ainoata valtiatarta, tämä sanottuna
kaikkien minua kuuntelevien suosiollisella luvalla.
Sancho, joka oli erittäin tarkkaavasti kuunnellut hänen sanojaan,
puhkesi tuon kaiken kuultuaan äänekkäästi puhumaan ja lausui:
— Onko mahdollista, että maailmassa voi olla henkilöitä, jotka
uskaltavat väittää ja vannoa, että tämä minun herrani on hullu? Sanokaa
te, arvoisa paimenherrasväki: onko ketään maalaispappia, olipa hän
kuinka viisas ja oppinut tahansa, joka kykenisi sanomaan, mitä isäntäni
on sanonut, tai ketään vaeltavaa ritaria, olipa hänen urhoollisuutensa
maine kuinka suuri hyvänsä, joka voisi tarjoutua tekemään, mitä
isäntäni on tässä luvannut tehdä?...
Don Quijote kääntyi Sanchon puoleen ja sanoi hänelle, kasvot vihaa
hehkuen.
— Onko mahdollista, oi Sancho, että maan päällä voi olla ketään
henkilöä, joka väittäisi ettet sinä ole hölmö sisältä samoinkuin
päältäkin, ja lisäksi ties millaisilla ilkeyden ja lurjusmaisuuden
ripsuilla kaunistettu. Kuka sinua käskee sekaantumaan minun asioihini
ja tutkistelemaan, olenko viisas vai hullu? Ole vaiti äläkä vastaa
mitään, vaan satuloi Rocinante, jos satula on riisuttu; me lähdemme
panemaan täytäntöön lupaustani, ja koska oikeus on täysin minun
puolellani, voi ennakolta katsoa voitetuiksi kaikki, jotka tahtovat
ryhtyä vastarintaan.
Ankaran vihan vallassa ja harmiansa selvästi ilmaisten hän hyppäsi
ylös istumapaikastaan jättäen kaikki läsnäolijat ihmettelemään ja
saaden heidät epäröimään, oliko häntä pidettävä hulluna vai viisaana.
Kun sitten oli yritetty suostutella häntä luopumaan sellaisesta
haasteesta, koska kaikki täysin tunnustivat hänen hyväntahtoisen
mielihalunsa, joten ei tarvittu mitään uusia todistuksia hänen
urheutensa osoitukseksi, kun näet se, mitä hänen historiassaan oli
hänen urotöistään kerrottu, täysin riitti, Don Quijote pysyi siitä
huolimatta päätöksessään, nousi Rocinanten selkään, otti kilven
käsivarrelleen, tarttui peitseensä ja asettui keskelle valtamaantietä,
joka kulki lähellä viheriää niittyä. Sancho seurasi häntä harmollaan,
ja heidän jäljessään tulivat kaikki paimenjoukkoon kuuluvat henkilöt
haluten nähdä, mihin hänen uhkarohkea ja ennenkuulumaton tarjoumuksensa
johtaisi.
Asetuttuaan, kuten jo sanoin, keskelle tietä Don Quijote vapisutti
ilmaa seuraavanlaisilla sanoilla:
— Te kulkijat ja matkustavaiset, ritarit, aseenkantajat, jalkaisin
ja ratsain liikkuvat, jotka kuljette tätä tietä tai tulette sitä
kulkemaan näinä kahtena seuraavana päivänä! Tietäkää, että Don Quijote
Manchalainen, vaeltava ritari, on asettunut tähän puolustamaan
väitettä, että maailman kaiken kauneuden ja rakastettavuuden voittaa se
kauneus ja rakastettavuus, jolla on sijansa näillä niityillä ja näissä
lehdoissa asuvissa nymfeissä, lukuunottamatta sieluni valtiatarta
Dulcinea Tobosolaista. Käyköön siis päin, ken on toista mieltä, minä
odotan häntä tässä.
Hän kertasi nämä samat sanat kahdesti, ja kummallakaan kerralla
niitä ei kuullut yksikään seikkailija. Mutta kohtalo, joka ohjasi
hänen asioitaan yhä parempaan päin, sääti niin, että vähän ajan
kuluttua näkyi tiellä suuri joukko ratsastavia miehiä, joilla useilla
oli peitset käsissä, kaikki ratsastaen yhdessä rykelmässä ja kovaa
vauhtia. Ne, jotka olivat Don Quijoten seurassa, olivat tuskin
ehtineet tuon joukon nähdä, kun kääntyivät ja poistuivat kauas tieltä,
koska arvasivat, että voisivat joutua johonkin vaaraan, jos jäisivät
odottamaan. Don Quijote yksin jäi paikalle pelottomin sydämin, ja
Sancho Panza piiloutui Rocinanten lautasten taakse kuin kilven suojaan.
Peitsimiesten joukko tuli lähemmäksi, ja eräs heistä, joka ajoi toisten
edellä, alkoi huutaa Don Quijotelle:
— Pois tieltä, sinä saakelin mies, muuten tallaavat härät sinut
murskaksi!
— Hoi, te riivatut, — vastasi Don Quijote — minä en välitä mistään
härjistä, vaikka ne olisivat kaikkein villeimpiä, mitä Jarama
rannoillaan kasvattaa! Tunnustakaa, te konnat, liikoja miettimättä,
että se, mitä olen tässä julistanut, on totta; jollette sitä tee,
joudutte ottelemaan minun kanssani.
Häränajajalla ei ollut aikaa vastata eikä Don Quijotella aikaa
väistyä, vaikka olisi tahtonutkin, ja niin syöksyi koko joukko villejä
sonneja ja kesyjä härkiä ja joukko häränajajia ja muuta väkeä, jotka
olivat viemässä tätä karjaa johonkin paikkaan, missä oli järjestetty
seuraavaksi päiväksi härkätaistelu, Don Quijoten ja Sanchon, Rocinanten
ja harmon yli kukistaen heidät kaikki maahan ja heittäen kierimään
pitkin kenttää. Sancho makasi siinä pahoin pideltynä, Don Quijote
kauhun vallassa, harmo kolhittuna eikä Rocinantekaan parhaassa
kunnossa. Vihdoin he sentään nousivat kaikki jaloilleen, ja Don
Quijote, tavan takaa kompastuen ja kaatuen, alkoi kiireesti juosta
härkälauman jälkeen huutaen täyttä kurkkua:
— Pysähtykää ja odottakaa, te kehnot konnat; tässä odottaa teitä ritari
yksinään, eikä hän ole sitä lajia eikä sitä mieltä kuin ne, jotka
sanovat, että pakenevalle viholliselle tulee rakentaa silta hopeasta!
Häränajajat, joilla oli kiire, eivät kumminkaan tuosta pysähtyneet
eivätkä välittäneet hänen uhkauksistaan enempää kuin edellisen vuoden
pilvistä. Väsymys pakotti Don Quijoten vihdoin pysähtymään, ja hän
istahti, tuntien enemmän kiukkua kuin koston tyydytystä, tielle
odottamaan Sanchon, Rocinanten ja harmon saapumista. Ne saapuivatkin,
isäntä ja renki nousivat taas ratsuilleen ja lähtivät jatkamaan
matkaansa pikemmin häpeissään kuin hyvillä mielin, huolimatta lausua
jäähyväisiä jäljennetylle Arkadialle.
Yhdeksäskuudetta luku,
missä kerrotaan Don Quijotelle sattuneesta erinomaisesta tapauksesta,
jota sopii seikkailuna pitää.
Don Quijote ja Sancho saivat siihen pölyyn ja uupumukseen, joka heille
oli jäänyt muistoksi härkien epäkohteliaasta käytöksestä, apua ja
virkistystä eräällä puhtaalla ja kirkkaalla lähteellä, jonka löysivät
viileästä lehdosta ja jonka partaalle molemmat, isäntä ja palvelija,
masentuneina istuutuivat jättäen harmon ja Rocinanten vapaiksi
riisuttuaan niiltä riimun ja suitset. Sancho kävi käsiksi haarapussinsa
eväisiin ja otti siitä esiin, mitä tapasi nimittää särpimiksi; Don
Quijote huuhteli suunsa ja pesi kasvonsa, ja tästä virkistyksestä hänen
väsyneet voimansa jälleen elpyivät. Don Quijote oli kuitenkin yhä
niin harmissaan, ettei syönyt mitään, ja Sancho puolestaan oli niin
kohtelias, ettei uskaltanut koskea ruokiin, joita hänellä oli edessään,
vaan odotti, että hänen herransa aloittaisi. Mutta huomattuaan sitten,
ettei mietteisiinsä vaipunut Don Quijote ajatellutkaan ottaa leipää
suuhunsa, Sancho alkoi mitään virkkamatta ja syrjäyttäen kaiken
sopivaisuuden pistää poskeensa leipää ja juustoa, joita hänellä oli
tarjona.
— Syö sinä, Sancho ystäväni, — sanoi Don Quijote — ylläpidä elämää,
joka on sinulle arvokkaampi kuin minulle, ja salli minun kuolla
raskaisiin ajatuksiini ja musertaviin onnettomuuksiini. Minä, Sancho,
olen syntynyt elämään kuolemaa varten, ja sinä kuolemaan syödessäsi, ja
jotta huomaat minun tässä puhuvan totta, katsele minua, josta kertovat
painetut historiateokset, minua, joka olen asetöiltäni kuuluisa,
teoissani moitteeton, minua, jota ruhtinaat kunnioittavat ja neidot
tavoittelevat omakseen ja joka sittenkin loppujen lopuksi, kun toivoin
urhoollisilla teoillani voitettuja ja ansaittuja palmuja, triumfeja ja
seppeleitä, havaitsin tänä aamuna joutuneeni likaisten ja saastaisten
elukkain sorkkain tallattavaksi ja möyhennettäväksi. Tämä ajatus tekee
hampaani aroiksi, leukaperäni jäykiksi, käteni voimattomiksi ja riistää
minulta kaiken ruokahalun, niin että aion antautua nälkäkuolemaan, joka
on hirmuisin kaikista kuoleman lajeista.
— Jos niin on laita, — virkkoi Sancho yhä vikkelästi ruokaansa
pureksien — niin teidän armonne ei taida hyväksyä sitä sananlaskua,
joka sanoo, että kelpaa kuolla, kun kuolee kylläisenä. Minä puolestani
en ainakaan aio itseäni tappaa, vaan aion ennemmin tehdä niinkuin
suutari, joka venyttää nahkaa hampaillaan, kunnes saa sen ulottumaan
kyllin pitkälle; samoin minä venytän elämääni syömällä, kunnes se
ulottuu niin kauas kuin taivas on säätänyt. Ja teidän tulee tietää,
armollinen herra, ettei ole mitään suurempaa hulluutta kuin tahallaan
joutua epätoivoon niinkuin teidän armonne, ja uskokaa minua: jos nyt
ensin syötte ja sitten ojennatte itsenne hiukan nukkumaan tähän nurmen
viheriöille patjoille, niin saatte nähdä, että herättyänne olette
melkoista virkeämpi.
Don Quijote teki niin, sillä hänestä tuntui, että Sanchon lausumat
sanat olivat pikemmin filosofin kuin hölmön puhetta, ja hän sanoi
Sancholle:
— Jos sinä, oi Sancho, suostuisit tekemään hyväkseni, mitä nyt sinulle
sanon, niin virkistymiseni olisi varmempi ja huolteni paino vähenisi;
ja sinun olisi tehtävä seuraavaa: minun nukkuessani ja noudattaessani
neuvoasi sinä menisit vähän matkan päähän tästä, paljastaisit paikkasi
ja antaisit Rocinanten suitsienperillä itsellesi kolme- tai neljäsataa
iskua vedettäviksi pois niistä kolmestatuhannesta ja niin ja niin
monesta, jotka sinun tulee itsellesi antaa vapauttaaksesi Dulcinean
lumouksesta; ei näet ole mikään pieni ikävyys, että tuo neito raukka on
yhä lumottuna sinun huolimattomuutesi ja laiminlyöntisi tähden.
— Siitä asiasta voisi paljonkin puhua — virkkoi Sancho. — Nukutaan nyt
kumpikin; kyllä Jumala sitten sanoo, mitä tulee tapahtumaan. Teidän
armonne tietäköön, ettei ihmisen ole niinkään helppo piiskata itseään
ihan kylmäverisesti, varsinkaan, jos iskut sattuvat huonosti hoidettuun
ja vielä huonommin ruokittuun ruumiiseen. Armollisen neiti Dulcinean
tulee olla kärsivällinen; vähimmin sitä aavistaessaan hän saa nähdä,
että ihoni on iskuista tullut reikäiseksi kuin seula, ja niin kauan
kuin ihminen ei ole kuollut, hän on yhä elossa; minä tarkoitan, että
minäkin vielä elän ja että haluan täyttää, mitä olen luvannut.
Don Quijote kiitti häntä, söi hiukan Sanchon syödessä paljon, ja
sitten molemmat ojentautuivat nukkumaan jättäen alinomaiset kumppanit,
Rocinanten ja harmon, omin valloin ja ilman mitään rajoituksia syömään
niityllä kasvavaa vehmasta ruohoa. He heräsivät verrattain myöhään,
nousivat jälleen ratsujensa selkään ja lähtivät jatkamaan matkaansa
pitäen kiirettä, jotta ehtisivät erääseen majataloon, joka näytti
sijaitsevan peninkulman päässä sieltä. Minä puhun tässä majatalosta,
koska Don Quijote sitä niin nimitti, vaikka hän muuten yleensä mainitsi
kaikkia majataloja linnojen nimellä.
Niin he saapuivat perille ja kysyivät isännältä, voivatko saada
yösijaa. Heille vastattiin, että se kävi päinsä ja että he saisivat
samat mukavuudet ja yhtä hyvän kestityksen kuin olisivat voineet
saada Zaragozassa. He astuivat maahan, ja Sancho vei eväsvaransa
huoneeseen, jonka avaimen isäntä hänelle antoi. Hän toimitti eläimet
talliin, ruokki ne, lähti sitten ulos kuulemaan, mitä hänen käskisi
tehdä Don Quijote, joka istui kivirahilla oven ulkopuolella, ja kiitti
taivasta varsinkin siitä, ettei tämä majapaikka ollut näyttänyt
hänen isännästään linnalta. Illallisen aika lähestyi, he vetäytyivät
huoneeseensa, ja Sancho kysyi isännältä, mitä hänellä oli antaa heille
illalliseksi. Siihen isäntä vastasi, että he saisivat mitä ikänä
haluaisivat, ja kehoitti Sanchoa tilaamaan mitä tahtoi, sillä tämä
majatalo oli varustettu kaikella ilmassa lentävällä, maassa kulkevalla
ja vedessä uivalla.
— Emme me niin paljoa tarvitse; — vastasi Sancho — me tyydymme pariin
paistettuun kananpoikaan, sillä herrani on nirso ja vähäruokainen, enkä
minäkään ole paha ahmatti.
Isäntä vastasi, ettei hänellä ollut kananpoikia; haukat näet olivat ne
ryöstäneet.
— No paistakaa sitten, herra isäntä, — virkkoi Sancho — kana, mutta
katsokaa, että se on möyheä lihainen.
— Kana? Hyvä isä! — vastasi isäntä. — Enkös minä totta totisesti
lähettänyt niitä eilen kaupunkiin myytäväksi kuudettakymmentä
kappaletta; mutta kanoja lukuunottamatta teidän armonne voi tilata mitä
haluaa.
— Jos niin on, — sanoi Sancho — niin täältä ei varmaankaan puutu
vasikkaa eikä vohlaa.
— Niitä — vastasi isäntä — ei nyt ole kotona; ne ovat loppuneet, mutta
ensi viikolla sitä lajia tulee liikaakin.
— Siitähän meille suurikin apu lähtee! — vastasi Sancho. — Lyönpä
vetoa, että kaiken muun täältä loputtua on varmaan jäljellä runsaasti
silavaa ja munia.
— Jumala paratkoon; — vastasi isäntä — onpa tämä minun vieraani
vaatimaton! Sanoinhan hänelle jo, ettei minulla ole kananpoikia eikä
kanoja; mistä siis luulette minulle munia tulevan? Suvaitkaa mainita
muita herkkuja, mutta älkää huoliko kysellä kanatarhan antimia.
— Koetetaan nyt, hitto vie, saada asia selväksi; — sanoi Sancho —
sanokaa minulle vihdoinkin, mitä teillä oikeastaan on, ja heittäkää
itse kaikki verukkeet, herra isäntä.
Isäntä vastasi:
‒ Totta puhuen minulla on kaksi lehmänjalkaa, jotka ovat kuin
vasikanlapoja, tai kaksi vasikanlapaa, jotka näyttävät lehmänjaloilta;
ne on keitetty, herneet, sipulit ja läski mukana, ja ne huutavat
parhaillaan: »Syö minut! Syö minut!»
— Ne minä merkitsen heti omikseni; — sanoi Sancho — älkää salliko
kenenkään niihin kajota; minä maksan niistä paremmin kuin kukaan muu,
sillä en voinut toivoa mitään maukkaampaa, enkä minä välitä ollenkaan,
olkootpa lapoja tai koipia.
— Ei niihin kukaan kajoa; — sanoi isäntä — muut vieraani näet ovat
niin hienoa väkeä, että heillä on pelkän hienoutensa vuoksi matkassaan
kokki, tarjoilija ja eväsvarat.
— Jos hienoudesta tulee kysymys, — sanoi Sancho — niin kukaan ei
ole hienompi kuin minun isäntäni; mutta hänen ammattinsa ei salli
hänen kuljettaa mukanaan eväsvaroja eikä kellareita; me paneudumme
pitkäksemme niitylle ja syömme vatsamme täyteen tammenterhoja tai
mispelinmarjoja.
Tällä tavalla Sancho keskusteli majatalon isännän kanssa, mutta ei
tahtonut vastata enää mitään, kun isäntä kysyi häneltä, millainen
virka tai toimi hänen herrallaan oli. Tuli sitten illallisen aika, Don
Quijote vetäytyi huoneeseensa, isäntä toi ruokalajin sellaisenaan, ja
Don Quijote istuutui päättävästi sen ääreen. Mutta sitten Don Quijote
sattui kuulemaan jonkun sanovan viereisessä huoneessa, jota erotti
hänen huoneestaan vain ohut lautaseinä:
— Totta totisesti, herra Don Jerónimo, kun tässä odotamme illallista,
sopii lukea vielä yksi luku _Don Quijote Manchalaisen_ toisesta
osasta.[53]
Tuskin ehdittyhän kuulla oman nimensä Don Quijote nousi heti seisomaan
ja kuunteli tarkkaavasti, mitä hänestä puhuttiin. Hän kuuli Don
Jerónimoksi nimitetyn henkilön vastaavan:
— Minkätähden te, armollinen herra Don Juan, tahdotte, että lukisimme
noita mielettömyyksiä? Eihän ole mahdollista, että se, joka on lukenut
_Don Quijote Manchalaisen_ historian ensimmäisen osan, voi saada mitään
huvia tämän toisen osan lukemisesta.
— Kaikesta huolimatta, — virkkoi Don Juan — voi olla sentään hyvä se
lukea, sillä ei ole niin huonoa kirjaa, ettei siinä ole jotakin hyvää.
Epämiellyttävimmältä minusta tuntuu, että siinä kerrotaan Don Quijoten
jo lakanneen rakastamasta Dulcinea Tobosolaista.
Tuon kuultuaan Don Quijote koroitti vihastuneena ja harmistuneena
äänensä ja sanoi:
— Kuka tahansa sanookaan, että Don Quijote Manchalainen on unohtanut
tai että hän voi unohtaa Dulcinea Tobosolaisen, hänelle minä opetan
tasapäisessä taistelussa, kuinka ylen kaukana totuudesta hän on, sillä
verratonta Dulcinea Tobosolaista ei voida unohtaa, eikä sellaisella
unohtamisella ole sijaa Don Quijotessa: hänen vaakunakilpeensä on
kirjoitettu lujuus, ja hänen tehtävänään on noudattaa sitä iloisesti ja
ollenkaan itseään siihen pakottamatta.
— Kuka on se, joka meille vastaa? — kysyttiin toisesta huoneesta.
— Kuka se olisikaan muu — vastasi Sancho — kuin Don Quijote
Manchalainen itse, joka tulee osoittamaan todeksi, mitä on sanonut,
vieläpä senkin, mitä tulee sanomaan, sillä hyvää maksajaa ei pantti
rasita.
Sancho oli tuskin ehtinyt tuon sanoa, kun huoneen ovesta astui sisään
kaksi aatelismiestä (sellaisilta he ainakin näyttivät) ja toinen heistä
kiersi käsivartensa Don Quijoten kaulaan sanoen hänelle:
— Teidän ulkomuotonne ei jätä mitään tilaisuutta olla epätietoinen
teidän nimestänne, ja teidän nimenne voi tuottaa vain kunniaa
ulkonäöllenne. Te, armollinen herra, olette varmaan oikea Don Quijote
Manchalainen vaeltavan ritarikunnan pohjan- ja kointähti, huolimatta
siitä henkilöstä, joka on halunnut anastaa nimenne ja tuhota urotyönne,
niinkuin on tehnyt tämän kirjan tekijä, jonka tässä teille nyt ojennan.
Hän antoi Don Quijotelle kirjan, joka oli hänen kumppanillaan matkassa.
Don Quijote otti sen ja alkoi mitään virkkamatta sitä selailla, ojensi
vähän ajan kuluttua sen takaisin ja sanoi:
— Siitä vähästä, mitä olen tässä nähnyt, olen huomannut kolme seikkaa,
joista sen tekijää sopii moittia. Ensinnäkin muutamat sanat, jotka
olen kirjan esipuheesta lukenut, toiseksi, että kieli on Aragonian
murretta, koska hän toisinaan jättää pois artikkelin, ja kolmanneksi —
mikä selvimmin osoittaa hänen tietämättömyyttään — että hän poikkeaa
totuudesta siinä, mikä on historiassa kaikkein tärkeintä; hän näet
sanoo, että aseenkantajani Sancho Panzan vaimon nimi on Mari Gutiérrez,
mutta hänen nimensä ei ole se, vaan Teresa Panza; ja sen, joka tekee
virheitä niin tärkeässä seikassa, voidaan pelätä tekevän virheitä
historian kaikissa muissakin kohdissa.
Siihen virkkoi Sancho:
— Onpa se hupainen historioitsija! Hänellä täytyy totisesti olla oiva
selko meidän seikoistamme, koska hän nimittää eukkoani Teresa Panzaa
Mari Gutiérreziksi! Ottakaa käsille se kirja uudestaan, armollinen
herra, ja katsokaa, onko minut siinä mainittu ja onko minun nimeni
muutettu.
— Puheistanne päättäen, hyvä ystävä, — sanoi Don Jerónimo — te olette
varmaan Sancho Panza, herra Don Quijoten aseenkantaja.
— Niin olen, — vastasi Sancho — ja olen siitä ylpeä.
— Totta totisesti — virkkoi ritari — tämä uusi kirjailija ei käsittele
teitä niin siivosti kuin teidän oma persoonanne näyttää edellyttävän;
hän kuvaa teidät suursyömäriksi, yksinkertaiseksi eikä ollenkaan
hupaiseksi, ja aivan toisenlaiseksi kuin se Sancho, jota kuvaillaan
isäntänne historian ensimmäisessä osassa.
— Jumala sen hänelle anteeksi antakoon — sanoi Sancho. — Hän olisi
voinut jättää minut loukkooni ollenkaan minua mainitsematta, sillä
soittakoon, joka soittaa osaa, ja hätäkös Pyhän Pietarin Roomassa olla!
Molemmat aatelismiehet pyysivät Don Quijotea siirtymään heidän
huoneeseensa ja aterioimaan heidän kanssaan sanoen hyvin tietävänsä,
ettei tässä majatalossa ollut sellaisia ruokia, jotka hänelle sopivat.
Don Quijote, joka oli aina kohtelias, suostui heidän pyyntöönsä ja
aterioi heidän kanssaan; Sancho jäi isännän tuoman ruokavadin ääreen
sekalaiseen seuraan: hän sijoittui pöydän päähän, ja hänen kanssaan
istui pöydässä isäntä, joka nautti lehmänjalkoja ja vasikanlapoja yhtä
suurella mielihyvällä kuin Sancho.
Aterian aikana Don Juan kysyi Don Quijotelta, mitä uutisia hän oli
saanut neiti Dulcinea Tobosolaisesta: oliko tämä mennyt naimisiin,
oliko hän saanut lapsia tai oliko niitä saamassa, vai muisteliko hän
yhä neitseyden tilassa ollen (kaikkea kunniallisuutta ja sopivaisuutta
noudattaen) herra Don Quijoten hellää kiintymystä. Siihen vastasi Don
Quijote:
— Dulcinea on yhä neitsyt, minun kiintymykseni on lujempi kuin
milloinkaan, hän osoittaa vastarakkautta yhtä niukasti kuin ennen, ja
hänen ihanuutensa on muuttunut ruman maalaistytön hahmoon.
Sitten hän kertoi heille seikkaperäisesti neiti Dulcinean lumouksesta
ja mitä oli tapahtunut Montesinon luolassa, mainiten tietäjä Merlinin
hänelle antaman neuvon, miten neito voitaisiin lumouksestaan vapauttaa,
jos Sancho itseänsä piiskaisi. Molemmat aatelismiehet kuuntelivat kovin
mielellään Don Quijoten kertomusta hänen historiansa merkillisistä
tapauksista ja ihmettelivät yhtä paljon hänen hullutuksiaan kuin hänen
hienoa esitystapaansa. Toisinaan he pitivät häntä viisaana, toisinaan
taas hän heidän mielestään luiskahti ilmeiseen mielenvikaan, ja heidän
oli mahdoton ratkaista, miten hänet sijoittaisivat viisauden ja
hulluuden välimaalle.
Sancho lopetti ateriansa ja jätti majatalon isännän, jonka jalat
alkoivat arveluttavasti mennä ristiin, siirtyi isäntänsä huoneeseen ja
sanoi sisään astuessaan:
— Minut saa tappaa, hyvät herrat, jollei tuon armollisten herrojen
hallussa olevan kirjan kirjoittaja halua tulla tekemisiin minun
kanssani; toivon vain, ettei hän, haukuttuaan minua suursyömäriksi,
kuten teidän armonne sanovat, hauku minua vielä juoppolalliksi.
— Sen hän kyllä tekee; — virkkoi Don Jerónimo — mutta en muista, millä
tavalla, vaikka sen tiedän, että hänen puheensa ovat ilkeitä ja lisäksi
valheellisia, kuten selvästi näen läsnäolevan kelpo Sanchon kasvoista.
— Armolliset herrat saavat uskoa, — sanoi Sancho — että se Sancho
ja se Don Quijote, jotka esiintyvät tuossa historiassa, ovat aivan
toisenmoiset kuin ne, joista kerrotaan Cide Hamete Benengelin
sepittämässä historiassa, nimittäin me: isäntäni, joka on urhoollinen,
älykäs ja rakastunut, ja minä, joka olen vain tämmöinen vekkuli, mutta
en mikään ahmatti enkä juopporatti.
— Sen kyllä uskon; — sanoi Don Juan — ja jos kävisi päinsä, pitäisi
antaa semmoinen määräys, ettei suuren Don Quijoten asioista saa kertoa
kukaan muu kuin hänen historiansa ensimmäinen kirjoittaja Cide Hamete,
niinkuin Aleksanteri Suuri määräsi, ettei hänen kuvaansa saanut maalata
kukaan muu kuin Apelles.
— Maalatkoon minua kenen mieli tekee, — virkkoi Don Quijote — mutta
älköön minua tuhriko; kärsivällisyys näet loppuu usein, kun sitä
liiaksi rasitetaan solvauksilla.
— Herra Don Quijotea — sanoi Don Juan — ei voi kohdata mikään
solvaus, jota hän ei kykene kostamaan, mikäli hän ei sitä torju
kärsivällisyytensä kilvellä, joka minusta näyttää lujalta ja suurelta.
Näissä ja muissa keskusteluissa kului suuri osa yötä, ja vaikka Don
Juan olisi tahtonut, että Don Quijote olisi lukenut kirjaa enemmän
nähdäkseen, mistä siinä oli kysymys, eivät he kumminkaan saaneet
häntä siihen suostumaan. Hän sanoi katsovansa sen jo luetuksi ja
vakuutti sen kaikin puolin typeräksi sekä selitti, ettei hän, jos
kirjoittaja ehkä saisi tietää, että hän oli pitänyt sitä kädessään,
halunnut hänen iloitsevan siitä luulostaan, että hän oli sen lukenut;
rivoista ja likaisista asioista näet tulee kääntää pois ajatuksensa
ja sitä enemmän silmänsä. Häneltä kysyttiin, minne hän oli aikonut
suunnata matkansa. Hän sanoi aikoneensa lähteä Zaragozaan ottamaan osaa
turnajaisiin, joita siinä kaupungissa pidetään joka vuosi ja joissa
voittajalle annetaan palkinnoksi haarniska. Don Juan sanoi hänelle,
että tuossa uudessa historiassa kerrottiin, kuinka Don Quijote, olipa
hän sitten kuka tahansa, oli ollut mainitussa kaupungissa ottamassa
osaa turnaukseen, että kuvauksesta puuttui kekseliäisyyttä, että se oli
köyhä valiolauseista, vielä köyhempi hienoista ritarivaruksista, mutta
rikas typeryyksistä.
— Juuri siitä syystä, — vastasi Don Quijote — minä en astu jalallani
Zaragozaan, ja niin minä koko maailman nähden osoitan tuon uuden
historioitsijan valehtelijaksi, ja ihmiset saavat nähdä, etten minä ole
se Don Quijote, josta hän puhuu.
— Te teette aivan oikein, — sanoi Don Jerónimo — ja pidetäänhän
Barcelonassa toiset turnajaiset, joissa herra Don Quijote voi osoittaa
urhoollisuuttaan.
— Se on aikomukseni; — sanoi Don Quijote — mutta sallikoot teidän
armonne minun nyt poistua, sillä minun on jo aika mennä makuulle, ja
katsokaa te minut parhaitten ystävienne ja palvelijoillenne joukkoon
kuuluvaksi.
— Samoin minut; — sanoi Sancho — kenties minäkin kelpaan johonkin.