teidän kaikkein korkeinta persoonaanne vastaan, jolta olen saanut
niin paljon suosionosoituksia. Myssyt minä annan takaisin, koska
Sancho sanoo, että ne hänellä on, mutta sukkanauhoja minun on mahdoton
palauttaa, sillä niitä en ole saanut minä enempää kuin hänkään, ja
jos tämä teidän kamarineitinne suvaitsee tutkia piilopaikkojaan,
niin hän varmasti ne löytää. Minä, armollinen herra herttua, en ole
koskaan ollut varas enkä aio siksi tulla eläessäni, jollei Jumala
minua kokonaan hylkää. Tämä kamarineiti puhuu, kuten hän itse sanoo,
rakastuneena, mihin minä en ole syypää, ja niinmuodoin minun ei
tarvitse anoa mitään anteeksi, ei häneltä eikä teidän ylhäisyydeltänne,
jota hartaasti pyydän ajattelemaan itsestäni paremmin ja jälleen
antamaan minulle luvan lähteä matkaan.
— Jumala suokoon, että matkanne on onnellinen, herra Don Quijote,
— sanoi herttuatar — ja että saamme aina kuulla hyviä uutisia
urotöistänne. Ja lähtekää nyt Jumalan nimeen, sillä mitä kauemmin
viivyttelette, sitä enemmän kiihdätte tulta näiden teitä katselevien
neitojen povissa; mutta minä tulen rankaisemaan kamarineitiäni, niin
ettei hän tästä lähtien käyttäydy sopimattomasti, ei katseissaan eikä
puheissaan.
— Minä pyydän sinua kuulemaan vielä yhden ainoan sanan, oi urhoollinen
Don Quijote, — sanoi nyt Altisidora — ja se on tämä: minä pyydän
sinulta anteeksi, että syytin sinua sukkanauhojen varastamisesta, sillä
Jumalan ja oman sieluni nimessä, minullahan on ne ylläni, ja minä olen
ollut yhtä hajamielinen kuin se, joka etsi aasia sillä ratsastaessaan.
— Enkö sitä sanonut? — virkkoi Sancho. — Minä se olenkin oikea poika
salantajaksi! Jos minua olisi haluttanut niin tehdä, niin totisesti
minulla olisi ollut siihen mainio tilaisuus ollessani käskynhaltiana.
Don Quijote taivutti päätään ja kumarsi herttualle ja herttuattarelle
ja kaikille läsnäolijoille; sitten hän käänsi Rocinanten, Sancho
seurasi häntä harmollaan, ja niin hän lähti pois linnasta suunnaten
kulkunsa kohti Zaragozaa.
Kahdeksaskuudetta luku,
jossa kerrotaan, kuinka Don Quijotelle sateli seikkailuja niin paljon,
että toinen oli toisen tiellä.
Päästyään avoimelle kentälle, missä Altisidoran lemmentouhu ei
häntä vaivannut eikä rasittanut, Don Quijote tunsi olevansa oikein
elementissään, hänen elämänvoimansa virkistyivät jälleen jatkamaan
ritarillista tehtävää, ja hän kääntyi sanomaan Sancholle:
— Vapaus, hyvä Sancho, on kalleimpia lahjoja, mitä taivas on ihmisille
suonut; sille eivät vedä vertoja ne aarteet, joita maa sisäänsä kätkee
ja meri helmaansa salaa; vapauden samoinkuin kunnian tähden sopii ja
tuleekin uskaltaa henkensä; vankeus sitävastoin on suurin onnettomuus,
mikä voi ihmisiä kohdata. Sanon tämän, Sancho, siksi, että olet varmaan
havainnut, millaista hekumallista ja yltäkylläistä elämää olemme
viettäneet linnassa, josta nyt lähdemme. Mutta sittenkin minusta tuntui
keskellä noita ylellisiä pitoja ja jäähdytettyjä juomia, että olin
kuin nälkäänäkevä, koska en nauttinut niitä niin vapaasti kuin olisin
nauttinut, jos kaikki olisi ollut omaani; velvollisuus korvata hyviä
tekoja ja suosionosoituksia, joita on osakseen saanut, on näet kahle,
joka estää sielua vapaasti liikkumasta. Onnellinen se, jolle taivas on
antanut leivänkannikan hänen tarvitsematta siitä kiittää ketään muuta
kuin taivasta itseään!
— Huolimatta kaikesta, mitä teidän armonne nyt sanoi, ‒ virkkoi
Sancho — on väärin, jollemme ole puolestamme kiitollisia niistä
kahdestasadasta dukaatista, jotka minulle antoi kukkaroineen
päivineen herttuan hovimestari ja joita nyt kannan povellani kuin
sydämen laastarina ja vahvistavana lääkkeenä kaiken sen varalta,
mitä voi sattua; me näet emme suinkaan aina löydä linnoja, missä
meitä kestitään, vaan voimme kenties osua majapaikkoihin, missä meitä
piestään.
Näissä ja muissa samanlaisissa keskusteluissa molemmat vaeltajat,
ritari ja aseenkantaja, liikkuivat eteenpäin. Kuljettuaan hiukan
toista peninkulmaa he näkivät eräällä viheriällä niityllä ruohikossa
noin tusinan miehiä, jotka olivat talonpoikaispuvuissa ja istuivat
nuttujensa päällä aterioimassa. Heillä oli vierellään eräänlaisia
valkoisia lakanoita, joilla he olivat jotakin peittäneet; lakanat
olivat maasta koholla ja erillään toisistaan. Don Quijote lähestyi
aterioitsevia, tervehti heitä ensin kohteliaasti ja kysyi sitten, mitä
oli noitten liinojen alla. Eräs miehistä vastasi:
— Hyvä herra, näiden peitteitten alla on muutamia veistokuvia, jotka
tullaan liittämään kylämme kirkossa rakenteilla olevaan alttariin;
me kuljetamme niitä peitettyinä, jotta ne eivät menetä kiiltoaan, ja
kannamme niitä olkapäillämme, jotta ne eivät säry.
— Jos suvaitsette, — vastasi Don Quijote — haluaisin mielelläni ne
nähdä, sillä kuvat, joita kuljetetaan niin varovasti, ovat varmaan
oivallisia.
— Ovatpa tietenkin! — vastasi mies. — Osoittaahan sen jo niiden
hinta, sillä niiden joukossa ei totisesti ole yhtäkään, joka ei maksa
kuudettakymmentä dukaattia ja jos teidän armonne haluaa nähdä, että
niin on laita, niin odottakaa vähän, saatte nähdä sen omin silmin.
Mies nousi aterialtaan ja meni ottamaan pois peiton ensimmäisen
kuvan päältä, joka esitti ratsastavaa Pyhää Yrjänää. Ratsun jaloissa
kiemurteli louhikäärme, ja pyhä Yrjänä oli syöksemässä sen kitaan
peistään niin tuimasti kuin ainakin häntä esittävissä kuvissa. Kuva
hehkui kuin sula kulta, kuten sanotaan. Sen nähdessään Don Quijote
sanoi:
— Tämä oli eräs kaikkein parhaita vaeltavia ritareita taivaallisessa
sotajoukossa; hänen nimensä oli pyhä Yrjänä, ja hän oli sitäpaitsi
neitojen suojelija. Katsotaanpa tätä toista.
Mies otti peitteen pois, ja näkyviin tuli ratsastava pyhä Martti, joka
oli antamassa viittansa toista puolta köyhälle. Tuskin sen nähtyään Don
Quijote virkkoi:
— Tämäkin ritari kuului kristittyihin seikkailijoihin, ja minä uskon,
että hän oli vielä anteliaampi kuin urhoollinen, kuten voit nähdä,
Sancho, siitä, että hän antaa puolet viittaansa köyhälle, ja tämä
tapahtuu varmaan talviseen aikaan; jollei olisi niin laita, hän varmaan
antaisi koko viitan, niin armelias hän oli.
— Ei suinkaan asia niin ollut, — sanoi Sancho vaan hän varmaan noudatti
sananlaskua, joka sanoo, että kohtuus hyvä kaikessa, makkarassakin.
Don Quijote nauroi ja pyysi ottamaan pois seuraavan peitteen, jonka
alta tuli näkyviin Espanjan Suojeluspyhimys. Hän oli ratsun selässä,
kädessä verinen miekka, hän ajoi kumoon maureja syöksyen heidän
päittensä ylitse, ja hänet nähdessään Don Quijote lausui:
— Tämä on oikea ritari Kristuksen sotajoukoista: hänen nimensä on pyhä
Jaakko Mauriensurma, hän on kaikkein urhoollisimpia pyhimyksiä ja
ritareita, mitä on ollut maailmassa ja nyt on taivaassa.
Sitten otettiin jälleen pois peite, ja sen alta tuli näkyviin pyhä
Paavali putoamassa ratsultaan, kaikkine yksityisseikkoineen, joita
yleensä kuvataan hänen kääntymistään esittäviin alttaritauluihin.
Nähdessään hänet niin ilmielävänä, että olisi luullut Kristuksen
todella hänelle puhuvan ja Paavalin vastaavan, Don Quijote sanoi:
— Tämä oli kaikkein suurin vihollinen, mitä Herramme Jumalan kirkolla
oli hänen aikanaan, ja kaikkein voimallisin puolustaja, mitä sillä
tulee milloinkaan olemaan; hän oli eläessään vaeltava ritari ja pysyi
pyhänä taistelijana hamaan kuolemaan saakka, uupumattomana työmiehenä
Herran viinamäessä, kansojen opettajana, joka oli saanut oppinsa
taivaasta,[48] missä hänen mestarinaan ja opettajanaan oli itse Jeesus
Kristus.
Useampia kuvia ei ollut; siksi Don Quijote käski ne jälleen peittää ja
sanoi niiden kuljettajille:
— Olen katsonut hyväksi enteeksi, rakkaat veljet, että olen nähnyt,
mitä olen nähnyt, sillä nämät pyhät miehet harjoittivat samaa tointa,
jota minä harjoitan, nimittäin asetointa, vaikka minun ja heidän kesken
on se ero, että he olivat pyhimyksiä ja taistelivat taivaallisella
tavalla, minä sitävastoin olen syntinen ihminen ja taistelen
inhimillisellä tavalla. He valloittivat taivaan väkisin, sillä taivaan
valtakuntaan voidaan hyökätä,[49] minä taas en toistaiseksi tiedä, mitä
voin valloittaa suurellakaan vaivalla; mutta jos valtiattareni Dulcinea
Tobosolainen sattuisi sentään vapautumaan vaikeuksista, joiden alaisena
on, niin onneni olisi parempi, mieleni pääsisi tasapainoon, ja minä
voisin ohjata askeleni paremmalle tielle kuin se, jota nyt vaellan.
— Jumala sen kuulkoon, ja piru olkoon kuuro — virkkoi siihen Sancho.
Miehet ihmettelivät sekä Don Quijoten ulkomuotoa että hänen puhettaan
eivätkä ymmärtäneet puoltakaan siitä, mitä hän tarkoitti. He lopettivat
ateriansa, nostivat kuvat olkapäilleen, sanoivat hyvästi Don Quijotelle
ja lähtivät jatkamaan matkaansa.
Sanchosta tuntui jälleen kuin ei hän olisi milloinkaan herraansa oikein
tuntenut, hän ihmetteli, mitä kaikkea tämä tiesi, ja hänestä näytti,
ettei maailmassa ollut yhtään historiaa eikä tapahtumaa, jota hän ei
tuntenut kuin viittä sormeaan ja säilyttänyt uskollisesti muistissaan.
Sancho sanoi:
— Totisesti, armollinen herra isäntäni, jos sitä, mitä meille tänään
on tapahtunut, sopii nimittää seikkailuksi, niin se on ollut kaikkein
lempeimpiä ja suloisimpia, mitä meille on koko vaelluksemme kestäessä
sattunut: me olemme selviytyneet siitä joutumatta piestyiksi ja
ollenkaan pelästymättä, emme ole paljastaneet miekkaamme, ruumiimme
eivät ole kellahtaneet maahan, emmekä ole joutuneet näkemään nälkää.
Kiitetty olkoon Jumala, joka on sallinut minun nähdä semmoista omin
silmin.
— Sinä puhut hyvin ja oikein, Sancho; — sanoi Don Quijote — mutta
sinun tulee ottaa huomioon, etteivät viikot ole veljeksiä eivätkä kulu
samalla tavalla; ja sitä, mitä rahvas yleensä nimittää enteiksi ja
mikä ei perustu mihinkään luonnolliseen syyhyn, tulee ymmärtäväisen
ihmisen pitää onnellisena sattumana ja sellaisena arvostella. Joku
sellainen taikauskoinen nousee aamulla, lähtee ulos, kohtaa jonkun
Pyhän Franciskuksen munkkikunnan veljen, kääntyy ja palaa Antiinsa
kuin olisi kohdannut aarnikotkan. Toinen, joku Mendoza,[50] kaataa
epähuomiossa suolaa pöydälle, ja tuosta valahtaa heti hänen sydämeensä
syvä alakuloisuus, ikäänkuin luonto olisi velvollinen ilmoittamaan
tulevaisia onnettomuuksia mainitunlaisilla joutavilla seikoilla.
Järkevän kristityn ihmisen ei pidä saivarrellen pyrkiä saamaan selkoa
siitä, mitä taivas aikoo tehdä. Scipio astuu maihin Afrikassa,
kompastuu hypätessään maihin, hänen sotamiehensä pitävät tuota huonona
enteenä, mutta hän syleilee maan kamaraa ja sanoo: »Sinä et pääse
minulta pakoon, Afrika, sillä minä pidän sinua lujasti sylissäni.»
Minulle, Sancho, on siis ollut erinomainen sattuma, että olen tullut
kohdanneeksi nuo kuvat.
— Sen kyllä uskon; — vastasi Sancho — mutta nyt pyytäisin teidän
armoanne sanomaan minulle, mistä johtuu, että espanjalaiset, aikoessaan
lähteä johonkin taisteluun, huutavat avukseen tuota pyhää Jaakkoa
Mauriensurmaa näillä sanoilla: »Santiago ja kiinni Espanja!»[51] Onko
Espanja kukaties irti, niin että se pitää panna kiinni, vai mitä
merkillistä hommaa se on?
— Sinä olet ylen typerä, Sancho; — vastasi Don Quijote — muista, että
tuon suuren punaristiritarin[52] on Jumala antanut Espanjalle maan
suojeluspyhimykseksi ja varjelijaksi, varsinkin niissä ankaroissa
otteluissa, joita espanjalaisilla on ollut maurien kanssa, ja siksi
he huutavat häntä avukseen ja puolustajakseen kaikissa aloittamissaan
taisteluissa, ja onpa niissä monta kertaa nähty hänen itsensä kumoavan
ja kaatavan, hävittävän ja surmaavan Hagarin poikien joukkoja; ja tämän
seikan todistukseksi voisin mainita sinulle paljon esimerkkejä, joita
kerrotaan todenperäisissä espanjalaisissa historioissa.
Sancho vaihtoi puheenaihetta ja sanoi isännälleen:
— Minua, armollinen herra, ihmetyttää herttuattaren kamarineidin
Altisidoran julkeus. Hänet oli varmaan pahoin haavoittanut ja
lävistänyt tuo, jota mainitaan Amorin nimellä. Hänenhän sanotaan
olevan melkein sokea poika, joka kaihestaan tai paremmin sanoen
sokeudestaan huolimatta osuu aina maaliinsa, jos valitsee maalikseen
ihmisen sydämen, olipa tämä maali kuinka pieni tahansa, osuu siihen
ja sen kerrassaan puhkaisee nuolillaan. Olen myös kuullut sanottavan,
että tyttöjen siveys ja häveliäisyys katkaisee lemmennuolien kärjen
ja tylsyttää ne, mutta tässä Altisidorassa ne näyttävät pikemmin
teroittuvan kuin tylsyvän.
— Ota huomioon, Sancho, — virkkoi Don Quijote — ettei Amor menettele
toimissaan hienotunteisesti eikä pysyttele järjellisissä rajoissa, vaan
on samanluontoinen kuin kuolema, joka hyökkää yhtä hyvin kuninkaitten
korkeihin linnoihin kuin paimenten mataloihin majoihin, ja että se,
otettuaan sydämen täysin valtaansa, ensi työkseen karkoittaa siitä
kaiken pelon ja häveliäisyyden. Juuri siksi Altisidorakin ilmaisi
julkeasti tunteensa, jotka nostavat poveeni pikemmin hämminkiä kuin
sääliä.
— Sehän on selvää julmuutta! — sanoi Sancho. Ennenkuulumatonta
kiittämättömyyttä! Omasta puolestani voin sanoa, että neidin
lausuma pieninkin lemmensana olisi minut kukistanut ja tehnyt hänen
alamaisekseen. Voi koiranpoika, millainen kivisydän, millainen
pronssipovi, ja sielu selvää muurisavea! Mutta minä en voi ymmärtää,
mitä se neiti näki teidän armossanne semmoista, mikä sai hänet niin
antautumaan ja alistumaan. Missä on se komea ulkonäkö, se reippaus,
se sievyys, missä ne kasvot, missä nämä mainitsemani seikat erikseen
tai kaikki yhdessä, jotka saivat hänet rakastumaan; olen näet totta
totisesti monta kertaa pysähtynyt katselemaan teidän armoanne
kantapäästä aina ylimmän hiuskarvan huippuun, mutta näen ainoastaan
seikkoja, jotka ovat pikemmin omansa peloittamaan kuin rakastuttamaan,
ja olenhan sitäpaitsi kuullut sanottavan, että kauneus on ensimmäinen
ja etevin ominaisuus, joka sytyttää rakkautta, ja koska teidän
armossanne ei yhtään kauneutta ole, en ymmärrä, mihin se raukka
rakastui.
— Sinun tulee tietää, Sancho, — vastasi Don Quijote — että on olemassa
kahdenlaista kauneutta, nimittäin sielun ja ruumiin kauneutta; sielun
kauneus loistaa ja ilmenee ymmärryksessä, kunniallisuudessa, jalossa
toiminnassa, anteliaisuudessa ja moitteettomassa käytöksessä, ja kaikki
nämä ominaisuudet voivat olla rumassa ihmisessä; ja katseen kiintyessä
tähän kauneuteen, eikä ruumiin kauneuteen, siitä yleensä syntyy kiihkeä
ja ylivoimainen rakkaus. Minä, hyvä Sancho, tiedän kyllä, etten ole
kaunis, mutta tiedän myös, etten ole muodoton, ja arvokkaalle miehelle
riittää, ettei hän ole mikään hirviö, jotta häntä voidaan hellästi
rakastaa, jos hänellä vain on mainitsemani sielunlahjat.
Näissä puheissa ja keskusteluissa he saapuivat erääseen metsikköön,
joka oli vähän matkan päässä tiestä, ja Don Quijote havaitsi
äkkiarvaamatta kietoutuneensa viheriästä langasta kudottuun verkkoon,
joka oli kiinnitetty puitten väliin. Ollenkaan käsittämättä, mitä tämä
saattoi merkitä, hän sanoi Sancholle:
— Minusta näyttää, Sancho, että tästä verkosta sukeutuu kaikkein
merkillisimpiä seikkailuja, mitä kuvitella saattaa. Vietäköön minulta
henki, jolleivät minua vainoavat noidat aio kietoa minua siihen
estääkseen matkaani, ikäänkuin kostoksi siitä ynseydestä, jota olen
osoittanut Altisidoralle. Mutta tietäkööt he, että minä, vaikka
nämä verkot eivät olisi viheriästä langasta punotut, vaan kaikkein
kovimmista timanteista, ja olisivat vielä lujemmat kuin se, johon
seppien mustasukkainen jumala kietoi Venuksen ja Marsin, hajoittaisin
ne ikäänkuin ne olisivat meriheinistä tai pumpulilangoista kudotut.
Kun hän sitten aikoi mennä eteenpäin ja repiä verkon kokonaan,
astui puitten välistä yhtäkkiä hänen näkyviinsä kaksi erinomaisen
kaunista paimentyttöä; ainakin he olivat paimentyttöjen vaatteissa,
lukuunottamatta sitä, että heidän nuttunsa ja hameensa olivat hienoa
brokadia, tarkoitan, että heidän hameensa olivat kaikkein hienointa
kultakudelmaa. Heidän hiuksensa valuivat vapaina hartioille, ja niiden
kultainen hohto voi kilpailla auringon säteitten kanssa; hiuksia
koristi kaksi seppelettä, jotka olivat viheriästä laakerista ja
punaisesta amarantista sidotut. Iältään he eivät näyttäneet olevan alle
viidentoista eikä yli kahdeksantoista.
Tuo oli näky, joka sai Sanchon ihmeisiinsä, Don Quijoten jännityksen
valtaan, auringon pysähtymään juoksussaan heitä katselemaan ja loi
kaikkien neljän ympärille ihmeellisen hiljaisuuden. Ensimmäisenä alkoi
vihdoin puhua toinen paimentyttö, joka lausui Don Quijotelle:
— Pysähtykää, herra ritari, älkää repikö näitä verkkoja, joita ei ole
tähän jännitetty teidän vahingoksenne, vaan meidän huviksemme; ja koska
tiedän, että tulette kysymään, miksi ne on tähän asetettu ja keitä
me olemme, tahdon sen teille ilmoittaa muutamalla sanalla. Eräässä
kylässä, joka sijaitsee noin kahden peninkulman päässä täältä ja jossa
on paljon ylhäistä väkeä ja paljon hidalgoja ja rikkaita henkilöitä,
sopivat erinäiset sukulaiset ja ystävät keskenään, että me, heidän
poikansa, vaimonsa ja tyttärensä, naapurit, ystävät ja sukulaiset,
tulisimme huvittelemaan tähän paikkaan, joka on miellyttävimpiä koko
seudussa, ja että koko seura muodostaisi uuden idyllisen Arkadian,
missä me tytöt esiintyisimme paimentyttöinä ja nuoret miehet paimenina.
Me olemme opetelleet kaksi paimennäytelmää; toisen niistä on sepittänyt
kuuluisa runoilija Garcilaso, toisen on kirjoittanut mainio Camões
omalla portugalinkielellään, mutta me emme ole niitä vielä esittäneet.
Me saavuimme tänne eilen, olemme pystyttäneet lehvien alle muutamia
telttoja, semmoisia, joita nimitetään matkateltoiksi, runsasvetisen
puron rannalle, joka kostuttaa kaikkia näitä niittyjä; viime yönä
kiinnitimme puitten väliin nämä verkot viekoitellaksemme typeriä
lintuja, jotta ne pitämämme melun säikähdyttäminä niihin lentäisivät.
Jos te, armollinen herra, haluatte tulla vieraaksemme, niin teidät
otetaan vastaan kohteliaasti ja ystävällisesti, sillä nyt ei tänne
päästetä huolta ja alakuloisuutta.
Hän vaikeni eikä virkkanut enempää. Don Quijote vastasi hänelle:
— Ihana neiti, Aktaion ei varmaankaan ollut niin ihastunut ja
hämmästynyt äkkiarvaamatta nähdessään Dianan kylpevän aalloissa kuin
minä nähdessäni teidän kauneutenne. Minä ylistän teidän huvienne
aihetta ja kiitän ystävällisistä kohteliaisuuksistanne, ja jos voin
jollakin tavalla teitä palvella, voitte huoleti minua käskeä, varmasti
luottaen siihen, että tulen teitä tottelemaan, sillä minun toimenani on
juuri osoittaa kiitollisuutta ja tehdä hyvää kaikenlaisille ihmisille,
varsinkin niin ylhäisille kuin teidän henkilönne näyttävät olevan; ja
jos nämä verkot, jotka varmaan sulkevat piiriinsä vain pienen alueen,
kiertäisivät koko maanpiiriä, niin minä etsisin uusia maailmoita
voidakseni kulkea niiden kautta näitä rikkomatta; ja jotta luottaisitte
näihin liioitteleviin lupauksiini, tietäkää, ettei lupauksen antaja ole
kukaan vähäisempi kuin Don Quijote Manchalainen, jos hänen nimensä ehkä
on ehtinyt teidän kuuluviinne.
— Voi rakas ystäväni, — sanoi nyt toinen paimentyttö toverilleen —
ajattele, kuinka suuri onni on tullut osaksemme! Näetkö tämän herran,
joka on edessämme? No niin, sinun tulee tietää, että hän on maailman
urhoollisin, rakastunein ja käytökseltään hienoin ritari, jollei ole
pettäväinen se hänen urotöistään kertova painosta ilmestynyt historia,
jonka olen lukenut. Lyönpä vetoa, että tämä kelpo mies, joka saapuu
hänen kanssaan, on muudan Sancho Panza, hänen aseenkantajansa, jolle ei
hupaisuudessa kukaan vedä vertoja.
— Siinä on perää; — sanoi Sancho — minä olen juuri teidän armonne
mainitsema vekkuli ja aseenkantaja, ja, tämä herra on minun isäntäni,
se historiassa mainittu ja kuvattu Don Quijote Manchalainen.
— Ah! — virkkoi toinen. — Pyydetään, hyvä ystävä, hartaasti
häntä jäämään, sillä vanhempamme ja veljemme ovat siitä varmaan
sanomattomasti hyvillään. Olenhan minäkin kuullut kerrottavan hänen
urhoollisuudestaan ja rakastettavuudestaan aivan samaa kuin sinä äsken
mainitsit; ja ennen kaikkea sanotaan, että hän on kaikkein lujin ja
luotettavin rakastaja, mitä tunnetaan, ja että hänen naisensa on muudan
Dulcinea Tobosolainen, jolle koko Espanjassa myönnetään kauneuden
kunniapalkinto.
— Siihen onkin täysi syy, — virkkoi Don Quijote — mikäli ei teidän
verraton kauneutenne saata seikkaa epäilyksenalaiseksi. Mutta älkää
huoliko vaivautua, armolliset neidit, minua pidättämään, sillä
kutsumukseni välttämättömät velvollisuudet eivät salli minun missään
levätä.
Samassa tuli siihen paikkaan, missä nämä neljä henkilöä olivat,
toisen paimentytön veli, samoin paimeneksi puettuna, aivan yhtä
upeassa asussa kuin molemmat paimentytöt. Nämä kertoivat hänelle,
että heidän seurassaan oleva henkilö oli urhoollinen Don Quijote
Manchalainen ja toinen hänen aseenkantajansa Sancho, jonka nuori
mies jo tunsi, koska oli lukenut heidän historiansa. Muhkea paimen
tervehti heitä kohteliaasti ja pyysi heitä lähtemään hänen kanssaan
heidän teltoilleen; Don Quijoten täytyi suostua, ja niin he lähtivät.
Samassa läheni meluava ajojoukko, ja verkot täyttyivät erilaisista
linnuista, jotka verkkojen värin pettäminä eksyivät vaaraan, jota
aikoivat välttää. Paikalle keräytyi neljättäkymmentä henkilöä, jotka
olivat kaikki upeissa paimenten ja paimentyttöjen puvuissa, ja kaikki
saivat heti tietää, keitä olivat Don Quijote ja hänen aseenkantajansa,
mikä heitä kovin ilahdutti koska he jo tunsivat heidän historiansa.
Keräännyttiin telttojen luo, missä oli katettu upeat, runsaat ja
siistit pöydät. Don Quijotea kunnioitettiin luovuttamalla hänelle paras
paikka; kaikki katselivat häntä ja olivat ihmeissään hänet nähdessään.
Kun sitten ruoka-astiat oli vihdoin korjattu pois, koroitti Don Quijote
erittäin juhlallisesti äänensä ja lausui: