herttuattarelle, miten Sancho Panzan oli käynyt. Se heitä melko lailla
ihmetytti, vaikka he hyvin ymmärsivät, että hänen oli täytynyt pudota;
he näet tunsivat hyvin luolan, joka oli ollut siellä ikimuistoisista
ajoista; mutta he eivät voineet käsittää, kuinka Sancho oli jättänyt
käskynhaltianvirkansa heidän saamatta mitään tietoa hänen tulostaan.
Viimein lähdettiin paikalle, mukana köydet ja nuorat, ja monen miehen
väellä ja suurella vaivalla Sancho Panza ja harmo vedettiin pimeydestä
päivän valkeuteen. Sen näki muudan ylioppilas, joka sanoi:
— Kaikkien huonojen käskynhaltioitten pitäisi lähteä viroistaan
niinkuin tämä syntinen nyt nousee syvyyden kuilusta, nälkään
menehtymässä, kelmein kasvoin ja luullakseni ilman yhtään kolikkoa.
Sancho kuuli sen ja sanoi:
— Siitä on nyt kahdeksan tai kymmenen päivää, hyvä veli morkkaaja,
kun minä rupesin hallitsemaan minulle annettua saarta, ja koko sinä
aikana en ole ollut hetkeäkään kylläinen, en edes leivästä; minua
ovat vainonneet lääkärit, ja viholliset ovat murskanneet luuni, eikä
minulla ole ollut tilaisuutta hankkia itselleni mitään vääryydellä
enempää kuin oikeudellakaan, ja jos on niin laita, kuten todella onkin,
en olisi mielestäni ansainnut joutua sieltä pois tällä tavalla; mutta
ihminen päättää ja Jumala säätää, ja Jumala parhaiten tietää, mikä
on kullekin parasta, ja tapahtukoon kaikki aina ajallaan, ja älköön
kukaan sylkekö liemeen, sillä moni luulee löytävänsä kinkun, missä
ei ole kinkunkoukkuakaan, ja Jumala kyllä ymmärtää tarkoitukseni, ja
riittäköön tämä, en sano enempää, vaikka kyllä osaisin.
— Älä nyt suutu, Sancho, äläkä pahastu siitä, mitä kuulet, muuten
tästä ei tule loppuakaan. Lähde nyt vain pois hyvällä omallatunnolla,
ja sanokoot mitä tahtovat, sillä yhtä mieletöntä on yrittää sitoa
panettelijoiden kieliä kuin sulkea veräjällä vainiota. Jos käskynhaltia
poistuu virastaan rikkaana, sanotaan, että hän on ollut varas, ja jos
hän eroaa siitä köyhänä, sanotaan, että hän on ollut mitätön mies ja
vähämielinen.
— Se ainakin on varmaa, — vastasi Sancho — että niiden täytyy tällä
kertaa pitää minua pikemmin hölmönä kuin varkaana.
Näin keskustellen he saapuivat poikasten ja monien muitten ympäröiminä
linnaan, jonka parvekkeella herttua ja herttuatar jo olivat odottamassa
Don Quijotea ja Sanchoa. Sancho ei halunnut lähteä herttuaa
tervehtimään, ennenkuin oli toimittanut harmonsa talliin, sillä se oli,
kuten hän sanoi, viettänyt majapaikassaan hyvin huonon yön. Sitten hän
lähti tervehtimään herrasväkeä, painui polvilleen heidän eteensä ja
sanoi:
— Minä, armollinen herrasväki, lähdin, koska teidän ylhäisyytenne niin
tahtoi, ilman yhtään omaa ansiotani hallitsemaan teidän saartanne
Baratariaa; paljaana minä sinne tulin ja paljas olen vieläkin, en ole
menettänyt enkä voittanut. Siitä, olenko hallinnut hyvin vai huonosti,
minulla on ollut todistajia ympärilläni, jotka saavat sanoa, mitä
hyväksi näkevät. Minä olen ratkaissut epäilyksenalaisia kysymyksiä,
langettanut tuomioita ja ollut koko ajan nälkään nääntymässä, koska
niin on suvainnut asiat järjestää tohtori Pedro Tuima, saaren ja
käskynhaltian lääkäri, jonka kotipaikan nimi on Puikipois. Viholliset
hyökkäsivät meidän kimppuumme yöllä, ja saaren asukkaat sanovat,
että he, jouduttuaan pahaan ahdinkoon, siitä selviytyivät ja saivat
voiton minun urhoollisen käsivarteni avulla, ja suokoon Jumala heille
menestystä niin totta kuin he totta puhuvat. Minä olen sanalla sanoen
saanut tänä aikana tuta niitä rasituksia ja velvollisuuksia, jotka
kuuluvat käskynhaltianvirkaan, ja olen puolestani havainnut, etteivät
minun hartiani kykene niitä kantamaan ja ettei minun selkäni kestä
niiden painoa ja etteivät ne ole semmoisia nuolia, jotka sopivat minun
viineeni, ja sentähden minä, peläten, että käskynhaltianvirka voisi
jättää minut, tahdoin jättää käskynhaltianviran, ja niin minä eilen
aamulla poistuin saaresta, missä on kaikki samassa kunnossa kuin minun
sinne tullessani, samat kadut, talot ja katot. En ole pyytänyt rahaa
lainaksi keneltäkään enkä ole yrittänyt mitenkään hyötyä, ja vaikka
ajattelin säätää muutamia hyödyllisiä asetuksia, en kumminkaan säätänyt
mitään, koska pelkäsin, ettei niitä noudatettaisi; jos näet niin käy,
on aivan sama, säätääkö ne vai jättääkö säätämättä. Minä lähdin, kuten
sanoin, saaresta seurassani vain harmo, putosin luolaan ja kuljin sitä
pitkin, kunnes tänä aamuna auringon noustua näin ulospääsyn. Mutta asia
ei ollut sittenkään helppo; jollei taivas olisi lähettänyt luokseni
herraani Don Quijotea, olisin varmaan jäänyt sinne maailman loppuun
saakka. Niinpä siis, armollinen herra herttua ja rouva herttuatar,
tässä nyt seisoo teidän käskynhaltianne Sancho Panza, joka sinä lyhyenä
kahdeksan päivän aikana, jonka on ollut käskynhaltiana, on voittanut
toimestaan sen varman vakuutuksen, ettei hänen tee ollenkaan mieli
olla käskynhaltiana, ei saaressa eikä koko maailmassa, ja kun tämä nyt
on tapahtunut, suutelen teidän armojenne jalkoja ja niinkuin pojat
leikkiessään huutavat »hyppää pois ja päästä minut», niin hyppään minä
ulos käskynhaltianvirasta ja astun herrani Don Quijoten palvelukseen;
vaikka näet syön siinä virassa leipää pelolla ja vapistuksella, saan
ainakin syödä kyllikseni, ja kun vain olen kylläinen, niin vähät minä
välitän, olenko syönyt porkkanoita vai peltopyitä.
Siihen Sancho lopetti pitkän puheensa, jonka kestäessä Don Quijote
oli alinomaa pelännyt, että hän lausuisi tuhansia hullutuksia; mutta
huomatessaan Sanchon pääsevän puheensa päähän niinkin onnellisesti hän
kiitti sydämessään taivasta. Herttua syleili Sanchoa ja sanoi olevansa
murheellinen, että hän oli niin pian luopunut käskynhaltianvirastaan,
mutta lupasi pitää huolta, että Sancho saisi hänen tiluksillaan toisen
viran, josta olisi vähemmän vaivaa ja enemmän hyötyä. Herttuatarkin
syleili Sanchoa ja käski kestitä häntä hyvin, koska oli aivan ilmeistä,
että hän oli joutunut kovia kokemaan ja pahoin pidellyksi.
Kuudeskuudetta luku.
Hirmuisesta ja ennenkuulumattomasta taistelusta, johon kävivät Don
Quijote Manchalainen ja lakeija Tosilos ensinmainitun puolustaessa
kamarirouva Doña Rodriguezin tytärtä.
Herttua ja herttuatar eivät katuneet pilaa, jota olivat tehneet
Sancho Panzasta antamalla hänelle käskynhaltianviran, sitä vähemmän,
kun heidän hovimestarinsa saapui jo samana päivänä ja kertoi heille
yksityiskohtaisesti melkein kaikki Sanchon noina päivinä lausumat ja
suorittamat sanat ja teot ja lopuksi erityisellä huolella kuvaili
hyökkäystä saareen, Sanchon pelkoa ja hänen poistumistaan, mikä heitä
kelpo lailla huvitti. Sitten historia kertoo, että suunnitellun
taistelun päivä koitti, ja herttua, joka oli kerran ja monta kertaa
teroittanut lakeijansa mieleen, miten hänen piti menetellä Don
Quijoten kanssa, jotta voittaisi hänet häntä surmaamatta tai edes
haavoittamatta, käski ottaa peitsistä pois rautakärjet selittäen
Don Quijotelle, ettei kristillinen mieli, jota hän piti kunnianaan,
sallinut taistelua järjestettävän niin, että taistelevien henki
joutuisi kovin suureen vaaraan, vaan että Don Quijoten tuli tyytyä
siihen, että hän, herttua, luovutti hänelle vapaan taistelupaikan
tiluksillaan, vaikka tuli siten rikkoneeksi pyhän Kirkolliskokouksen
määräystä,[46] joka kieltää sellaiset kaksintaistelut; hän siis toivoi,
ettei tätä ankaraa ottelua kehitettäisi äärimmilleen. Don Quijote
vastasi, että hänen ylhäisyytensä sai järjestää asian yksityiskohdat
aivan oman mielensä mukaan ja että hän tulisi kaikin puolin häntä
tottelemaan. Kun siis tuo peloittava päivä oli saapunut ja herttua
oli käskenyt rakentaa linnan edustalle tilavat telineet, joille
asettuisivat taistelutuomarit ja molemmat syyttäjinä esiintyneet
naiset, äiti ja tytär, oli kaikista paikoista ja kylistä koko
lähiseudulta saapunut suunnattoman paljon väkeä katselemaan tätä
ennennäkemätöntä taistelua; sellaista näet ei tosiaankaan ollut
kukaan niillä mailla milloinkaan nähnyt eikä edes kuullut sellaisesta
kerrottavan, eivät elossa olevat enempää kuin nekään, jotka olivat jo
kuolleet.
Ensimmäisenä astui kentälle ja aitaukseen turnajaisten ohjaaja, joka
tutki paikan ja kulki sen ympäri nähdäkseen, ettei siinä ollut mitään
vilppiä eikä mitään piilotettua esinettä, johon voisi kompastua ja
kaatua. Sitten tulivat molemmat naiset ja asettuivat paikoilleen,
kasvoilla hunnut, jotka ulottuivat heidän silmilleen, vieläpä
rinnoilleenkin. He näyttivät joutuvan melkoisen mielenliikutuksen
valtaan nähdessään Don Quijoten jo olevan taistelutanterella. Vähän
ajan kuluttua ilmaantui tanteren toiselle laidalle monilukuisien
torvensoittajien seuraamana kookas lakeija Tosilos ratsastaen
valtavalla hevosella, jonka alla maa vavahteli. Hänen kypärinsä
silmikko oli suljettu, ja hän oli kokonaan verhottu raskaisiin ja
loistaviin varuksiin, joissa hän tuskin kykeni hievahtamaan. Hevonen
näytti olevan friisiläistä rotua, leveärintainen tumma kimo, ja sen
etu- ja takajalkojen vuohisista riippui jokaisesta parinkymmenen naulan
painoinen karvatukko. Herra herttua oli tarkoin teroittanut tämän
urhean taistelijan mieleen, kuinka hänen piti menetellä urhoollisen
Don Quijote Manchalaisen kanssa, ja hänelle oli huomautettu, ettei
hän missään tapauksessa saanut ritaria surmata, vaan että hänen piti
koettaa välttää ensimmäistä hyökkäystä, jotta ei joutuisi vaaraan
aiheuttaa hänen kuolemaansa, joka oli varma, jos Tosilos hyökkäisi
hänen kimppuunsa täyttä vauhtia. Tosilos ratsasti taistelutanteren
ympäri ja saavuttuaan siihen kohtaan, missä naiset istuivat,
katseli vähän aikaa sitä henkilöä, joka vaati häntä puolisokseen.
Taistelumarsalkka kutsui Don Quijotea, joka oli jo saapunut tanterelle,
ja esitti lakeijan kanssa naisille kysymyksen, suostuivatko he siihen,
että Don Quijote Manchalainen kävisi puolustamaan heidän oikeuttaan.
Naiset vastasivat myöntävästi ja vakuuttivat pitävänsä kaikkea, mitä
hän tulisi asiassa tekemään, oikeana, hyvänä ja pätevänä. Sillävälin
olivat herttua ja herttuatar sijoittuneet parvekkeelle, mistä voi
nähdä taistelutanteren, jota ympäröi suunnaton väkijoukko haluten
katsella tuota hirmuista ja ennenkuulumatonta ottelua. Taistelijat
olivat sopineet, että Don Quijoten voittaessa hänen vastustajansa
täytyisi naida Doña Rodriguezin tytär ja että hänen hävitessään
hänen vastustajansa pääsisi vapaaksi lupauksesta, jonka vuoksi häntä
syytettiin, tarvitsematta antaa mitään muuta korvausta. Turnajaisten
ohjaaja sijoitti nyt taistelijat sivuttain aurinkoon, kummankin siihen
paikkaan, missä heidän tuli olla. Rummut pärisivät, torvien toitotus
täytti ilman, tanner vapisi jalkojen alla, katselijain sydämet olivat
täynnä levottomuutta, toisten pelätessä ja toisten toivoessa asian
onnellista tai onnetonta päättymistä. Don Quijote sulkeutui vihdoin
koko sydämestään Herramme Jumalan ja neiti Dulcinea Tobosolaisen
suojelukseen ja odotti, että annettaisiin merkki hyökkäykseen. Mutta
lakeijamme oli aivan toisissa ajatuksissa; hän mietti ainoastaan sitä,
minkä tässä kohta mainitsen.
Näyttää siltä, että hänen katsellessaan vihamielistä neitiä tämä tuntui
hänestä ihanimmalta naiselta, mitä hän oli eläessään nähnyt, ja se
pieni sokea poika, jota yleensä ja kaikkialla nimitetään Amoriksi,
ei tahtonut päästää käsistään hänelle nyt tarjoutuvaa tilaisuutta
saada haltuunsa eräs lakeijansielu ja liittää se voitonmerkkiensä
luetteloon; hän siis lähestyi miestä aivan hiljaa, kenenkään häntä
näkemättä, lasketti kahden kyynärän pituisen nuolen lakeija paran
vasempaan kylkeen ja kerrassaan lävisti hänen sydämensä, ja sen hän
voi tehdä kaikessa rauhassa, sillä Amor on näkymätön ja kulkee ulos
ja sisään mistä haluaa, kenenkään voimatta vaatia häntä tilille
teoistaan. Sanon siis, että hyökkäysmerkkiä annettaessa lakeijamme
kerrassaan hurmaantuneena ajatteli sen naisen kauneutta, jonka oli
jo tehnyt vapautensa valtiattareksi, eikä siis ollenkaan kuunnellut
torventoitotusta, aivan toisin kuin Don Quijote, joka tuskin sen
kuultuaan kävi hyökkäykseen ja syöksyi kohti vihollistaan niin vinhasti
kuin Rocinante suinkin jaksoi juosta; ja nähdessään hänen syöksyvän
päin hänen kelpo aseenkantajansa Sancho huusi raikuvalla äänellä:
— Jumala sinua johdattakoon, sinä vaeltavien ritarien kerma ja kukka!
Jumala suokoon sinulle voiton, sillä oikeus on sinun puolellasi!
Vaikka Tosilos näki Don Quijoten hyökkäävän päin, ei hän
hievahtanutkaan paikaltaan, vaan kutsui kovalla äänellä marsalkkaa ja
hänen tultuaan kysymään, mitä hän tahtoi, sanoi hänelle:
— Hyvä herra, eikö tämä taistelu tapahdu sitä varten, että saataisiin
selville, pitääkö minun naida tuo neiti vai ei?
— Epäilemättä — kuului vastaus.
— No niin, — sanoi lakeija — niinä pelkään tunnonvaivoja ja rasittaisin
omaatuntoani kovin, jos lähtisin jatkamaan tätä taistelua; niinpä
sanonkin, että tunnustan itseni voitetuksi ja haluan heti naida tuon
neidin.
Marsalkka oli ihmeissään, kun kuuli, mitä Tosilos sanoi, ja vaikka hän
oli eräs niistä, jotka olivat osallisina koko tässä juonessa, ei hän
osannut vastata mitään. Don Quijote keskeytti hyökkäyksensä nähdessään,
ettei hänen vihollisensa hyökännyt häntä vastaan. Herttua ei tietänyt,
mikä oli syynä siihen, ettei taistelusta tullut sen enempää, mutta
marsalkka meni hänen luokseen ja ilmoitti, mitä Tosilos oli sanonut,
ja siitä herttua kovin hämmästyi ja suuttui. Sillävälin Tosilos meni
sinne, missä Doña Rodriguez istui, ja huusi kovalla äänellä:
— Armollinen rouva, minä haluan naida tyttärenne enkä tahdo riidalla ja
tappelulla saavuttaa, mitä voin saavuttaa kaikessa rauhassa ja ilman
hengenvaaraa.
Urhoollinen Don Quijote kuuli sen ja lausui:
— Koska niin on laita, olen vapaa lupauksestani; menkää naimisiin
onneksenne, ja koska Herramme Jumala on hänet teille suonut, siunatkoon
hänet teille pyhä Pietari.
Herttua oli tullut alas linnan pihalle, astui lakeijan luo ja sanoi
hänelle:
— Onko totta, ritari, että tunnustatte itsenne voitetuksi ja että
haluatte mennä naimisiin tämän neidin kanssa omantuntonne vaatimuksesta?
— On kyllä, armollinen herra — vastasi Tosilos.
— Siinä hän tekeekin aivan oikein, — virkkoi siihen Sancho Panza —
sillä parasta on antaa kissalle, minkä muuten hiiri vie, niin pääsee
siitä vaivasta.
Tosilos yritti irroittaa kypäriänsä ja pyysi, että toiset tulisivat
hänen avukseen, koska hän oli tukehtumaisillaan eikä voinut olla
kauempaa suljettuna ahtaaseen häkkiinsä. Se riisuttiin häneltä tuota
pikaa, ja hänen lakeijankasvonsa paljastuivat kaikkien katseltaviksi.
Ne nähtyään Doña Rodriguez ja hänen tyttärensä huusivat täyttä kurkkua:
— Tämä on petosta; petostahan tämä on! Oikean sulhasen sijaan on pantu
Tosilos, armollisen herra herttuan lakeija! Jumala ja kuningas tulkoot
avuksi tämmöisessä ilkeydessä, jotta emme sano konnamaisuudessa!
— Älkää olko huolissanne, armolliset rouvat, — virkkoi Don Quijote
— sillä tämä ei ole ilkeyttä eikä konnamaisuutta, ja jos olisikin,
niin siihen ei ole ollut syynä herttua, vaan minua vainoavat katalat
noidat, jotka, minulle tämän voiton kunniaa suomatta, ovat muuttaneet
sulhasmiehenne kasvot tämän miehen naamaksi, jonka on väitetty olevan
herttuan lakeija. Noudattakaa neuvoani ja menkää hänen kanssaan
naimisiin ollenkaan välittämättä vihollisteni ilkeydestä, sillä te
haluatte aivan varmaan saada juuri hänet puolisoksi.
Kuullessaan tuon herttua oli vähällä antaa koko kiukkunsa purkautua
nauruksi ja sanoi:
— Seikat, joita herra Don Quijotelle sattuu, ovat niin erinomaisia,
että melkein uskon, ettei tämä minun lakeijani ole minun lakeijani;
mutta käyttäkäämme juonta ja viekkautta: siirtäkäämme häät kahden
viikon päähän, jos niin haluatte, ja pitäkäämme tätä henkilöä, joka
nyt saa meidät epäröimään, niin kauan vangittuna, sillä voihan sattua,
että hän sinä aikana saa takaisin entisen hahmonsa; noitien karsaus
Don Quijotea kohtaan ei näet voine kestää niin kauan, varsinkaan, kun
heillä ei ole mitään sanottavaa hyötyä tällaisista muodonmuutoksista.
— Voi armollinen herra, — sanoi Sancho — noilla ilkiöillä on aivan
yleisenä tapana muuttaa toiseen muotoon asioita, jotka koskevat
isäntääni. Erään ritarin, jonka hän taannoin voitti ja jonka nimi
oli Peiliritari, he muuttivat kandidaatti Simson Carrascoksi, joka
on kotoisin kylästämme ja oli hyvä ystävämme, ja armollisen neidin
Dulcinea Tobosolaisen ne ovat muuttaneet kömpelöksi maalaistytöksi, ja
siitä syystä minä luulen, että tämä lakeija tulee kuolemaan ja elämään
lakeijana kaiken ikänsä.
Siihen virkkoi Doña Rodriguezin tytär:
— Olkoon tämä, joka pyytää minua vaimokseen — mistä olen hänelle
kiitollinen — kuka tahansa; minä tahdon mieluummin olla lakeijan
laillinen vaimo kuin jonkun ritarin petetty rakastajatar, vaikka eihän
se, joka minut petti, ollutkaan mikään ritari.
Lopulta nämä kaikki tarinat ja tapahtumat päättyivät siten, että
Tosilos päätettiin pitää tallessa, kunnes nähtäisiin, miten hänen
muodonmuutoksensa kävisi. Kaikki ylistivät huutaen Don Quijotea
voittajaksi, mutta useimmat olivat pahoillaan ja alakuloisina siitä,
etteivät nuo kaksi taistelijaa, joiden ottelua oli niin hartaasti
odotettu, olleet hakanneet toisiaan kappaleiksi, aivan kuin katupojat
ovat pahoillaan, kun heidän odottamansa hirsipuuhun tuomittu ei
tulekaan, koska hänet on armahtanut joko vastapuoli tai oikeus. Väki
lähti tiehensä, herttua ja Don Quijote palasivat linnaan, Tosilos
suljettiin tyrmään, Doña Rodriguez ja hänen tyttärensä olivat
erinomaisen iloisia havaitessaan, että juttu sittenkin tavalla tai
toisella tulisi johtamaan avioliittoon, ja Tosilos toivoi sitä samaa.
Seitsemäskuudetta luku,
jossa kerrotaan, miten Don Quijote sanoi jäähyväiset herttualle ja
mitä hänelle sattui herttuattaren kamarineidin, älykkään ja huiman
Altisidoran kanssa.
Don Quijotesta tuntui jo soveliaalta luopua linnassa viettämästään
joutilaasta elämästä, sillä hän kuvitteli, että hänen persoonaansa
kovin kaivattiin, hänen salliessaan pidättää itseään eristettynä ja
joutilaana ja ottamassa osaa niihin lukemattomiin pitoihin ja huveihin,
joita herttua ja herttuatar järjestivät hänelle, vaeltavalle ritarille,
ja hänestä tuntui kuin hän joutuisi tekemään taivaalle ankaraa tiliä
tästä joutilaisuudesta. Niin hän eräänä päivänä pyysi herttualta ja
herttuattarelta lupaa lähteä pois. He suostuivat hänen pyyntöönsä
samalla vakuuttaen, että hänen lähtönsä kovin pahoitti heidän mieltään.
Herttuatar antoi Sancho Panzalle tämän vaimon kirjoittamat kirjeet,
Sancho kuunteli niitä itkeä tillittäen ja lausui:
— Kuka olisi osannut ajatella, että semmoiset suuret toiveet kuin
ne, joita tieto minun käskynhaltiana-olostani sytytti eukkoni Teresa
Panzan poveen, sammuisivat siihen, että minä nyt palaan ottamaan osaa
isäntäni Don Quijoten surkeihin seikkailuihin? Olen kumminkin iloinen
havaitessani, että Teresani käyttäytyi niinkuin hänen tuli ja sopi,
koska hän lähetti tammenterhoja herttuattarelle; jollei hän olisi niitä
lähettänyt, olisin ollut siitä pahoillani, ja Teresa olisi osoittanut
kiittämättömyyttä. Lohdutuksenani on, että tätä lahjaa ei mitenkään
voida nimittää lahjuksiksi, sillä minä olin jo käskynhaltiana, kun
hän sen lähetti, ja on oikein ja kohtuullista, että ne, jotka saavat
ottaa vastaan jonkin hyvän työn, osoittavat kiitollisuuttaan, vaikkapa
vähäpätöisessäkin muodossa. Paljaanahan minä käskynhaltianvirkaan
rupesin ja paljaana minä siitä lähden, niin että voin sanoa hyvällä
omallatunnolla, mikä ei olekaan mikään pikkuasia: »Alastonna
minä synnyin ja alaston olen, ei ole tullut häviötä enempää kuin
voittoakaan.»
Näin puhui Sancho itsekseen lähtöpäivänä, ja Don Quijote, joka oli
edellisenä iltana sanonut jäähyväiset herttualle ja herttuattarelle,
ilmaantui aamulla varuksissaan linnanpihalle. Häntä katseli
parvekkeelta koko linnanväki, ja herttua ja herttuatarkin tulivat
ulos häntä näkemään. Sancho istui harmonsa selässä haarapusseineen,
matkalaukkuineen ja eväineen erinomaisen tyytyväisenä, sillä herttuan
hovimestari, hän, joka oli ollut Trifaldina, oli antanut hänelle
pienen kukkaron, jossa oli kaksisataa kultadukaattia matkakustannuksia
varten, ja tätä Don Quijote ei vielä tietänyt. Kun siis kaikki, kuten
sanottu, parhaillaan häntä katselivat, koroitti herttuattaren muitten
kamarirouvien ja kamarineitien keskeltä, jotka olivat kerääntyneet
lähtöä katselemaan, huima ja älykäs Altisidora äänensä lausuen
murheellisesti:
Oi kuule, ritari häijy,
pidätä hiukkasen,
älä kannusta kaakkias juoksuun
noin hurjasti peläten.
Kas, ethän käärmettä julmaa
sä pakene, uskoton,
ei lammaskaan sua vainoo,
— vain karitsa pieni se on.
Sinä hurmasit neidon kauniin
— ei yhtään vertaista tään
Diana vuorilla nähnyt,
ei Venus metsissään.
_Mene hornan kuiluun, saattonas Barrabas,
sinä julma Bireno[47] ja karkaava Aeneas_.
Ah hirviö, terävin kynsin
sinä kannat mun sydäntäin,
joka antaunut on sulle,
sun katseestas värähtäin.
Viet myssyä kolme ja sukkain
monikirjavat nauhat pois
sinä polvista, hohtoa joitten
ei marmori voittaa vois.
Kakstuhatta huokausta
niin tulista myöskin sait,
ett' ois ne polttaa voineet
kakstuhatta Troiaa kait.
_Mene hornan kuiluun, saattonas Barrabas,
sinä julma Bireno ja karkaava Aeneas_.
Asemiehesi Sanchon mieli
niin kovaksi paatukoon,
ett' iäksi Dulcinea
jää lumottuun olentoon.
Sun rikostes rangaistuksen
niin kärsiä saakoon hän,
kuin vanhurskasten nähdään
vuoks syntisten kärsivän.
Sinun hienot seikkailuretkes
lopun kurjimman saakohon,
unennäöksi jääköön riemus,
nimes olkoon: Uskoton.
_Mene hornan kuiluun, saattonas Barrabas,
sinä julma Bireno ja karkaava Aeneas_.
Nimes olkoon mainetta vailla
Granadasta Lojaan, niin
Sevillasta myös Marchenaan
ja Lontoosta Englantiin.
Ja neljän kuninkaan kirjaa
jos joskus sä tutkinet,
sua ässä ja kuningas karttaa
ja valttia löydä et.
Kun liikavarpaitas leikkaat,
veri varpaasta vierähtää,
kun sinulta hampaita viedään,
niin juuret suuhusi jää.
_Mene hornan kuiluun, saattonas Barrabas,
sinä julma Bireno ja karkaava Aeneas_.
Murheellisen Altisidoran tällä tavalla valittaessa tuskaansa Don
Quijote katseli häntä koko ajan; sitten hän kääntyi sanaakaan
vastaamatta Sanchon puoleen ja sanoi hänelle:
— Esivanhempiesi autuuden nimessä, rakas Sancho, minä vannotan sinua
tunnustamaan minulle totuuden. Sano minulle, onko sinulla kukaties ne
kolme myssyä ja ne sukkanauhat, joista tuo rakastunut neiti puhuu?
Siihen vastasi Sancho:
— Ne kolme myssyä minulla kyllä on, mutta sukkanauhoista ei
aavistustakaan.
Herttuatar hämmästyi Altisidoran julkeutta; vaikka hän piti
kamarineitiänsä huimana, veitikkamaisena ja hillittömänä, ei hän
kumminkaan olisi uskonut, että tyttö rohkenisi olla näin julkea, ja
hänen hämmästyksensä oli sitä suurempi, kun hän ei ollut osannut tätä
pilaa odottaa. Herttua halusi jatkaa leikkiä ja sanoi:
— Minusta ei näytä oikealta, herra ritari, että te, nautittuanne tässä
linnassani osaksenne tullutta hyvää kohtelua, olette rohjennut ottaa
mukaanne ainakin kolme myssyä ja mahdollisesti vielä kamarineitini
sukkanauhat. Tämä osoittaa huonoa sydäntä; se on teko, joka huonosti
sopii teidän maineeseenne. Antakaa hänelle sukkanauhat takaisin;
jollette niin tee, haastan teidät taistelemaan elämästä ja kuolemasta,
ollenkaan pelkäämättä, että konnamaiset noidat muuttavat minut toiseen
hahmoon tai vaihtavat kasvoni, niinkuin ovat vaihtaneet lakeijani
kasvot, joka kävi kanssanne kaksintaisteluun.