kiirettä, nauttien jokaisesta suupalasta, jonka seivästivät veitsensä
kärkeen ottaen vain hyvin vähän kutakin eri lajia, ja sitten he kaikki
kohottivat yhtaikaa käsivartensa ja viinileilinsä, huulet leilin
suulla ja silmät tuijottaen taivaalle, niin että näytti kuin he
olisivat leileillään sinne tähdänneet, ja siinä asennossa he sitten
kallistelivat päätään puolelta toiselle nautintonsa merkiksi ja
vakuudeksi, hellittämättä pitkään aikaan ja kumoten leilien sisällystä
vatsaansa. Sancho katseli tuota menoa eikä ollut suinkaan pahoillaan;
päinvastoin, noudattaakseen tuttua sananlaskua »jos liikut Rooman
mailla, tee roomalaisten lailla» hän pyysi Ricotelta leiliä, sihtaili
samoinkuin toiset eikä suinkaan nauttinut vähemmän kuin he.
Neljä kertaa he antoivat leilien siten nousta, mutta viidennellä
kerralla se ei enää käynyt päinsä, sillä ne olivat jo kuivempia ja
mehuttomampia kuin aroheinä, ja tämä laimensi heidän siihen saakka
osoittamaansa hilpeyttä. Silloin tällöin joku heistä löi oikean kätensä
Sanchon käteen sanoen: »Espanjalainen ja saksalainen, yhtä samaa,
hauska veikko», ja Sancho vastasi: »Hauska veikko, lempo vie!» alkaen
nauraa hohottaa, ja sitä naurua kesti sitten kokonaisen tunnin, eikä
hän enää ollenkaan ajatellut, mitä oli joutunut kokemaan käskynhaltiana
ollessaan; syötäessä ja juotaessa näet ei huolella ja murheella ole
suurta sananvaltaa. Kun viini oli loppunut, tuli vihdoin unen aika,
joka valtasi heidät kaikki, ja he nukahtivat siihen ateriansa ääreen;
ainoastaan Ricote ja Sancho pysyivät valveilla, koska olivat syöneet
enemmän ja juoneet vähemmän. Ricote vei Sanchon syrjään, he istuutuivat
erään pyökin juurelle, jättäen pyhiinvaeltajat suloisen unen helmaan,
ja Ricote kertoi seuraavaa puhtaalla kastiliankielellä, vähääkään
moriskolaiselle kielelleen murtamatta:
— Tiedäthän sinä, hyvä ystäväni ja naapurini Sancho Panza, kuinka
se ilmoitus ja julistus, jonka hänen majesteettinsa käski kuuluttaa
kansalaisiani vastaan, sai meidät kaikki pelon ja kauhun valtaan:
ainakin minä pelkäsin niin kovin, että minusta tuntuu kuin olisin jo
ennen sen ajan päättymistä, joka meille myönnettiin poistuaksemme
Espanjasta, saanut omassa persoonassani ja lapsissani kokea
rangaistuksen koko ankaruuden. Minä siis ryhdyin toimenpiteisiin,
menetellen mielestäni niinkuin ainakin viisas mies (nimittäin niinkuin
mies, joka tietää, että häneltä riistetään määrättynä aikana koti,
missä hän asuu, ja joka senvuoksi hankkii itselleen toisen, mihin voi
muuttaa), ryhdyin, sanon, toimenpiteisiin lähteäkseni kylästämme yksin,
ilman perhettäni, etsiäkseni jotakin paikkaa, mihin voisin sen viedä
mukavasti ja hätäilemättä, siis toisin kuin muut maastamuuttavat; minä
näet ymmärsin varsin hyvin ja samoin ymmärsivät kaikki vanhimpamme,
etteivät, nuo käskyt olleet mitään tyhjiä uhkauksia, kuten muutamat
sanoivat, vaan todellisia lakeja, jotka pantaisiin aikanaan täytäntöön;
ja minua pakotti niin uskomaan se seikka, että tunsin meikäläisten
tuhoisat ja mielettömät suunnitelmat, jotka olivat laadultaan
semmoisia, että hänen majesteettinsa näytti minusta noudattaneen
jumalallista mieleenjohdatusta toteuttaessaan niin rohkean päätöksen,
ei niin, että olisimme kaikki olleet syyllisiä, sillä joukossamme
oli muutamia lujia ja vilpittömiä kristityltä; mutta heitä oli niin
vähän, etteivät he kyenneet vastustamaan niitä, jotka eivät olleet
kristittyjä, eikä suinkaan ollut hyvä kasvattaa käärmettä povellaan
antamalla vihollisten asua omassa talossa. Sanalla sanoen, meitä
rangaistiin oikeudenmukaisesti ajamalla meidät maanpakoon,[44] mikä
muutamista näytti lempeältä ja lievältä rangaistukselta, mutta meistä
itsestämme kaikkein kamalimmalta, mitä meille voitiin määrätä. Olimmepa
missä tahansa, aina me itkemme ja kalpaamme Espanjaa, sillä olemmehan
kuitenkin täällä syntyneet, ja tämä on meidän oikea isänmaamme; me
emme saa missään osaksemme semmoista kohtelua kuin onnettomuudessamme
toivomme, ja Berberiassa ja kaikkialla Afrikassa, missä uskoimme
saavamme hyvän vastaanoton ja ystävällisen kohtelun, meitä loukataan ja
ahdistetaan enemmän kuin missään muualla. Me emme ole oikein tajunneet
onneamme, ennenkuin sen menetimme, ja meissä elää melkein kaikissa niin
harras halu päästä takaisin Espanjaan, että useimmat niistä, jotka
osaavat maan kieltä, kuten minä (ja niitä on paljon), palaavat tänne
ja jättävät vaimonsa ja lapsensa vieraalle maalle oman onnensa nojaan.
Niin kovin he rakastavat Espanjaa, ja nyt minä ymmärrän ja saan kokea,
kuinka totta on, mitä sanotaan: että isänmaanrakkaus on suloinen. Minä
lähdin, kuten sanoin, kotikylästämme, saavuin Ranskaan, missä meidät
otettiin hyvin vastaan, mutta tahdoin sentään katsella kaikkia muitakin
maita. Niin siirryin Italiaan ja sieltä Saksaan, ja minusta tuntui,
että siellä voi elää vapaammin, koska sen maan asukkaat eivät välitä
niin paljoa monista joutavista pikkuseikoista: kukin elää niinkuin
haluaa, sillä suurimmassa osassa maata vallitsee omantunnonvapaus.
Minä asetuin asumaan erääseen kylään lähelle Augsburgia ja liityin
sitten näihin pyhiinvaeltajiin, joista monet pitävät tapanaan lähteä
joka vuosi Espanjaan käydäkseen tämän maan pyhissä paikoissa, joita he
pitävät omana Intianaan, paikkana, missä varmimmin voi saada ansiota
ja voittoa. He vaeltavat melkein kaikkialla maassa, eikä ole yhtään
ainoata kylää, mistä he eivät lähde kylläisinä ja saatuaan janonsa
sammutetuksi, kuten sanotaan, ja vieden vielä mukanaan rahoja ainakin
yhden reaalin; ja matkansa suoritettuaan he ovat saaneet kokoon
toistasataa taalaria puhdasta säästöä. Sen he vaihtavat kullaksi ja
sijoittavat rahat joko onttoihin pyhiinvaeltajan-sauvoihinsa tai
paikattuihin kaapuihinsa tai vievät jotakin muuta keinoa käyttäen
saaliinsa ulos valtakunnasta kuljettaen sen kotimaahansa huolimatta
raja-asemien ja satamapaikkojen vahdeista, jotka heitä tarkastavat.
Nyt on aikomukseni, Sancho, noutaa täältä aarre, jonka ennen lähtöäni
kaivoin maahan ja jonka voin löytää ilman mitään vaaraa, koska se on
kylän ulkopuolella, ja sitten aion Valenciasta kirjoittaa vaimolleni
ja tyttärelleni, joiden tiedän oleskelevan Algeriassa, tai lähteä
heidän luokseen ja keksiä jotakin keinoa kuljettaakseni heidät
johonkin Ranskan satamaan ja sieltä Saksaan, missä sitten odotamme,
mitä Jumala tahtoo meille tehdä. Minä näet tiedän aivan varmaan,
että tyttäreni Ricota ja vaimoni Francisca Ricota ovat katolisia
kristittyjä, ja vaikka en itse olekaan yhtä ehdottomasti kristitty,
on minussa kuitenkin enemmän kristittyä kuin mauria, ja minä rukoilen
aina Jumalaa, että hän avaisi ymmärrykseni silmät ja opettaisi minut
tietämään, kuinka minun tulee häntä palvella. Minua ihmetyttää vain
se, etten tiedä, minkätähden vaimoni ja tyttäreni lähtivät mieluummin
Berberiaan kuin Ranskaan, missä olisivat voineet elää kristittyinä.
Siihen virkkoi Sancho:
— Näetkös, Ricote, se ei varmaankaan riippunut heistä itsestään,
sillä heidät vei mukanaan vaimosi veli Juan Tiopieyo, ja hän, ollen
nähtävästi oikea mauri, lähti maahan, jota piti parhaimpana. Tiedänpä
kertoa sinulle enemmänkin: luulen näet, että tulet turhaan etsimään,
mitä olet maahan kaivanut, sillä me saimme kuulla, että lankomieheltäsi
ja vaimoltasi oli otettu paljon helmiä ja suuri summa kultarahoja,
jotka tarkastettaessa heiltä löydettiin.
— Se on kyllä mahdollista; — virkkoi Ricote — mutta minä tiedän,
Sancho, etteivät he ole koskeneet siihen, mitä kaivoin maahan, sillä
minä en ilmoittanut heille, missä se oli, koska pelkäsin jotakin
onnettomuutta. Jos siis sinä, Sancho, haluat lähteä kanssani ja auttaa
minua kaivamaan sitä ylös ja saattamaan sen varmaan talteen, niin annan
sinulle kaksisataa taalaria, joilla voit täyttää tarpeitasi; minä näet
kyllä tiedän, että sinulla on niitä paljon.
— Sopisihan se tehdä; — vastasi Sancho — mutta minä en ole ollenkaan
ahne; muutenhan en olisi tänä aamuna laskenut käsistäni virkaa, jossa
olisin voinut hankkia asuntooni kultaiset seinät ja päästä puolen
vuoden kuluessa syömään hopeaisista astioista. Senvuoksi ja myös siitä
syystä, että minusta tuntuu kuin pettäisin kuningastani, jos auttaisin
hänen vihollisiaan, en lähtisi kanssasi, vaikka antaisit lupaamasi
kahdensadan taalarin asemesta tässä heti paikalla neljäsataa käteistä.
‒ Mistä virasta sinä olet luopunut, Sancho? — kysyi Ricote.
‒ Minä olen luopunut erään saaren käskynhaltianvirasta, — vastasi
Sancho — ja se olikin semmoinen saari, ettei toista sen vertaista hevin
löydetä.
— Entä missä se saari sijaitsee? — kysyi Ricote.
— Missäkö? — virkkoi Sancho. — Kahden peninkulman päässä tästä, ja sen
nimi on Baratarian saari.
— Älä nyt joutavia, Sancho; — sanoi Ricote — saarethan ovat meren
selällä, eihän manterella mitään saaria ole.
— Kuinka niin? — virkkoi Sancho. — Minä vakuutan sinulle, hyvä Ricote,
että lähdin sieltä tänä aamuna, ja vielä eilen minä sitä hallitsin kuin
poika, ihan mieleni mukaan; mutta siitä huolimatta minä sen jätin,
sillä käskynhaltianvirka tuntui minusta vaaralliselta.
— Mitä sinä olet siinä virassa ansainnut? — kysyi Ricote.
— Minä olen ansainnut, — vastasi Sancho — että olen tullut tietämään,
etten kelpaa käskynhaltiaksi, jollei kysymyksessä ole karjalauma,
ja että ne rikkaudet, joita semmoisissa hallitusviroissa ansaitaan,
vaativat ihmistä luopumaan levosta ja unesta, vieläpä ravinnostakin,
sillä käskynhaltioitten täytyy saaressaan tyytyä vähiin ruokiin,
varsinkin, jos heillä on lääkäreitä, jotka pitävät huolta heidän
terveydestään.
— Minä en ymmärrä, mitä tarkoitat, Sancho, — sanoi Ricote — mutta
minusta tuntuu, että kaikki, mitä sanot, on hullutusta, sillä kuka
sinulle antaisi saaria hallittaviksi? Eikö maailmassa ollut miehiä,
jotka kelpaavat käskynhaltioiksi paremmin kuin sinä? Älä nyt jaarittele
joutavia, Sancho, vaan käytä järkeäsi ja harkitse, haluatko lähteä
kanssani, kuten sinulle sanoin, auttaaksesi minua kaivamaan ylös
piilottamaani aarretta (se on toden totta niin suuri, että sitä sopii
aarteeksi nimittää), niin minä annan sinulle niin paljon, että sinulla
on mistä elää, kuten jo sanoin.
— Sanoinhan jo sinulle, Ricote, — vastasi Sancho — etten halua; ole
iloinen, etten ilmianna sinua, jatka matkaasi Jumalan nimeen ja salli
minun jatkaa omaa matkaani; minä näet tiedän, että oikein saatu menee
niinkuin on tullutkin, mutta väärin saatu vie hiireen saajankin.
— En viitsi inttää, Sancho — sanoi Ricote. — Mutta sanohan minulle:
olitko kotona kylässämme, kun sieltä lähti vaimoni, tyttäreni ja
lankomieheni?
— Olinpa niinkin, — vastasi Sancho — ja voin sinulle sanoa, että
tyttäresi oli niin kaunis, että koko kylän väki lähti häntä katsomaan,
ja kaikki he sanoivat, että hän oli sorein olento koko maailmassa. Hän
itki ihan yhtenään ja syleili kaikkia ystävättäriään ja tuttaviaan
ja kaikkia, jotka tulivat häntä näkemään, ja kaikkia hän pyysi, että
sulkisivat hänet Jumalan ja pyhän Neitsyen suosioon, ja pyysi niin
hartaasti, että sai minutkin itkemään, vaikka en minä tavallisesti ole
kovin herkkäitkuinen. Ja olipa siinä totisesti useita semmoisia, joiden
teki mieli piilottaa hänet ja ryöstää hänet matkalla, mutta siitä
heitä pidätti se, että pelkäsivät rikkoa kuninkaan käskyä. Kaikkein
kiihkeimmältä näytti Don Pedro Gregorio, se nuori rikas tilanomistaja,
jonka hyvin tunnet; hänen sanotaan tyttärestäsi paljon pitäneen, ja
tyttäresi lähdettyä ei häntäkään ole enää näkynyt kylässämme, ja me
kaikki luulemme, että mies lähti hänen jälkeensä ryöstääkseen hänet;
mutta toistaiseksi ei ole saatu siitä mitään varmaa tietoa.
— Minä jo aina pahoin pelkäsin, — sanoi Ricote — että tuo nuori herra
rakasti tytärtäni, mutta luotin Ricotan kunnollisuuteen enkä ollut
enempää huolissani, vaikka tiesin hänen tyttäreeni kiintyneen; olethan
näet sinäkin, Sancho, varmaan kuullut sanottavan, että moriskotytöt
ovat harvoin, jos milloinkaan, suostuneet lemmensuhteisiin vanhojen
kristittyjen kanssa, ja minun tyttäreni, joka luullakseni pyrki enemmän
olemaan kristitty kuin rakastunut, ei suinkaan ole välittänyt tuon
herra tilanomistajan liehittelystä.
— Jumala sen suokoon, — vastasi Sancho — sillä muuten kävisi molempien
huonosti. Mutta päästä minut nyt tästä lähtemään, hyvä Ricote; minä
näet aion ehtiä vielä tänä iltana sinne, missä herrani Don Quijote
oleskelee.
— Jumalan haltuun, parahin Sancho; kumppanini alkavat jo liikahdella,
ja meidänkin on aika lähteä jatkamaan matkaa.
He syleilivät toisiaan, Sancho nousi harmonsa selkään, Ricote tarttui
vaeltajansauvaansa, ja niin he erosivat.
Viideskolmatta luku.
Seikoista, joita Sancholle sattui matkalla, ja muista asioista, jotka
ovat niin merkillisiä, ettei paremmasta apua.
Sancho oli viipynyt Ricoten seurassa niin kauan, ettei hän mitenkään
voinut ehtiä samana päivänä herttuan linnaan, vaikka saapuikin puolen
peninkulman päähän siitä. Silloin näet hänet yllätti yö, joka tuli
sangen pimeänä. Oli kumminkin keskikesä, joten Sancho ei ollut tuosta
huolissaan, vaan poikkesi tieltä aikoen odottaa aamua. Mutta hänen
onneton ja kova kohtalonsa sääti niin, että hän, etsiessään paikkaa,
mihin voisi parhaiten sijoittua, putosi harmoineen päivineen syvään ja
aivan pimeään luolaan, joka sijaitsi muutamien ikivanhain rakennusten
jäännösten keskellä. Pudotessaan hän huusi sydämestään avuksi Jumalaa
luullen, ettei pysähtyisi ennenkuin kadotuksen syvimmässä pohjassa.
Niin ei kumminkaan käynyt, sillä harmo mäiskähti maahan noin kolmen
sylen syvyydessä, ja Sancho istui sen selässä nyrjähdyttämättä
mitään jäsentään ja muutenkaan vahingoittumatta. Hän tunnusteli
koko ruumistaan ja pidätti henkeään saadakseen selville, oliko
jäänyt terveeksi, vai oliko jokin kohta murskautunut, ja huomattuaan
olevansa eheä, että kaikki jäsenet olivat tallella ja terveys aivan
moitteeton, hän kiitti kiittämistään Herraa Jumalaa siitä armosta,
jota hän oli hänelle osoittanut; hän näet oli varmasti uskonut
särkyneensä tuhansiksi sirpaleiksi. Hän tunnusteli käsillään myös
luolan seinämiä saadakseen selville, oliko mahdollista päästä sieltä
toisten auttamatta, mutta huomasi, että ne olivat joka puolelta ihan
sileät ja ettei niissä ollut yhtään kohtaa, mihin olisi voinut tarttua
kiinni. Siitä Sancho kovin huolestui, varsinkin, kun kuuli harmon
surkeasti valittavan, mikä ei ollutkaan ihmeteltävää, sillä se ei
suinkaan valittanut suotta, vaan oli totisesti pahoin loukkaantunut.
»Voi onnetonta», virkkoi nyt Sancho Panza, »kuinka aavistamattomia
seikkoja voikaan sattua joka askelella niille, jotka elävät tässä
matoisessa maailmassa! Kuka olisi voinut arvata, että mies, joka
vielä eilen istui valtaistuimellaan saaren käskynhaltiana, komentaen
palvelijoitaan ja alustalaisiaan, joutuisi jo tänään haudatuksi luolaan
kenenkään ihmisen tulematta häntä auttamaan, yhdenkään palvelijan tai
alustalaisen rientämättä vetämään häntä sieltä pois? Tänne meidän
täytyy nääntyä nälkään, minun ja juhtani, jollemme kuole jo sitä ennen,
harmo saamistaan iskuista ja minä mielipahasta. Minä en tule ainakaan
olemaan yhtä onnellinen kuin oli herrani Don Quijote Manchalainen
laskeutuessaan siihen noiduttuun Montesinon luolaan, missä hän tapasi
väkeä, joka kestitsi häntä paremmin kuin häntä kestittiin omassa
talossaan, niin että hän kerrassaan näyttää päässeen katettuun pöytään
ja pöyhittyyn vuoteeseen. Siellä hän näki kauniita ja miellyttäviä
ilmestyksiä, mutta minä saan luultavasti nähdä täällä vain konnia ja
käärmeitä. Voi minua onnetonta! Mihin ovatkaan hullut haaveeni minut
johtaneet! Täältä vedetään ilmoille luuni, kun taivas sallii, että
minut löydetään, minun paljaat, valkoiset ja nakerretut luuni, ja
kelpo harmoni luut niitten kanssa, ja siitä kukaties havaitaan, keitä
olemme, havaitsevat ainakin ne, joilla on selko siitä, ettei Sancho
Panza eronnut milloinkaan aasistaan eikä hänen aasinsa milloinkaan
Sancho Panzasta. Sanon vielä kerran: voi meitä poloisia, että kova
kohtalomme ei ole sallinut meidän kuolla kotipaikallamme ja omaistemme
luona; vaikka siellä ei olisi ollut mitään apua onnettomuuteemme, olisi
sentään ollut joku, joka olisi sitä surrut ja olisi kuoleman hetkellä
silmämme sulkenut! Voi sinä kumppanini ja ystäväni, kuinka huonosti
olenkaan palkinnut sinun hyvät palveluksesi! Anna minulle anteeksi ja
rukoile kohtaloa niin hyvin kuin suinkin osaat, että se pelastaisi
meidät tästä surkeasta ahdistuksesta, johon olemme yhdessä joutuneet,
niin minä lupaan panna päähäsi laakeriseppelen, jotta olet aivan kuin
seppelöity runoilija, ja antaa sinulle kaksinkertaisen määrän apetta.»
Niin valitti Sancho Panza, ja hänen aasinsa kuunteli häntä vastaamatta
sanaakaan; niin suuressa tuskassa, ja ahdistuksessa se raukka oli. Kun
sitten oli kulunut koko yö surkeassa itkussa ja valituksessa, koitti
vihdoin päivä, jonka valossa ja loistossa Sancho havaitsi, että oli
kerrassaan mahdotonta päästä tästä luolasta toisten auttamatta. Hän
alkoi jälleen valittaa ja huutaa nähdäkseen, sattuisiko joku kuulemaan,
mutta hän oli kuin huutavan ääni korvessa, sillä koko siinä seudussa
ei ollut ainoatakaan ihmistä, joka olisi voinut huutoja kuulla, ja nyt
hän piti itseään lopullisesti menneenä miehenä. Harmo makasi kuono
pystyssä, ja Sancho Panza auttoi sitä niin, että sai sen jaloilleen,
vaikka se tuskin kykeni seisomaan; sitten hän otti eväspussista, joka
oli joutunut saman kovan kohtalon alaiseksi, kappaleen leipää ja antoi
sen aasilleen, joka ei ollut siitä pahoillaan. Sancho sanoi sille,
ikäänkuin se olisi hyvinkin puhetta ymmärtänyt:
— Ei hätää kovaa käsissä, jos viel' on leipää säkissä.
Samassa hän havaitsi luolan toisessa päässä aukon, joka oli niin suuri,
että ihminen mahtui siitä kulkemaan kumartuen ja ryömimällä. Sancho
Panza kiiruhti sinne, kyyristyi kokoon, ryömi aukkoon ja näki, että sen
takana oli avara onkalo, ja hän voi sen nähdä, koska katosta, jos sitä
katoksi voi sanoa, lankesi sisään auringonsäde, jonka valossa sen voi
selvästi havaita. Hän näki myös, että aukko laajeni ja johti toiseen
avaraan luolaan, ja sen huomattuaan hän palasi takaisin aasinsa luo ja
alkoi kivellä raivata pois maata aukosta saaden sen aivan pian niin
laajaksi, että aasi siitä helposti mahtui, kuten sitten tapahtuikin.
Sancho tarttui aasin marhamintaan ja alkoi vaeltaa eteenpäin luolassa
nähdäkseen, löytäisikö ulospääsyn joltakin suunnalta. Toisinaan hän
liikkui pimeässä, toisinaan valossa, mutta ei milloinkaan pelkäämättä.
»Jumala kaikkivaltias minua auttakoon!» lausui hän itsekseen. »Tämä
minulle onneton seikkailu olisi paremmin sopinut isäntäni Don
Quijoten mainioksi seikkailuksi. Hän olisi varmaan pitänyt näitä
kuiluja ja luolia kauniina kukkatarhoina ja Galianan[45] palatseina
ja olisi toivonut pääsevänsä tästä pimeydestä ja ahdingosta jollekin
kukkaniitylle; mutta ininä onneton, neuvoton ja pelonalainen ajattelen
joka askelella, että jalkojeni alle avautuu yhtäkkiä toinen vielä
syvempi kuilu, joka kerrassaan minut nielaisee. Mutta tervetuloa vain,
onnettomuus, jos yksin tulet.» Sillä tavalla ja näissä mietteissä hän
otaksui kulkeneensa hiukan enemmän kuin puoli peninkulmaa, kun vihdoin
havaitsi himmeää valoa, joka näytti päivänvalolta ja lankesi sisään
jostakin aukosta osoittaen hänelle, että tämä tie, jota hän oli jo
pitänyt tienä haudantakaiseen elämään, sittenkin johti lopulta ylös
maan pinnalle.
Siihen hänet jättää Cide Hamete Benengeli palaten kertomaan Don
Quijotesta, joka iloisena ja tyytyväisenä odotti määrättyä aikaa
päästäkseen taistelemaan sen kunnottoman kanssa, joka oli riistänyt
kunnian Doña Rodriguezin tyttäreltä, aikoen kostaa sen vääryyden
ja solvauksen, joka tälle oli katalasti tehty. Sattui sitten, että
hän, ratsastettuaan eräänä aamuna ulos harjoittelemaan, mitä hänen
oli tehtävä tuona ratkaisevana hetkenä, johon otaksui joutuvansa
lähipäivinä, kannusti Rocinantea lyhyeen laukkaan tai hyökkäykseen ja
ajoi sen niin lähelle erästä kuoppaa, että ratsu olisi varmaan siihen
pudonnut, jollei ratsastaja olisi kaikin voimin kiristänyt ohjaksia.
Hän sai sentään hevosen pysähtymään, ettei pudonnut, ajoi sitten
maahan astumatta hiukan lähemmäksi, katseli tuota syvennystä ja siinä
katsellessaan kuuli sieltä kovaa huutoa. Hän kuunteli tarkkaavasti ja
kuuli huutajan sanovan: »Hoi te siellä ylhäällä! Onko siellä ketään
kristittyä ihmistä, joka huutoni kuulee tai ketään armeliasta ritaria,
joka säälii vaivaista syntistä, joka on joutunut elävältä haudatuksi,
onnetonta käskynhaltiaa, joka on hallituksensa päättänyt?»
Don Quijote oli kuulevinaan Sancho Panzan äänen ja oli senvuoksi kovin
ihmeissään. Hän koroitti ääntään niin paljon kuin voi ja huusi:
— Kuka on siellä alhaalla? Kuka siellä valittaa?
— Kuka täällä onkaan ja kuka muu täällä valittaakaan — kuului
vastattavan — kuin kovaonninen Sancho Panza, joka syntiensä ja
onnettomuutensa tähden joutui Baratarian saaren käskynhaltiaksi,
kuuluisan ritarin Don Quijote Manchalaisen entinen aseenkantaja!
Tuon kuultuaan Don Quijote ihmetteli kaksin verroin, ja hänen
hämmästyksensä vielä lisääntyi, kun hän tuli ajatelleeksi, että Sancho
Panza varmaan oli kuollut ja että hänen sielunsa oli tuolla alhaalla
kiirastulen vaivoissa. Tätä kuvitelmaansa noudattaen hän sanoi:
— Minä vannotan sinua kaiken sen nimessä, minkä nimessä voin sinua
vannottaa katolisena kristittynä, että sanot minulle, kuka olet, ja jos
olet kiirastulessa kärsivä sielu, niin sano minulle, mitä tahdot minun
hyväksesi tekevän; koska näet tehtävänäni on auttaa ja tukea niitä,
jotka tässä maailmassa kärsivät hätää, tahdon myös tukea ja auttaa
niitä, jotka ovat hädänalaisia toisessa maailmassa eivätkä voi itse
itseään auttaa.
— Jos niin on laita, — kuului vastattavan — niin teidän armonne, joka
minulle puhuu, on varmaan herrani Don Quijote Manchalainen, ja äänestä
päättäen te ette voikaan olla kukaan muu.
— Minä olen Don Quijote, — vastasi Don Quijote — hän, joka on valinnut
tehtäväkseen tukea ja auttaa eläviä ja kuolleita heidän hädässään.
Sano siis minulle, kuka olet sinä, joka saat minut tällaisen
hämmingin valtaan; jos näet olet aseenkantajani Sancho Panza ja jos
paholaiset eivät ole sinua vieneet, vaan olet Jumalan laupeuden tähden
kiirastulessa, niin meidän pyhällä äidillämme roomalaiskatolisella
kirkolla on riittävät keinot vapahtaa sinut tuskista, joita nyt kärsit,
ja minä puolestani koetan häntä siihen kehoittaa niin hartaasti kuin
suinkin osaan. Puhu siis suoraa kieltä ja sano minulle, kuka olet.
— Minä vannon — kuului vastattavan — minkä nimessä ja kenen
syntymän kautta tahansa, herra Don Quijote Manchalainen, että olen
aseenkantajanne Sancho Panza ja etten ole kuollut vielä ikipäivinäni,
vaan olen heittänyt käskynhaltianvirkani semmoisten syitten ja
seikkojen tähden, joiden kertomiseen tarvitaan enemmän aikaa, ja nyt
minä tässä viime yönä putosin tähän luolaan, missä vieläkin makaan, ja
kanssani on harmo, joka varmaan todistaa puheeni oikeaksi, sillä se on
suuremmaksi varmuudeksi tässä ihan vieressäni.
Ja mitä ollakaan: näyttää siltä kuin aasi olisi ymmärtänyt Sanchon
puheen, sillä se alkoi samassa huutaa niin kovasti, että koko luola
raikui.
— Mainio todistaja! — sanoi Don Quijote. — Tuon huudon minä tunnen
kuin olisin itse sen siittänyt, ja kuulenhan minä sinunkin äänesi,
rakas Sancho. Odota, minä lähden tästä herttuan linnaan, joka on aivan
lähellä, ja tuon sieltä jonkun vetämään sinut ylös tästä kuilusta,
johon syntisi nähtävästi ovat sinut langettaneet.
— Menkää tosiaan, armollinen herra, — sanoi Sancho — ja palatkaa pian
ainoan Jumalan nimessä, sillä minä en kestä sitä enää, että olen täällä
elävältä haudattuna ja pelkoon menehtymässä.