sinulle katolisena kristittynä, ettei paljoa puuttunut, etten tullut
ilosta ihan hulluksi. Näetkös, hyvä ystävä, kun sain kuulla, että
olet käskynhaltia, luulin kaatuvani kuoliaaksi siihen paikkaan
pelkästä ilosta, sillä tiedäthän, että äkillisen ilon sanotaan
tappavan samoinkuin suuren surun. Tyttäresi Sanchica kasteli itsensä
havaitsemattaan, pelkästä mielihyvästä. Minulla oli edessäni
lähettämäsi puku, kaulassa ne korallit, jotka minulle lähetti
armollinen rouva herttuatar, ja kirjeet kädessä, ja niitten tuoja
oli hänkin läsnä, mutta sittenkin minä ajattelin ja uskoin, että se
oli vain unta kaikki tyynni, mitä minä näin ja kosketin, sillä kuka
olisi voinut arvata, että vuohipaimenesta tulisi saarten käskynhaltia?
Tiedäthän sinä, hyvä ystävä, että äidilläni oli lapana sanoa, että
joka kauan elää, se paljon näkee; minä sanon nyt samoin, sillä minä
aion nähdä vielä enemmän, jos saan kauemmin elää; minä näet en aio
hellittää, ennenkuin näen sinut kruununvoutina tai veronkantajana,
sillä ne ne sentään ovat virkoja, ja vaikka piru perii, jos niitä
huonosti hoitaa, niin sittenkin heillä on aina rahoja ja aina he
rahoja käsittelevät. Armollinen rouva herttuatar varmaan sinulle
kertoo, että minun tekee mieli lähteä pääkaupunkiin; ajattele nyt sitä
asiaa ja lähetä minulle tietoa, mitä sinä siitä arvelet; minä kyllä
koetan olla siellä sinulle kunniaksi ja ajella vaunuissa.
Kirkkoherra, parturi, kandidaatti ja suntiokaan ei voi uskoa, että
sinä olet käskynhaltia, vaan väittävät, että tämä kaikki on petosta
tai noituutta, niinkuin on laita kaikkien isäntäsi Don Quijoten
asioiden, ja Simson sanoo aikovansa lähteä sinua etsimään ja ottamaan
käskynhaltianviran pois sinun päästäsi ja hulluuden Don Quijoten
kallosta; minä vain nauran ja katselen korallinauhaani ja tuumin,
kuinka teen sinun vaatteistasi puvun tyttärellemme.
Minä lähetin vähän terhoja rouva herttuattarelle; toivoisin, että ne
olisivat olleet kultaa. Lähetä sinä minulle joitakin helminauhoja, jos
niitä siellä saarella käytetään.
Minulla on täältä kylästä kerrottavana, että Berrueca[41] naitti
tyttärensä jollekin maalaritöhertäjälle, joka tuli tänne kylään
maalaamaan mitä sattuu. Valtuusto antoi hänen tehtäväkseen Hänen
Majesteettinsa vaakunan maalaamisen kunnantuvan oven yläpuolelle. Hän
pyysi siitä kaksi dukaattia, hänelle annettiin etukäteen, ja hän oli
työssä kahdeksan päivää, joiden kuluessa ei saanut mitään maalatuksi,
sanoihan vain, ettei välittänyt semmoisen roskan maalaamisesta,
maksoi rahat takaisin, mutta meni siitä huolimatta naimisiin, ollen
muka hyväkin käsityöläinen; ja totta on, että hän on nyt heittänyt
siveltimen ja tarttunut lapioon ja kulkee vainiolla kuin herrasmies
ainakin. Pedro de Lobon poika on suorittanut alkututkinnon, hänen
päälakensa on ajeltu paljaaksi, hänellä näet on aikomus ruveta
papiksi; sen sai tietää Minguilla, Mingo Silvaton pojan tytär,
joka on haastanut hänet oikeuteen, väittäen saaneensa häneltä
avioliittolupauksen; pahat kielet kertovat, että tyttö on hänestä
raskaana, mutta poika kieltää sen kiven kovaan.
Tänä vuonna ei täällä ole saatu yhtään oliivia, eikä koko kylässä ole
tippaakaan etikkaa. Tästä kulki komppania sotilaita, jotka veivät
mennessään kylästä kolme tyttöä; en huoli sanoa sinulle, keitä ne
olivat, saattavat tulla takaisin, ja onhan niitä semmoisia, jotka
ottavat heitä vaimokseen, olipa heissä sitten hyviä tai huonoja
merkkejä.
Sanchica nyplää reunapitsejä; hän ansaitsee joka päivä kahdeksan
maravedia puhdasta säästöä ja panee ne säästölippaaseen kapioitansa
varten; mutta nyt, kun hän on käskynhaltian tytär, sinä varmaan annat
hänelle myötäjäiset, niin ettei hänen tarvitse sitä varten raataa.
Kylän torilla on kaivo kuivunut; salama on iskenyt kaakinpuuhun, ja
käyköön niin niiden kaikkien.
Minä odotan vastausta tähän kirjeeseen ja tietoa, mitä ajattelet
matkastani pääkaupunkiin, ja antakoon Jumala sinulle elinvuosia
enemmän kuin minulle, tai yhtä paljon, sillä minä en tahtoisi jättää
sinua tähän maailmaan ilman itseäni.
Vaimosi
Teresa Panza.»
Kirjeitä kehuttiin, niille naurettiin, niitä kiitettiin ja ihmeteltiin,
ja kaiken hyvän lisäksi tuli vielä kuriiri tuoden Sanchon Don
Quijotelle lähettämän kirjeen, joka myös luettiin julkisesti ja
joka herätti kuulijoissa epäilystä, oliko käskynhaltia sittenkään
niin typerä. Herttuatar poistui saadakseen hovipojalta kuulla, mitä
hänelle oli sattunut Sanchon kylässä, ja poika kertoi hänelle asian
sangen yksityiskohtaisesti jättämättä mainitsematta ainoatakaan
seikkaa; hän antoi herttuattarelle terhot ja lisäksi juuston, jonka
Teresa oli hänelle antanut sanoen sen olevan niin erinomaisen hyvän,
etteivät Tronchónin[42] juustotkaan vetäneet sille vertoja. Herttuatar
kuunteli kertomusta mitä suurimmalla mielihyvällä, ja siihen me hänet
nyt jätämme kertoaksemme, millaisen lopun sai suuren Sancho Panzan,
kaikkien saarten käskynhaltiain kukan ja kuvastimen hallitustoimi.
Kolmaskuudetta luku.
Murheellisesta lopusta ja päätöksestä, jonka sai Sancho Panzan
käskynhaltiana-olo.
»Se, joka luulee, että tämän elämän seikat pysyvät aina kohdallaan ja
entisellään, luulee mahdottomia; pikemmin näyttää siltä, että elämä
on alinomaista kiertokulkua, tarkoitan, että kaikki käy ympäri: kevät
johtaa kesään, kesä syksyyn, syksy talveen ja talvi taas kevääseen,
ja niin aika kiertää tässä alinomaisessa kehässä; ainoastaan ihmisen
elämä kiitää kohti loppuansa nopeammin kuin tuuli voimatta toivoa
uutta syntymistä muualla kuin ehkä toisessa elämässä, joka ei ole
mihinkään rajoihin suljettu.» Näin lausuu Cide Hamete, muhamettilainen
filosofi; monet näet ovat osanneet tajuta maisen elämän häviäväisyyden
ja epävakaisuuden sekä meitä odottavan iäisen elämän kestäväisyyden,
vaikka heissä ei ole ollut uskon kipinää, vaan ainoastaan luonnollisen
ymmärryksen valo; mutta kirjailijamme lausuu tuon tässä senvuoksi, että
Sanchon käskynhaltianvirka loppui, tuhoutui ja häipyi pois kuin savu ja
varjo.
Sancho makasi sängyssään hallituspäiviensä seitsemäntenä yönä, ei
leivästä eikä viinistä kylläisenä, vaan kyllästyneenä tuomitsemaan
ja antamaan lausuntoja, laatimaan asetuksia ja määräyksiä, kun uni
nälästä huolimatta alkoi sulkea hänen silmäluomiansa. Samassa hän kuuli
ankaraa kellojen soiton ja huutojen pauhinaa, niin että hänestä tuntui
kuin koko saari olisi ollut hajoamassa. Hän nousi sängyssä istumaan
ja kuunteli tarkkaavasti, koettaen saada selville, mikä saattoi olla
semmoisen metelin syynä; hän ei kumminkaan saanut siitä selkoa, ja kun
äänten ja kellojen pauhinaan liittyi vielä lukemattomien torvien ja
rumpujen ääni, joutui Sancho vielä suuremman hämmingin, pelon ja kauhun
valtaan. Hän nousi vuoteesta, otti jalkoihinsa tohvelit, sillä lattia
oli kostea, ja lähti huoneen ovelle huolimatta pukea ylleen aamunuttua
tai mitään muuta sellaista, ja näki samassa, että käytäviä pitkin tuli
juosten kolmattakymmentä henkeä, käsissä palavat soihdut ja paljastetut
miekat ja huutaen kovalla äänellä:
— Aseisiin, aseisiin, herra käskynhaltia! Aseisiin, sillä saareemme on
tunkeutunut suunnaton joukko vihollisia, ja me olemme hukassa, jollei
teidän kekseliäisyytenne ja urhoollisuutenne tule meitä pelastamaan.
Sellaista ääntä pitäen he saapuivat Sanchon luo, joka oli ihmeissään
ja ällistyneenä siitä, mitä kuuli ja näki, ja heidän saavuttuaan hänen
luokseen eräs heistä sanoi:
— Teidän armonne tulee heti asestautua, jollette mieli tuhoutua ja
nähdä koko tämän saaren tuhoutuvan!
— Miksi minä asestautuisin, — vastasi Sancho — ja mitä minä tiedän
aseista ja pelastamisesta? Parasta on jättää semmoiset asiat isäntäni
Don Quijoten tehtäväksi, joka toimittaa ne kädenkäänteessä oikealle
tolalleen; minä vaivainen syntinen en ymmärrä mitään tämmöisistä
otteluista.
— Ah, armollinen herra käskynhaltia! — virkkoi eräs toinen. — Mitä
arkailua tämä on? Teidän armonne suvaitkoon asestautua; me näet luomme
tässä teille hyökkäys- ja puolustusasema, ja lähtekää vain ulos torille
ja olkaa meidän johtajamme ja sotapäällikkömme; onhan teillä täysi
oikeus se olla, koska kerran olette meidän käskynhaltiamme.
— Asestakaa minut sitten Herran nimeen — vastasi Sancho.
He ottivat heti kaksi suurta kilpeä, jotka olivat tuoneet mukanaan,
ja asettivat ne Sanchon paidan päälle, toisen eteen ja toisen
taakse, sallimatta hänen pukea ylleen muita vaatteita, vetivät hänen
käsivartensa ulos ennakolta tehdyistä pyöreistä rei'istä ja sitoivat
hänet oikein tiukasti nuorilla, niin että hän seisoi siinä kuin
olisi ollut lautojen väliin muurattu tai puristettu, suorana kuin
värttinänvarsi, voimatta taivuttaa polviaan tai liikahtaa askeltakaan.
Hänen käteensä pistettiin peitsi, johon hän nojasi pysyäkseen pystyssä.
Siten hänet varustettuaan he kehoittivat häntä lähtemään matkaan,
johtamaan heitä ja rohkaisemaan kaikkia; he sanoivat uskovansa, että
asia päättyisi hyvin, koska hän oli heidän pohjantähtensä, lyhtynsä ja
soihtunsa.
— Kuinka minä onneton voin lähteä kävelemään? — vastasi Sancho. — Enhän
minä voi liikuttaa polviani, sillä siitä minua estävät nämä laudat,
joiden väliin koko ruumiini on puristettu. Teidän asianne on ottaa
minut syliinne, kantaa minua ja sijoittaa minut joko poikkipuolin tai
pystyyn jollekin takaportille; sitä minä kyllä varjelen joko tällä
peitsellä tai omalla ruumiillani.
— Lähtekää vain matkaan, herra käskynhaltia, sanoi toinen — sillä teitä
estää kävelemästä pikemmin pelko kuin laudat; pitäkää kiirettä ja
liikuttakaa sääriänne, sillä on jo myöhä ja vihollisten luku lisääntyy,
huuto paisuu yhä suuremmaksi ja vaara yhä uhkaavammaksi.
Näiden kehoitusten ja moitteitten vuoksi käskynhaltia parka yritti
lähteä liikkeelle, mutta tuiskahti maahan niin hervottomasti, että
luuli särkyneensä kappaleiksi. Hän makasi siinä kuin kuoreensa
sulkeutunut ja sen peittämä kilpikonna tai kuin kinkku kahden kaukalon
välissä tai kuin rannalle kumottu venhe; mutta kepposen tekijät
eivät häntä yhtään säälineet, vaikka näkivät hänen siinä makaavan,
vaan sammuttivat soihtunsa ja alkoivat taas huutaa entistä hurjemmin
ja toistaa kehoitusta »aseisiin» yhä innokkaammin juosten samalla
Sancho-paran yli ja suunnaten hänen kilpeensä lukemattomia iskuja,
niin että käskynhaltia raukan olisi paha perinyt, jollei hän olisi
kyyristynyt kokoon ja vetänyt päätänsä kilpien sisään; siellä,
ahtaassa piilopaikassaan, hän hikoili kylmää ja kuumaa hikeä ja
rukoili sydämestään Jumalaa pelastamaan hänet tästä vaarasta. Muutamat
kompastuivat häneen, toiset kaatuivat, ja eräs seisoi hänen päällään
pitkän aikaa komentaen siitä sotajoukkoja kuin vahtitornista ja huutaen
kovalla äänellä:
— Meikäläiset tänne päin, sillä tällä suunnalla viholliset pahimmin
ahdistavat. Puolustakaa tuota aukkoa; sulkekaa tuo portti; tukkikaa nuo
portaat! Tuokaa tänne käsigranaatteja, pikeä ja pihkaa kattiloissa,
joissa on kiehuvaa öljyä! Sulkekaa kadut patjoilla!
Sanalla sanoen, hän mainitsi kaikessa kiireessä kaikenlaista tavaraa ja
kaikenlaisia välineitä ja tarpeita, joita sodassa käytetään ja joilla
yleensä torjutaan kaupungin valloitusta, ja möyhennetty Sancho, joka
tuon kuuli ja jonka täytyi tämä kaikki sietää, sanoi itsekseen:
»Oi jos Jumala sallisi, että tämä saari nyt kohta täydellisesti
menetettäisiin ja minä pääsisin tästä suuresta tuskasta elävänä tai
kuolleena!» Taivas kuuli hänen rukouksensa, ja hänen vähimmin sitä
odottaessaan kuului huutoja:
— Voitto, voitto! Viholliset pakenevat voitettuina! Nouskaa, armollinen
herra käskynhaltia, tulkaa nauttimaan voitosta ja jakamaan saalista,
joka on otettu vihollisilta teidän voittamattoman käsivartenne
urhoollisuudella.
— Nostakaa minut — sanoi surkealla äänellä surkea Sancho.
He auttoivat häntä nousemaan, ja hän sanoi, päästyään jaloilleen:
— Vihollisen, jonka minä olen voittanut, saatte vaikka otsaani naulita.
Minä en tahdo jakaa mitään vihollisilta saatuja saaliita, vaan pyytää
ja rukoilla jotakin ystävää, jos minulla semmoinen on, antamaan minulle
kulauksen viiniä, koska olen janoon nääntymässä, ja pyyhkimään hikeäni,
koska olen vedeksi sulamassa.
Hänet pyyhittiin, hänelle tuotiin viiniä ja kilvet irroitettiin; hän
istuutui vuoteeseensa ja pyörtyi kestämästään pelosta, säikähdyksestä
ja vaivasta. Kepposen tekijät olivat jo pahoillaan, että olivat häntä
niin kovin pidelleet, mutta Sanchon tultua taas tajuihinsa hänen
pyörtymisestään johtunut ikävä tunne jälleen haihtui. Sancho kysyi,
kuinka myöhä oli; hänelle vastattiin, että päivä alkoi koittaa. Mitään
enempää virkkamatta Sancho alkoi pukeutua hiljaisena kuin hauta,
ja kaikki katselivat häntä ihmetellen, mitä saattoi merkitä hänen
kiireinen pukeutumisensa. Vihdoin hän sai kaikki vaatteet ylleen
ja lähti kohti tallia, kulkien aivan hiljaa, sillä hänen jäsenensä
olivat möyhennetyt, niin ettei hän voinut astella vapaasti, ja kaikki
läsnäolijat seurasivat häntä. Harmon luo saavuttuaan hän syleili sitä,
painoi rauhansuudelman sen otsalle ja lausui sille, kyynelet silmissä:
— Tule tänne, sinä kumppanini ja ystäväni, sinä, joka olet ollut
kanssani kestämässä vaivoja ja kurjuutta; kun vielä elelin sovussa
sinun kanssasi enkä ajatellut mitään muuta kuin sinun valjaittesi
korjaamista, sinun sievän ruhosi ruokkimista, olivat kaikki minun
hetkeni, minun päiväni ja minun vuoteni autuaat. Mutta kun sitten sinut
hylkäsin ja kiipesin kunnianhimon ja kopeuden torniin, on sieluuni
tunkeutunut tuhat kurjuutta, tuhat vaivaa ja monta tuhatta huolta.
Niin puhuessaan hän samalla satuloi aasin kenenkään hänelle mitään
virkkamatta. Saatuaan aasin satuloiduksi hän nousi sen selkään suurella
vaivalla ja tuskalla, suuntasi sanansa ja puheensa hovimestarille,
sihteerille, edeskäyvälle ja tohtori Pedro Tuimalle sekä monille muille
läsnäoleville ja lausui:
— Antakaa tietä, hyvät herrat, ja sallikaa minun palata entiseen
vapauteeni, sallikaa minun lähteä etsimään entistä elämääni, jotta voin
nousta ylös tästä nykyisestä kuoleman kaltaisesta tilasta. Minä en ole
syntynyt olemaan käskynhaltiana tai puolustamaan saaria tai kaupunkeja
vihollisia vastaan, jotka tahtovat hyökätä niiden kimppuun. Paremmin
osaan kyntää ja kuokkia, leikata ja juurruttaa viiniköynnöksiä, kuin
säätää lakeja tai puolustaa maakuntia tai valtakuntia. Pyhä Pietari
on Roomassa kuin kotonaan, minä tarkoitan, että jokainen voi hyvin
hoitaessaan tointa, johon on syntynyt. Minun käteeni sopii sirppi
paremmin kuin käskynhaltian valtikka, minä haluan mieluummin syödä
vatsani täyteen tavallista maalaisvelliä kuin kärsiä hävyttömän
lääkärin saituudesta, joka tahtoo tappaa minut nälkään, ja mieluummin
minä lepään kesällä jonkin tammen varjossa ja käärin talvella
ympärilleni halvan lammasnahkanutun eläen vapaudessa, kuin makaan
käskynhaltiana orjuudessa Hollannin palttinasta tehtyjen lakanoiden
välissä ja pukeudun soopeliturkkeihin. Jääkää Jumalan haltuun,
armolliset herrat, ja sanokaa herra herttualle, että alastomana olen
syntynyt ja alaston olen vieläkin, en mitään menetä enkä mitään
voita, minä tarkoitan, että ilman yhtään kolikkoa tulin tähän
käskynhaltianvirkaan ja ilman yhtään kolikkoa siitä eroan, aivan toisin
kuin muitten saarien käskynhaltiat yleensä tekevät. Väistykää nyt ja
antakaa minun mennä menojani, sillä minä menen laastaroimaan itseäni;
luulen näet, että kaikki kylkiluuni ovat ruhjotut, kiitos olkoon niiden
vihollisten, jotka ovat tänä yönä minua polkeneet.
— Se ei käy päinsä, herra käskynhaltia; — sanoi tohtori Tuima —
minä annan teidän armollenne lääkejuoman, joka auttaa putoamisissa
ja ruhjevammoissa ja joka heti saattaa teidät entiseen voimaan ja
terveyteen; ja mitä ravintoon tulee, lupaan teidän armollenne, että
parannan itseni ja sallin teidän syödä oikein runsaasti kaikkea, mitä
mielenne tekee.
— Myöhäistä piipitystä! — vastasi Sancho. — Minä en aio peruuttaa
päätöstäni, että tästä lähden, yhtä vähän kuin aion ruveta
turkkilaiseksi. Ei tämmöiseen leikkiin kannata käydä kahta kertaa. Minä
en jumaliste jää tähän virkaan enkä ota vastaan toista samanmoista,
vaikka se tuotaisiin minulle tarjottimella, yhtä vähän kuin aion lentää
taivaaseen siivetönnä. Minä olen Panzojen sukua, jotka ovat kaikki
härkäpäisiä, ja jos he kerran sanovat yksi, niin se on yksi eikä
kaksi, vaikka koko maailma toisin väittäisi. Jääkööt tähän talliin ne
muurahaisensiivet, jotka kohottivat minut ilmaan, jotta törmäpääskyt
ja muut linnut saisivat minut syödä, ja aletaan nyt taas kävellä
maassa ja omilla jaloilla; vaikka näet ne eivät komeilekaan koreissa
karmaanikengissä, ei niistä suinkaan puutu paksuja hamppuanturoita.
Puskekoon mulli mukaistansa, ja älköön kukaan ojentako koipeansa
pitemmälle kuin peite ulottuu, ja päästäkää minut nyt menemään, sillä
tässä on jo kiire.
Siihen virkkoi hovimestari:
— Herra käskynhaltia, me antaisimme varsin kernaasti teidän armonne
lähteä, vaikka olemme kovin pahoillamme siitä, että teidät menetämme,
sillä teidän älynne ja kristillinen käytöksenne pakottavat meitä teitä
kaipaamaan; mutta onhan tunnettu asia, että jokainen käskynhaltia on
velvollinen selvittämään tilinsä, ennenkuin poistuu seudusta, missä
hänellä on käskynhaltianvirka ollut; tehköön siis teidän armonne tiliä
niistä kymmenestä päivästä, joina olette käskynhaltianvirkaa hoitanut,
ja lähtekää sitten Jumalan nimeen.
— Sitä minulta ei voi kukaan vaatia, — vastasi Sancho — jollei
semmoista määräystä anna itse herra herttua. Minä menen häntä tapaamaan
ja hänelle minä teen tiliä niin että kelpaa, sitä paremmin, kun lähden
täältä niin paljaana kuin lähden, joten ei tarvita muuta todistusta
siihen, että olen hoitanut virkaani kuin enkeli.
— Suuri Sancho on totisesti oikeassa, — virkkoi tohtori Tuima — ja
minun mielestäni on paras antaa hänen lähteä, sillä herttua varmaan
sanomattomasti iloitsee saadessaan hänet nähdä.
Kaikki suostuivat siihen ja päästivät hänet menemään, sitä ennen
tarjottuaan hänelle seuraansa ja kaikkea, mitä hän vain halusi omaksi
virkistyksekseen ja mukavuudekseen matkalla. Sancho sanoi, ettei
hän halunnut saada mitään muuta kuin vähän kauroja harmoa varten ja
leivän- ja juustonpuolikkaan itselleen; koska matka oli niin lyhyt, ei
hän mielestään tarvinnut suurempaa eikä parempaa evässäkkiä. Kaikki
syleilivät häntä, ja hän puolestaan syleili itkien kaikkia jättäen
heidät ihmettelemään sekä puheitaan että järkkymätöntä ja viisasta
päätöstään.
Neljäskuudetta luku,
missä käsitellään seikkoja, jotka koskevat tätä historiaa eikä mitään
muuta.
Herttua ja herttuatar päättivät, että kaksintaistelu, johon Don Quijote
jo mainitusta syystä oli haastanut heidän vasallinsa, pantaisiin
toimeen, ja koska nuori mies oli Alankomaissa, minne hän oli paennut,
jottei saisi Doña Rodriguezia anopikseen, he päättivät ottaa hänen
sijaisekseen erään Tosilos-nimisen gascognelaisen lakeijan, jonka he
sitä ennen erittäin tarkoin perehdyttivät kaikkeen, mitä hänen tuli
tehdä. Kaksi päivää myöhemmin herttua sanoi Don Quijotelle, että hänen
vastustajansa tulisi neljän päivän kuluttua, asettuisi taistelukentälle
ritarinvaruksissa ja väittäisi kamarineidin valehtelevan puolen,
jopa koko partansakin verosta, jos sanoisi hänen antaneen mitään
aviohittolupausta. Don Quijote oli kovin iloinen tämän kuultuaan,
päätti itse mielessään tehdä asiassa ihmeitä ja piti erinomaisena
onnena, että hänelle oli tarjoutunut tilaisuus, missä herrasväki saisi
nähdä, mitä kaikkea hänen voimallisen käsivartensa urheus kykeni
matkaansaattamaan. Niin hän odotti iloisena ja tyytyväisenä näiden
neljän päivän kulumista, jotka hänen harras halunsa sai tuntumaan
neljältä vuosisadalta.
Mutta jättäkäämme ne (kuten olemme jättäneet paljon muita asioita)
ja lähtekäämme seuraamaan Sanchoa, kun hän puolittain iloisena ja
puolittain surullisena matkasi harmollaan etsimään isäntäänsä, jonka
seura hänestä nyt tuntui mieluisammalta kuin kaikkien maailman
saarten hallitseminen. Sattui sitten, että hän, kun ei ollut vielä
ehtinyt kauas hallitsemastaan saaresta (hän ei ollut tullut ollenkaan
tutkineeksi, oliko se, mitä hän oli hallinnut, saari, kaupunki,
kauppala vai kylä), näki samaa tietä tulevan kuusi pyhiinvaeltajaa
vaellussauvoineen, niitä ulkomaalaisia pyhiinvaeltajia, jotka laulaen
pyytelevät almuja. Ehdittyään hänen luokseen he asettuivat riviin ja
koroittivat kaikki yhtaikaa äänensä alkaen omalla kielellään laulaa
laulua, josta Sancho ei ymmärtänyt muuta kuin yhden ainoan sanan,
joka selvästi kuulosti almulta, mistä hän käsitti, että he tahtoivat
laulullaan pyytää juuri almua. Ja koska hän, kuten Cide Hamete sanoo,
oli erinomaisen armelias, niin hän otti eväspussistaan leivän- ja
juustonpuolikkaan, jotka oli varustanut mukaansa, ja antoi ne heille
tehden eleillä tiettäväksi, ettei hänellä ollut heille mitään muuta
annettavaa. He ottivat lahjan varsin mielellään vastaan ja sanoivat:
— _Gelte! Celte!_[43]
— Minä en ymmärrä, — vastasi Sancho — mitä minulta pyydätte, hyvät
ihmiset.
Eräs heistä otti nyt povestaan kukkaron ja näytti sitä Sancholle, joka
siitä ymmärsi, että he pyysivät häneltä rahaa. Mutta hän kosketti
peukalollaan kurkkuaan ja ojensi kätensä ylöspäin, siten heille
selittäen, ettei hänellä ollut lanttiakaan, kannusti sitten harmoa
ja ajoi eteenpäin heidän välitseen. Hänen ajaessaan ohi syöksyi eräs
miehistä, joka oli erittäin tarkkaavasti häntä katsellut, hänen
luokseen, kiersi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja sanoi kuuluvalla
äänellä ja hyvällä kastiliankielellä:
— Jumala minua auttakoon! Mitä näenkään? Onko mahdollista, että
syleilen rakasta ystävääni, kelpo naapuriani Sancho Panzaa? Aivan
varmaan on niin laita, sillä enhän nuku enkä ole nyt päissänikään.
Sancho oli ihmeissään, kun kuuli mainittavan itseään nimeltään ja näki
muukalaisen pyhiinvaeltajan syleilevän itseään, katseli miestä vähän
aikaa erittäin tarkkaavasti mitään virkkamatta, mutta ei sittenkään
voinut häntä tuntea. Muukalainen, joka huomasi hänen hämminkinsä,
virkkoi hänelle:
— Kuinka onkaan mahdollista, parahin Sancho Panza, ettet tunne
naapuriasi Ricotea, moriskoa, joka oli rihkamakauppiaana kylässäsi?
Sancho katseli häntä nyt vielä tarkemmin, miehen piirteet alkoivat
näyttää hänestä tutuilta, ja vihdoin hän hänet täysin tunsi, kiersi
käsivartensa hänen kaulaansa, astumalta alas aasin selästä, ja sanoi
hänelle:
— Kuka peeveli olisi tuntenut sinut, Ricote, tuossa naamiaispuvussa,
joka sinulla on ylläsi? Sanothan minulle, kuka sinusta on tehnyt
ranskalaisen ja kuinka uskallat tulla takaisin Espanjaan, missä sinut
paha perii, jos ottavat sinut kiinni ja saavat tietää, kuka olet?
— Jos et sinä, Sancho, ilmianna minua, vastasi pyhiinvaeltaja — olen
varma, ettei kukaan voi tuntea minua tässä puvussa. Mutta mennään
tästä tieltä tuonne metsikköön, niissä kumppanini haluavat syödä ja
levätä, niin saat syödä siellä heidän kanssaan; he näet ovat aivan
rauhallista väkeä. Siellä saan tilaisuutta kertoa sinulle, mitä olen
joutunut kokemaan lähdettyäni kylästämme totellen hänen majesteettinsa
julistusta, joka uhkasi niin ankarasti onnettomia kansalaisiani, kuten
itse kuulit.
Sancho totteli, Ricote puhutteli toisia pyhiinvaeltajia, ja he
lähtivät vähän kauempana näkyvään metsikköön, hyvän matkan päähän
valtatieltä. He heittivät pois sauvansa, riisuivat vaeltajankaapunsa
jääden pelkkiin alusvaatteisiin, ja he olivat kaikki nuoria kauniita
miehiä, lukuunottamatta Ricotea, joka oli jo vanhemmalla puolella
ikää. Heillä oli kaikilla evässäkit, ja nämä olivat, kuten sitten kävi
ilmi, hyvin varustetut ainakin sellaisilla aineilla, jotka ärsyttävät
janoa ja herättävät sitä kahden peninkulman päähän. He paneutuivat
pitkäkseen maahan, käyttivät nurmea pöytänään ja levittivät siihen
leipää, suolaa, veitsiä, pähkinöitä, juustonkimpaleita ja liikkiöitä;
näissä tosin ei ollut silavaa, joten niitä ei käynyt pureskeleminen,
mutta kyllä esteettömästi imeskeleminen. He asettivat siihen vielä
erään mustan ruokalajin, joka kuuluu olevan kaviaaria nimeltään; sitä
tehdään kalanmädistä ja se sytyttää valtavaa viininjanoa. Ei puuttunut
oliivejakaan, jotka tosin olivat kuivia ja mehuttomia, mutta maistuivat
siitä huolimatta hyviltä ja olivat sopivaa pureskeltavaa. Näiden
komeiden pitojen suurimpana komeutena oli kumminkin kuusi viinileiliä,
joista kukin otti yhden esiin eväslaukustaan; kelpo Ricotekin, joka oli
moriskosta muuttunut saksalaiseksi, otti esiin oman leilinsä, joka veti
suuruudeltaan vertoja kaikille viidelle.