aina lempeä, vaan pysyttele näiden molempien äärimmäisyyksien
keskivälillä, sillä siinä on älykkään menettelyn ydin. Käy
vankiloissa, teurastamoissa ja kauppatoreilla, sillä käskynhaltian
läsnäolo on semmoisissa paikoissa erittäin tärkeä. Lohduta vankeja,
jotka toivovat asiansa tulevan pian ratkaistuksi, ole pöpö
teurastajille, sillä sitten he käyttävät oikeita painoja, ja ole
samasta syystä toriakkojen kauhu. Vaikka sattuisit olemaan (mitä en
kumminkaan usko) ahnas, naisia himoitseva ja ahmatti, älä kumminkaan
sellaiselta näytä, sillä jos alamaisesi ja ne, jotka ovat kanssasi
tekemisissä, havaitsevat sinussa jonkin erikoisen heikkouden, niin
he kääntävät tykkinsä heti siihen suuntaan syösten sinut lopulta
kadotuksen syvyyteen. Ajattele ja harkitse, kertaa mielessäsi yhä
uudelleen niitä neuvoja ja opetuksia, jotka kirjallisesti sinulle
annoin, ennenkuin matkustit täältä käskynhaltianvirkaan, niin
saat nähdä, että löydät niistä, niitä noudattaen, erinomaista
apua vaivoihin ja vastuksiin, joita käskynhaltiat kohtaavat joka
askelella. Kirjoita isäntäväellesi ja lausu heille kiitollisuutesi;
kiittämättömyys näet on kopeuden tytär ja suurimpia syntejä, mitä
tunnetaan, mutta henkilö, joka on kiitollinen niille, jotka ovat
tehneet hänelle hyvää, osoittaa samalla, että hän on kiitollinen myös
Jumalalle, joka on tehnyt ja yhä tekee hänelle niin paljon hyvää.
Rouva herttuatar on lähettänyt kuriirin viemään pukuasi ja erästä
muuta lahjaa vaimollesi Teresa Panzalle; me odotamme vastausta joka
hetki. Minä olen ollut hiukan huonovointinen, sillä minua sattui tässä
kissa kynsimään, mikä ei ollut nenälleni kovin terveellistä. Mutta ei
hätää mitään; jos näet on noitia, jotka minua pahoin pitelevät, niin
on toisia sellaisia, jotka minua puolustavat.
Lähetä minulle tietoa, oliko se hovimestari, joka on sinun luonasi,
missään tekemisissä kamarirouva Trifaldin toimenpiteitten kanssa,
kuten epäilit, ja anna minulle vähin erin tietoa kaikesta, mitä
sinulle sattuu, sillä eihän matka tänne ole pitkä. Sitäpaitsi aion
pian luopua nykyisestä joutilaasta elämästäni, sillä enhän minä ole
sitä varten maailmaan syntynyt.
Minulle on sattunut muudan selkkaus, jonka vuoksi luultavasti joudun
tämän herrasväen epäsuosioon. Vaikka se mieltäni pahoittaa, ei se
kuitenkaan mitään haittaa, sillä loppujen lopuksi minun täytyy
noudattaa ennemmin virkani vaatimuksia kuin heidän mieltänsä,
kuten sanoo tunnettu sananlasku: _amicus Plato, sed magis amica
veritas_.[40] Minä kirjoitan sinulle tämän latinaksi, koska otaksun,
että käskynhaltiaksi tultuasi olet latinaa oppinut. Jumalan haltuun,
hän sinua varjelkoon, jottei kenenkään tarvitse sinua surkutella.
Ystäväsi
Don Quijote Manchalainen.»
Sancho kuunteli kirjettä erittäin tarkkaavasti, ja sitä kiittivät ja
pitivät ymmärtäväisenä kaikki, jotka sen kuulivat. — Sitten Sancho
nousi pöydästä, kutsui sihteerinsä ja sulkeutui hänen kanssaan omaan
huoneeseensa tahtoen viivyttelemättä vastata herralleen Don Quijotelle.
Hän käski sihteerin kirjoittaa, mitä hän sanelisi, siihen mitään
lisäämättä ja jättämättä mitään pois, ja sihteeri teki työtä käskettyä.
Vastauskirjeen sisältö oli seuraavanlainen:
Sancho Panzan kirje Don Quijote Manchalaiselle.
»Minulla on niin paljon virkatehtäviä, ettei ole aikaa päätäni kynsiä
eikä edes kynsiäni leikata, ja ne ovatkin niin pitkät, että Jumala
paratkoon. Minä mainitsen tämän, rakas herrani, jotta teidän armonne
ei pane pahakseen, vaikka en ole toistaiseksi antanut mitään tietoa,
käykö minun hyvin vai huonosti tässä käskynhaltianvirassa, jossa saan
kärsiä enemmän nälkää kuin silloin, kun me molemmat vaelsimme metsissä
ja erämaissa.
Herrani herttua kirjoitti minulle tässä taannoin, ilmoittaen, että
tähän saareen oli tullut joitakin vakoilijoita minua murhaamaan, mutta
toistaiseksi en ole havainnut ketään muuta kuin erään tohtorin, joka
nauttii palkkaa tällä paikkakunnalla tappaakseen kaikki käskynhaltiat,
jotka tänne tulevat; hänen nimensä on tohtori Pedro Tuima, ja hänen
kotipaikkansa on Puikipois. Jo tästä nimestä teidän armonne näkee,
että minulla on syytä pelätä joutuvani kuolemaan hänen käsissään! Tämä
samainen tohtori sanoo itse itsestään, ettei hän paranna tauteja,
kun ne ovat jo olemassa, vaan ehkäisee niitä ollenkaan tulemasta, ja
lääkkeenä hän käyttää niukkaa ravintoa ja yhä niukempaa ravintoa,
kunnes ihmisestä ei ole jäljellä muuta kuin luut ja nahka, ikäänkuin
ei laihuus olisi pahempi kuin kova kuume. Sanalla sanoen, hän tappaa
minut vähitellen nälkään, ja minä kuolen vähitellen mieliharmiin,
sillä minähän luulin, että saisin tähän käskynhaltianvirkaan päästyäni
syödä lämmintä ja juoda kylmää ja lepuuttaa ruumistani Hollannin
palttinasta tehtyjen lakanoiden välissä höyhenpatjoilla, mutta olenkin
joutunut paastoamaan kuin mikäkin erakko, ja koska en tee sitä omasta
vapaasta tahdostani, niin luulen, että minut lopulta piru perii.
Minä en ole toistaiseksi saanut mitään oikeudella enempää kuin
vääryydelläkään, enkä minä ymmärrä, mistä se johtuu, sillä minulle
on täällä sanottu, että käskynhaltioille, joita tähän saareen tapaa
tulla, on kaupungin väki jo ennen heidän tänne tuloaan lahjoittanut
tai lainannut suuria rahoja ja että niin on yleensä laita kaikkien,
jotka käskynhaltianvirkaan rupeavat, eikä ainoastaan täällä.
Viime yönä minä olin kiertokäynnillä ja kohtasin oikein korean pojaksi
puetun tytön ja hänen veljensä, joka oli naisen vaatteissa; tyttöön
rakastui minun edeskäypäni, joka omassa mielessään valitsi hänet
vaimokseen, kuten kuuluu sanoneen, ja minä valitsin pojan vävykseni;
tänään me molemmat lähdemme aiheestamme puhumaan heidän isälleen, joka
on joku Diego de la Llana, hidalgo ja vanhaa kristittyä juurta niin
ettei paremmasta apua.
Minä käyn toreilla, kuten teidän armonne minua neuvoo, ja eilen
minä tapasin muutaman toriämmän, joka möi tuoreita pähkinöitä,
ja minä sain heti selville, että hän oli sekoittanut vakalliseen
tuoreita pähkinöitä vakallisen vanhoja, tyhjiä ja pilaantuneita;
minä määräsin ne kaikki vaivaistalon lapsille, jotka kyllä osaavat
ne toisistaan erottaa, ja tuomitsin ämmän olemaan kaksi viikkoa
poissa torilta. Minulle on sanottu, että menettelin urhoollisesti;
voin puolestani vain sanoa teidän armollenne, että tässä kaupungissa
yleisesti huhuillaan, ettei ole kehnompaa väkeä kuin toriämmät, sillä
ne ovat kaikki tyynni hävyttömiä, tunnottomia ja julkeita, ja samaa
uskon minäkin, sillä olenhan nähnyt niitä muualla.
Olen oikein iloinen, että armollinen rouva herttuatar on kirjoittanut
eukolleni Teresa Panzalle ja lähettänyt hänelle lahjan, jonka teidän
armonne mainitsee, ja minä koetan osoittaa kiitollisuutta ajallansa;
pyydän teidän armoanne suutelemaan hänen käsiään minun puolestani ja
sanomaan, että minä sanon, ettei se hyvä työ ole kaivoon heitetty,
kuten hän tulee vielä näkemään ja kokemaan.
Ei olisi minulle mieleen, jos teidän armonne joutuisi ikäviin
rettelöihin armollisen herrasväkeni kanssa; jos näet teidän armonne
riitaantuu heidän kanssaan, niin onhan selvää, että siitä on minulle
vahinkoa, ja koska minua neuvotaan olemaan kiitollinen, ei ole
hyvä, jos teidän armonne itse ei ole kiitollinen niille, jotka ovat
niin monella muotoa osoittaneet teille suosiotaan ja ovat niin
vieraanvaraisesti teitä linnassaan kestinneet.
Siitä kissa-metakasta minä en ymmärrä mitään, mutta luulen, että se on
niitä ilkeitä temppuja, joita teidän armollenne tekevät kehnot noidat;
saanhan siitä kuulla, kun taas tavataan.
Tekisi mieleni lähettää teidän armollenne jotakin, mutta en tiedä,
mitä lähettäisin, jollen mahdollisesti joitakin peräruiskun putkia;
semmoisia näet valmistetaan tässä saaressa oikein sieviä, häränrakkoon
kiinnitettäviä. Mutta jos saan jäädä tähän virkaani, niin koetan
löytää jotakin lähetettävää, olipa se sitten mitä tahansa.
Jos eukkoni Teresa Panza minulle kirjoittaa, niin suvaitkoon teidän
armonne maksaa kirjeentuojalle ja lähettää kirjeen minulle, sillä
minun tekee kovin mieli kuulla, kuinka eukko ja lapseni kotona
jakselevat. Ja sitten minä vain rukoilen Jumalaa, että hän vapahtaisi
teidän armonne pahanilkisistä noidista ja päästäisi minut kaikessa
rauhassa tästä käskynhaltianvirasta, jota pahoin epäilen, sillä luulen
henkeni olevan siinä menoteillään, tohtori Pedro Tuiman minua näin
pidellessä.
Teidän armonne palvelija
Sancho Panza, käskynhaltia.»
Sihteeri sulki kirjeen ja lähetti kuriirin sitä heti viemään, ja ne,
jotka olivat yhdessä juonessa tehdäkseen Sancholle kepposia, sopivat
keskenään, kuinka hänet kukistaisivat käskynhaltianvirasta. Sancho
vietti tämän iltapäivän sommitellen joitakin asetuksia otaksutun
saarensa hyvää hallintoa varten. Hän määräsi, ettei yhteiskunnassa
saanut olla mitään elintarpeitten varastoonostajia ja että oli lupa
tuoda sinne viiniä mistä tahansa sillä ehdolla, että ilmoitettaisiin,
mistä viini tuotiin, jotta se sitten hinnoitettaisiin arvonsa,
hyvyytensä ja maineensa mukaan, ja se, joka lisäsi viiniin vettä
tai muutti sen nimeä, saisi maksaa rikoksen hengellään. Hän alensi
kaikenlaisten jalkineitten, varsinkin tavallisten kenkien hintoja,
koska ne näyttivät hänestä ylen korkeilta. Hän vahvisti palkkataksan
palvelijoille, jotka hillittömästi katsoivat omaa etuansa, määräsi
mitä ankarimmat rangaistukset niille, jotka lauloivat rivoja ja
sopimattomia lauluja, tapahtuipa se sitten yöllä tai päivällä,
sääti, ettei kukaan sokea saanut laulaa ihmetöistä, jollei hänellä
ollut laillista todistusta, että ihmetyö oli todellinen, sillä hän
oli sitä mieltä, että useimmat ihmeet, joista sokeat laulavat, ovat
keksittyjä ja tekevät vahinkoa oikeille ihmetöille. Hän määräsi
ja asetti katsastusmiehen köyhiä varten, ei niin, että tämä heitä
ahdistaisi, vaan tutkimaan, olivatko he todella köyhiä; teeskennellyn
raajarikkoisuuden ja tekohaavojen varjossa näet on paljon käsivarsia,
jotka kykenevät varastamaan, ja terveyttä, joka sietää juopottelua.
Sanalla sanoen, hän antoi niin mainioita asetuksia, että niitä
noudatetaan sillä paikkakunnalla vielä tänäkin päivänä ja nimitetään
»Suuren käskynhaltian Sancho Panzan asetuksiksi».
Kahdeskuudetta luku,
missä kerrotaan seikkailusta toisen kamarirouva Tuskallisen eli
Ahdistuksenalaisen kanssa, jota muuten mainitaan Doña Rodriguezin
nimellä.
Cide Hamete kertoo, että Don Quijote, kun hänen naarmunsa olivat
parantuneet, katsoi linnassa viettämänsä elämän olevan täydellisessä
ristiriidassa sen ritarikunnan sääntöjen kanssa, johon hän kuului,
ja siksi hän päätti pyytää herttualta ja herttuattarelta lupaa
matkustaa Zaragozaan, missä kohta oli määrä pitää turnajaiset; hän
näet aikoi voittaa omakseen haarniskan, joka näissä turnajaisissa oli
voittajan palkintona. Kun hän eräänä päivänä istui pöydässä herttuan
ja herttuattaren kanssa ja oli juuri aikeissa toteuttaa suunnitelmansa
ja pyytää lähtölupaa, astui suuren salin ovesta äkkiarvaamatta sisään
kaksi naista (kuten myöhemmin kävi ilmi), surupuvussa kiireestä
kantapäähän, ja toinen heistä tuli Don Quijoten luo, heittäytyi
pitkäkseen hänen eteensä, painoi huulensa Don Quijoten jalkoihin ja
päästi niin murheellisia, niin syviä ja niin tuskallisia huokauksia,
että kaikki, jotka tämän kuulivat ja näkivät, joutuivat hämmästyksen
valtaan. Vaikka herttua ja herttuatar otaksuivat sen olevan jotakin
pilaa, jota heidän palvelijansa aikoivat tehdä Don Quijotelle, olivat
he sittenkin kahden vaiheilla ja jännittyneinä nähdessään, miten
kiihkeästi nainen huokaili, valitti ja itki, kunnes Don Quijote
sääliväisenä nosti hänet maasta ja kehoitti häntä siirtämään pois
hunnun ja poistamaan verhon kyyneleisiltä kasvoiltaan. Nainen teki
niin ja osoittautui henkilöksi, jota ei kukaan olisi voinut ajatella;
hän näet paljasti kamarirouva Doña Rodriguezin kasvot, ja toinen
surupukuinen oli hänen tyttärensä, jonka oli vietellyt äveriään
maanviljelijän poika. Kaikki, jotka hänet tunsivat, joutuivat
ihmeisiinsä, ja herttua ja herttuatar enemmän kuin muut; vaikka näet he
pitivät kamarirouvaa typeränä ja yksinkertaisena, eivät he kumminkaan
olisi uskoneet hänen tekevän ilmettyjä hullutuksia. Doña Rodriguez
kääntyi vihdoin herrasväen puoleen sanoen:
— Suvaitkoot teidän ylhäisyytenne antaa minulle luvan hiukan
keskustella tämän ritarin kanssa, sillä se on tarpeellista, jotta voin
onnellisesti suoriutua ikävyydestä, johon erään ilkeän moukan julkeus
on minut saattanut.
Herttua sanoi antavansa hänelle luvan ja kehoitti häntä keskustelemaan
herra Don Quijoten kanssa niin paljon kuin hänen mieli teki.
Kamarirouva käänsi nyt kasvonsa Don Quijoten puoleen ja lausui hänelle:
— Minä kerroin teille jo muutamia päiviä sitten, urhoollinen ritari,
siitä vääryydestä ja uskottomuudesta, jota muudan kehno talonpoika on
osoittanut hellästi rakastetulle tyttärelleni, joka on tämä läsnäoleva
onneton, ja te lupasitte ryhtyä häntä suojelemaan vaatimalla hyvitystä
hänelle tehdystä vääryydestä. Mutta nyt olen saanut tietää, että aiotte
poistua tästä linnasta lähteäksenne etsimään onnellisia seikkailuja,
joita Jumala teille suokoon, ja siksi tahtoisin, että te, ennenkuin
täältä pois pujahdatte, haastatte kaksintaisteluun tuon kehnon
lurjuksen ja pakotatte hänet menemään naimisiin tyttäreni kanssa, jotta
hän siten täyttää avioliittolupauksen, jonka antoi hänelle, ennenkuin
oli häneen yhtynyt; on näet aivan turha vaiva ajatella ja odottaa, että
armollinen herra herttua hankkii minulle oikeutta, ja syynä on se, mitä
olen jo aikaisemmin teidän armollenne salaa ilmoittanut, ja suokoon
siis Herra teidän armollenne hyvää terveyttä ja älköön jättäkö meitä
suojelustaan vaille.
Näihin sanoihin vastasi Don Quijote erittäin vakavasti ja juhlallisesti:
— Arvoisa kamarirouva, hillitkää kyyneliänne tai paremmin sanoen
pyyhkikää ne ja lakatkaa huokailemasta, sillä minä otan tehtäväkseni
hankkia hyvitystä tyttärellenne, joka olisi tehnyt viisaammin,
jos ei olisi niin herkästi uskonut rakastajien lupauksiin, jotka
ovat enimmäkseen helppoja antaa, mutta erittäin raskaita täyttää;
ja niinmuodoin minä lähden armollisen herra herttuan luvalla heti
etsimään tuota tunnotonta nuorta miestä, löydän hänet, haastan hänet
kaksintaisteluun ja surmaan hänet, jos hän uskaltaa kieltäytyä
täyttämästä antamaansa lupausta; sillä minun kutsumukseni tärkeimpänä
tehtävänä on säästää nöyriä ja kurittaa kopeita, minä tarkoitan: auttaa
onnettomia ja tuhota paatuneita.
— Ei ole tarpeen, — virkkoi herttua — että teidän armonne näkee vaivaa
lähtemällä etsimään tuota talonpoikaa, jota tämä kelpo kamarirouva
syyttää, eikä teidän armonne myöskään tarvitse pyytää minulta
lupaa haastaa hänet kaksintaisteluun, sillä minä katson hänet nyt
kaksintaisteluun haastetuksi ja otan tehtäväkseni ilmoittaa hänelle
tämän haasteen sekä saada hänet ottamaan sen vastaan ja tulemaan itse
siitä vastaamaan tänne minun linnaani, missä minä luovutan teille
molemmille asianmukaisen taistelukentän pitäen silmällä kaikkia niitä
ehtoja, joita sellaisissa otteluissa yleensä pidetään ja tulee pitää
silmällä, samalla tarkaten, että kumpikin nauttii täyttä oikeutta,
kuten tulee menetellä kaikkien ruhtinaitten, jotka tarjoavat vapaan
kentän niille, jotka heidän alueittensa rajoissa käyvät taistelemaan
toisiaan vastaan.
— Saatuani teidän ylhäisyydeltänne tämän varmuuden ja hyvän luvan
— vastasi Don Quijote — ilmoitan nyt heti, että luovun tällä
kertaa aateluudestani, alennun vahingontekijän alhaiseen tasoon ja
halpenen hänen vertaisekseen, siten tehden hänelle mahdolliseksi
käydä taistelemaan minua vastaan; ja niinmuodoin minä haastan hänet,
vaikka poissaolevana, ja vaadin häntä vastaamaan, koska hän on tehnyt
väärin pettäessään tämän onnettoman, joka oli neitsyt, mutta hänen
tähtensä ei enää ole, ja vaadin hänet täyttämään lupauksen, jonka on
hänelle antanut lupaamalla tulla hänen lailliseksi puolisokseen, tai
menettämään henkensä tähän haasteeseen.
Sitten hän riisui hansikkaansa ja heitti sen keskelle salia. Herttua
nosti sen sanoen ottavansa, kuten oli jo maininnut, haasteen vastaan
vasallinsa nimessä. Hän määräsi kaksintaistelun tapahtuvaksi kuuden
päivän kuluttua, linnanpihalla. Aseina käytettäisiin ritarien
tavallisia varuksia, peistä, kilpeä ja rautapaitaa kaikkine
asiaankuuluvine lisineen, ilman minkäänlaista viekkautta, petosta tai
noituutta, erotuomarien tutkimuksen mukaan. Mutta ennen kaikkea, lisäsi
hän, on tarpeen, että tämä hyvä rouva ja tämä vaivainen neiti jättävät
oikeuden puolustaa asiaansa herra Don Quijoten tehtäväksi, sillä muuten
ei siitä tule mitään eikä haastetta voida panna asianmukaisesti toimeen.
— Minä suostun siihen — vastasi kamarirouva.
— Samoin minä — lisäsi hänen tyttärensä, aivan kyynelten vallassa,
häpeissään ja pahalla mielellä.
Kun siis tämä sopimus oli tehty ja herttua oli harkinnut, mihin
toimenpiteisiin oli ryhdyttävä, poistuivat molemmat surupukuiset,
ja herttuatar määräsi, ettei heitä tästä lähtien saanut pitää
hänen palvelijoinaan, vaan seikkailevina naisina, jotka olivat
tulleet pyytämään oikeutta, ja niin heille annettiin oma huone ja
heitä palveltiin kuin vieraita ainakin, mikä kovin ihmetytti muita
palvelijattaria, jotka eivät tietäneet, mihin Doña Rodriguezin typeryys
ja hänen harhateille joutuneen tyttärensä julkeus lopulta johtaisi.
Kun oli ehditty niin pitkälle, astui saliin juhlailoa lisäämään ja
ateriaa sievästi päättämään hovipoika, joka oli vienyt kirjeet ja
lahjat Teresa Panzalle, käskynhaltia Sancho Panzan puolisolle. Herttua
ja herttuatar olivat kovin mielissään hänen tulostaan, sillä he
halusivat saada kuulla, mitä hän oli matkallaan kokenut; mutta heidän
sitä kysyttyään hovipoika vastasi, ettei hän voinut kertoa siitä niin
julkisesti eikä muutamilla sanoilla. Hän pyysi heidän ylhäisyyksiään
jättämään asian siksi, kunnes he olisivat kahden kesken, ja lukemaan
sillävälin kirjeitä, jotka heitä varmaan huvittaisivat. Samassa hän
otti esiin kaksi kirjettä ja ojensi ne herttuattarelle. Toisen kirjeen
päällekirjoituksena oli: »Kirje armolliselle rouva herttuattarelle
sille ja sille, en tiedä missä», ja toiseen oli kirjoitettu:
»Miehelleni Sancho Panzalle, Baratarian saaren käskynhaltialle, jolle
Jumala suokoon onnea kauemmin kuin minulle». Herttuatar oli kuin
tulisilla hiilillä, kuten sanotaan, niin kovin hänen teki mieli saada
lukea kirjettä. Hän avasi sen, luki sen itsekseen ja huomattuaan, että
sen voi lukea ääneen, niin että herttua ja muut läsnäolijat saisivat
sen kuulla, luki siitä seuraavaa:
Teresa Panzan kirje herttuattarelle.
»Minä olin erittäin iloinen, armollinen rouva, saadessani kirjeen,
jonka teidän korkeutenne minulle kirjoitti, sillä minä olin todella
sitä hartaasti odottanut. Korallinauha on oikein kaunis, eikä
mieheni metsästyspuku ole yhtään huonompi. Koko meidän kylä on
kovin mielissään, että teidän armonne on tehnyt puolisoni Sanchon
käskynhaltiaksi, vaikka ei sitä täällä kukaan usko, ei varsinkaan
kirkkoherra, ei parturimestari Nicolas eikä kandidaatti Simson
Carrasco; mutta minä en siitä mitään piittaa, sillä jos asia vain
niin on, niinkuin onkin, niin saavat kaikki sanoa mitä haluavat;
vaikka totta puhuen, jos ei olisi tullut niitä koralleja ja niitä
vaatteita, niin en olisi sitä uskonut minäkään, sillä täällä meidän
kylässä kaikki pitävät miestäni hölmönä eivätkä voi ymmärtää, mihin
käskynhaltianvirkaan voi kelvata hän, joka ei ole ennen hallinnut
muuta kuin vuohilaumaa. Jumala sen suokoon ja johdattakoon häntä niin,
että hänen lapsilleen on siitä hyötyä.
Minä, rakas armollinen rouva, olen päättänyt teidän armonne luvalla
takoa niin kauan kuin rauta on kuuma, lähteä pääkaupunkiin ja ajaa
komeasti vaunuissa, niin että ne lukemattomat kadehtijat, joita
minulla on, saavat töllistellä silmät päästään, ja sentähden pyydän
teidän ylhäisyyttänne sanomaan miehelleni terveisiä, että hän
lähettäisi minulle vähän rahaa ja sen verran, että siitä jotakin
kostuu, sillä pääkaupungissa maksaa kaikki paljon; leivästä vaaditaan
kokonainen reaali ja lihanaulasta kolmekymmentä maravedia, niin että
se on oikein synti ja häpeä, ja jos hän ei tahdo, että minä sinne
lähden, niin antakoon siitä minulle tiedon ajoissa, sillä minun tekee
mieli lähteä, niin että sääriäni oikein kutkuttaa, ja tuttavani ja
naapurin eukot sanovat, että jos minä ja tyttäreni kävelemme ylhäisinä
ja komeina pääkaupungissa, niin minä teen mieheni paremmin tunnetuksi
kuin hän minut, sillä monikin joutuu siinä välttämättä kysymään:
»Keitä ovat nuo ylhäiset naiset näissä vaunuissa?» Ja siihen vastaa
palvelijani: »Baratarian saaren käskynhaltian Sancho Panzan puoliso
ja tytär», ja sillä tavalla Sancho tulee tunnetuksi ja minua pidetään
arvossa ja kunniassa, ja muusta sitten viisi.
Mieleni on kovin paha, ettei tänä vuonna ole täällä meidän kylässä
saatu mitään terhoja, mutta siitä huolimatta lähetän teidän
korkeudellenne puoli vakkaa, jotka olen metsästä hakenut, poiminut ja
valikoinut, ja suurempia en enää löytänyt; minä toivoisin, että ne
olisivat suuria kuin strutsinmunat.
Älköön teidän juhlallisuutenne unohtako minulle kirjoittaa; minä kyllä
pidän huolen vastaamisesta ja annan tietoa terveydestäni ja kaikesta,
mitä täällä meidän kylässä sattuu kertomisen arvoista, ja rukoilen
rukoilemistani meidän Herraamme, että hän suojelee teidän korkeuttanne
eikä unohda tomuakaan. Tyttäreni Sancha ja poikani suutelevat teidän
armonne käsiä.
Palvelijattarenne
Teresa Panza,
jolla on suurempi halu päästä tapaamaan teidän armoanne kuin teille
kirjoittaa.»
Kaikki, mutta erittäinkin herttua ja herttuatar, olivat kovin mielissään,
kun kuulivat Teresa Panzan kirjeen, ja herttuatar kysyi Don Quijotelta,
oliko hänen mielestään oikein avata käskynhaltialle osoitettu kirje,
joka varmaan aivan oli verraton. Don Quijote sanoi tahtovansa sen avata
tehdäkseen heidän mielikseen. Hän tekikin niin ja huomasi kirjeen
sisällön seuraavanlaiseksi:
Teresa Panzan kirje miehelleen Sancho Panzalle.