lukko; olisin mielelläni nähnyt, että ne olisivat olleet itämaitten
helmiä, mutta sekään, joka antaa sinulle luun, ei toivo sinun nälkään
kuolevan; tulee varmaan sekin aika, jolloin toisiimme tutustumme ja
saamme seurustella toistemme kanssa, ja Jumala yksin tietää, mitä
vielä voikaan tapahtua. Sanokaa terveisiä tyttärellenne Sanchicalle
ja kehoittakaa minun puolestani häntä varustautumaan, sillä minä aion
toimittaa hänet ylhäisiin naimisiin hänen vähimmin sitä aavistaessaan.
Minulle on kerrottu, että teidän kylässänne on mainioita ruokatammen
terhoja. Lähettäkää minulle niitä pari tusinaa; minä tulen pitämään
niitä suuressa arvossa, koska te ne lähetätte, ja kirjoittakaa minulle
seikkaperäisesti antaen tietoa terveydestänne ja voinnistanne, ja
jos jotakin tarvitsette, niin ei muuta kuin avatkaa suunne, kyllä se
täytetään, ja Jumala teitä varjelkoon. Kirjoitettu täällä.
Teidän suopea ystävänne
Herttuatar.»
— Oi _oi_, — sanoi Teresa kirjeen kuultuaan — onpa se hyvä ja
laadullinen rouva! Semmoisen herrasväen kanssa minä menen vaikka
hautaan, mutta en näiden meidän kylän aatelisnaisten kanssa, jotka
pitävät itseänsä niin aatelisina, ettei muka tuulenhenkikään saa
heihin koskea, ja menevät kirkkoon niin kopeasti kuin olisivat oikeita
kuningattaria, niin että näyttää ihan siltä kuin pitäisivät häpeänä
katsoakaan maalaisnaiseen; ja kas nyt tätä kelpo rouvaa, joka on
herttuatar, mutta siitä huolimatta sanoo minua ystäväkseen ja kohtelee
minua kuin olisin hänen vertaisensa, ja tahtoisinpa minä puolestani
nähdä hänet yhtä ylhäisenä kuin Manchan korkein kirkontorni. Ja mitä
niihin terhoihin tulee, hyvä herra, niin minä lähetän niitä hänen
armolleen kokonaisen vakallisen ja niin suuria ja koreita, että niitä
sopii tulla ihmettelemään pitkän matkan päästä. Ja katso nyt sinä,
Sanchica, että tämä herra saa kaikkea, mitä tarvitsee: hoida hevosta,
tuo tallista munia ja leikkaa läskiä kelpo viipaleet, ja laitetaan
hänelle ateria kuin ruhtinaalle, sillä sen hän hyvin ansaitsee
tuomistaan hyvistä uutisista ja kauniitten kasvojensa tähden; minä
lähden sillävälin ulos kertomaan iloisia uutisia naapurin eukoille ja
arvoisalle kirkkoherralle ja parturille, Nicolas mestarille, jotka ovat
aina olleet isäsi hyviä ystäviä.
— Sen kyllä teen, äiti, — vastasi Sancha — mutta muistakaa, että teidän
pitää antaa minulle puolet tuosta korallinauhasta, sillä en minä usko
armollista rouva herttuatarta niin typeräksi, että hän olisi lähettänyt
koko nauhan teille.
— Sinä saat sen kokonaan, tyttäreni; — vastasi Teresa — mutta anna
minun nyt kantaa sitä kaulassani muutamia päiviä, sillä minusta tuntuu
totisesti, että se ilahduttaa sydäntäni.
— Arvoisat naiset tulevat varmaan iloisiksi, — virkkoi hovipoika — kun
näkevät kääryn, joka on tässä matkalaukussa, sillä siinä on kaikkein
hienoimmasta verasta tehty puku, jota käskynhaltia on käyttänyt yhtenä
ainoana päivänä metsästysretkellä ja jonka hän kokonaan lahjoittaa
Sanchica-neidille.
— Eläköön hän tuhat vuotta, — vastasi Sanchica — ja yhtä kauan lahjan
tuoja, vieläpä kaksikin tuhatta vuotta, jos niin vaaditaan.
Teresa lähti nyt kiireesti ulos, kirjeet kädessä ja korallinauha
kaulassa, rummutti sormillaan kirjeitä kuin tamburiinia ja kohdattuaan
sitten sattumalta kirkkoherran ja Simson Carrascon alkoi tanssia ja
sanoi:
— Ei nyt enää köyhyys rasita, ei totisesti! Meillä on pieni, sievä
käskynhaltianvirka! Nyt saa kaikkein kopeinkin aatelisnainen tulla
nyrpistämään nenäänsä, kyllä minä sen käännän oikeaan niin että kelpaa!
— Mitä tämä merkitsee, Teresa Panza? Mitä hullutusta tämä on, ja mitä
papereita nuo ovat?
— Ei se ole mitään muuta hullutusta kuin että tässä on kirjeitä
herttuattarilta ja käskynhaltioilta, ja nämä, jotka minulla on
kaulassa, ovat oikeita avemaria-koralleja, ja paternoster-palloset ovat
taottua kultaa, ja minä olen käskynhaltian rouva.
— Jumala avuksemme tulkoon, me emme teitä ymmärrä, Teresa, emmekä
tiedä, mitä oikeastaan puhutte.
— Katsokaa itse tästä — vastasi Teresa.
Hän ojensi heille kirjeet. Kirkkoherra luki ne ääneen, niin että Simson
Carrascokin ne kuuli, Simson ja kirkkoherra katselivat toisiaan kuin
ällistyneinä siitä, mitä olivat lukeneet, ja kandidaatti kysyi, kuka
oli kirjeet tuonut. Teresa kehoitti heitä lähtemään kanssaan hänen
kotiinsa, missä näkisivät sanantuojan, nuoren miehen, hienon kuin
kultainen koru, ja hänen tuomansa toisen, vielä kalliimman lahjan.
Kirkkoherra otti korallit Teresan kaulasta, katseli niitä kerran ja
toisenkin, havaitsi ne todella aitokoralleiksi, ihmetteli jälleen ja
sanoi:
— Virkapukuni nimessä en tiedä, mitä sanoa ja mitä ajatella näistä
kirjeistä ja näistä lahjoista; toiselta puolen minä näen ja sormillani
tunnen, että nämä ovat aitokoralleja, ja toiselta puolen minä luen,
että joku herttuatar lähettää pyytämään pari tusinaa tammenterhoja.
— Kumma juttu! — virkkoi siihen Carrasco. Lähdetään nyt näkemään
kirjeentuojaa; hän varmaan osaa antaa meille tietoa näistä
selvittämättömistä pulmista.
He lähtivät matkaan, ja Teresa palasi heidän kanssaan. Heidän
saapuessaan hovipoika oli parhaillaan seulomassa hiukan kauroja
hevoselleen, ja Sanchica oli leikkaamassa silavaa käristääkseen sitä
munien kanssa hovipoikaa varten, jonka olemus ja sievä asu molempia
ystävyksiä kovin miellytti. Kun he sitten olivat häntä kohteliaasti
tervehtineet ja hän oli tervehdykseen vastannut, pyysi Simson häntä
kertomaan sekä Don Quijotesta että Sancho Panzasta ja sanoi, että he,
vaikka olivat lukeneet Sanchon ja rouva herttuattaren kirjeet, olivat
yhä ymmällä eivätkä voineet saada oikein selville, mitä merkitsi tuo
puhe Sanchon käskynhaltiana-olosta, sitä vähemmän, kun hänen kerrottiin
olevan käskynhaltiana saaressa, vaikka kaikki tai ainakin useimmat
Välimeren saaret kuuluivat hänen majesteetilleen. Siihen vastasi
hovipoika:
— On aivan varmaa, että herra Sancho Panza on käskynhaltiana.
Hallitseeko hän saarta vai ei, siihen kysymykseen en kajoa; joka
tapauksessa se on paikkakunta, missä on toista tuhatta asukasta.
Mitä taas tammenterhoihin tulee, sanon vain, että armollinen rouva
herttuatar on niin laadullinen ja kansanomainen, ettei, hän ainoastaan
lähetä pyytämään terhoja joltakin talonpojan vaimolta, vaan lähettää
toisinaan pyytämään kampaakin lainaksi joltakin naapuriltaan.
Armollisten herrojen näet tulee tietää, etteivät Aragonian ylhäiset
naiset, olivatpa kuinka jalosukuisia tahansa, ole niin joutavanaikaisia
ja kopeita kuin kastilialaiset rouvat; he kohtelevat ihmisiä
tutunomaisemmin.
Heidän parhaillaan näin keskustellessaan pyrähti sisään Sanchica,
hameenhelma täynnä munia, ja kysyi hovipojalta:
— Kuulkaa, armollinen herra, käyttääkö isäni nyt käskynhaltiaksi
tultuaan ihomyötäisiä housuja?
— En ole tullut tuota katsoneeksi, — vastasi hovipoika — mutta
luultavasti käyttää.
— Herra siunatkoon, — virkkoi Sanchica — kuinka hauskaa olisikaan nähdä
isän kävelevän topatuissa housuissa! Eikö olekin hassua, että minä olen
syntymästäni saakka toivonut näkeväni isän ihomyötäisissä?
— Armollinen neiti näkee hänet varmaan niissä, jos elää saa —
vastasi hovipoika. — Totta totisesti, näyttää siltä, että hänellä on
matkustaessaan kohta naamari nenän katolla, niinkuin ainakin suurilla
herroilla, jos hän vain saa olla käskynhaltiana pari kuukautta.
Kirkkoherra ja kandidaatti huomasivat kyllä, että hovipoika lasketteli
pilojaan, mutta aitokorallit ja metsästyspuku, jonka Sancho oli
lähettänyt (Teresa näet oli jo heille näyttänyt pukua) saivat heidät
sittenkin ihan ymmälle. Sanchican toivomus heitä sentään nauratti, ja
asia muuttui vielä hupaisemmaksi, kuu Teresa sanoi:
— Herra kirkkoherra, pitäkää varanne, jos sattuu joku semmoinen, joka
lähtee Madridiin tai Toledoon; minä näet käskisin hänen ostaa itselleni
oikein pönkkähameen, uusinta muotia ja parhaan, mitä voi saada, sillä
täytyyhän minun sen verran kunnioittaa miestäni käskynhaltiaa, mikäli
voin. Ja jos pahat päähäni panen, niin lähden tästä pääkaupunkiin
ja hankin itselleni vaunut samoinkuin kaikki muutkin, sillä voihan
ihminen, jonka mies on käskynhaltiana, varsin hyvin kustantaa itselleen
vaunut.
— Totta kai, äiti! — sanoi Sanchica. — Jumala suokoon, että se
tapahtuisi mieluummin tänään kuin huomenna, vaikka ne, jotka näkisivät
minut istumassa armollisen rouva äitini kanssa vaunuissa, sanoisivat:
»Katsokaahan tuota, mikä lieneekään, sipulinsyöjän tytär, kuinka se
istuu komeasti ja nojailee vaunuissa, ihan kuin mikäkin paavitar!»
Mutta astelkoot he vain tien laitaa, minä ajelen vaunuissani, jalat
maasta korkealla. Paha periköön kaikki maailman panettelijat; kun minun
vain on hyvä olla, niin naurakoot kyllältään! Olenko oikeassa, äiti
kulta?
— Oletpa tietenkin, tyttäreni! — vastasi Teresa. — Ja kaiken tämän
onnen ja vielä enemmänkin on hyvä Sanchoni minulle ennustanut, ja
sinä saat nähdä, tyttäreni, ettei hän hellitä, ennenkuin on tehnyt
minusta kreivittären. Meitä näyttää totisesti alkavan onni potkia,
ja minä olen kuullut hyvän isäsi monta kertaa sanovan (hänellä näet
on aina sananlaskuja suussaan), että jos lehmä sulle tarjotaan, käy
vikkelästi ottamaan; kun sinulle annetaan käskynhaltianvirka, ota se
vastaan, kun sinulle tarjotaan kreivikunta, käy siihen käsiksi, ja
kun sinua kutsutaan saamaan jotakin hyvää lahjaa, niin käy kiireesti
se korjaamaan. Olisipa laitaa, jos tässä nukuttaisiin eikä mitään
vastattaisi, vaikka hyvä onni ja menestys on ovella koputtamassa!
— Niin, ja mitä minä siitä välitän, — lisäsi Sanchica — vaikka
kuka tahansa, nähdessään minut koko prameudessani, sanoisi: »Koira
hurstihousuissaan...» ja muuta semmoista?
Tuon kuultuaan kirkkoherra sanoi:
— Minusta näyttää totisesti siltä, että koko tämä Panzan suku on jo
syntyessään täynnä sananlaskuja. En ole nähnyt yhtäkään heistä, joka ei
niitä viskele ympärilleen alinomaa niin pian kuin suunsa avaa.
— Se on totta, — virkkoi hovipoika — sillä herra käskynhaltia Sancho
lausuu hänkin niitä lakkaamatta. Vaikka useat niistä eivät osukaan
oikein naulanpäähän, niin ne sittenkin huvittavat, ja armollinen rouva
herttuatar ja herttua ovat niistä kovin mielissään.
— Vakuuttaako teidän armonne siis yhä, — kysyi kandidaatti — että
tuo juttu Sanchon käskynhaltianaolosta on totta ja että maailmassa
on herttuatar, joka kirjoittaa hänen vaimolleen ja lähettää hänelle
lahjoja? Vaikka lahjat ovat tässä käsinkoskettavina ja vaikka olemme
kirjeet lukeneet, emme sitä sittenkään usko, vaan ajattelemme, että
tämä on niitä maanmiehemme Don Quijoten asioita, joka luulee, että
kaikki tapahtuu noituudesta, ja olenpa vähällä sanoa, että tekee
mieleni koetella ja tunnustella teidän armoanne nähdäkseni, oletteko
vain lähettilään haamu vai oikea ihminen, lihaa ja verta.
— Hyvät herrat, en osaa sanoa itsestäni muuta — vastasi hovipoika
— kuin että olen oikea lähettiläs ja että herra Sancho Panza on
todellinen käskynhaltia ja että isäntäväkeni, herttua ja herttuatar,
voivat mainitun käskynhaltianviran antaa ja ovat sen antaneet ja
että olen kuullut sanottavan, että mainittu Sancho Panza hoitaa sitä
mainiosti. Teidän armonne voivat keskenään kiistellä siitä, onko
tässä noituutta vai ei; minä en tiedä mitään muuta, sen vannon omien
vanhempieni nimessä, jotka vielä elävät ja joita sydämestäni rakastan.
— Saattaa kyllä olla niin laita; — virkkoi kandidaatti — mutta _dubitat
Augustinus_.[37]
— Epäilköön, ken epäilee; — vastasi hovipoika — minä olen puhunut
totta, ja totuus se aina ui valheen päällä kuin öljy veden pinnalla,
ja muuten: _operibus credite et non verbis_.[38] Tulkoon jompikumpi
armollisista herroista minun kanssani, niin saatte nähdä omin silmin,
mitä kuulemalta ette usko.
— Minun asiani on lähteä mukaan; — sanoi Sanchica — viekää vain minut
mukananne, armollinen herra, hevosenne lautasilla; minä lähden oikein
mielelläni näkemään arvoisaa isääni.
— Käskynhaltioiden tytärten ei sovi matkustaa yksinään, heillä täytyy
olla saatossaan vaunuja ja kantotuoleja ja suuri joukko palvelusväkeä.
— Mitä joutavia, — vastasi Sancha — minä voin yhtä hyvin ratsastaa
aasintammalla kuin ajaa vanuissa. En minä ole arkalasta kotoisin!
— Ole vaiti, tyttö; — sanoi Teresa — sinä et tiedä, mitä puhut, ja tämä
herra on oikeassa. Kaikki asiat ajallaan: kun isäsi oli Sancho, olit
sinä Sancha, ja kun hän on käskynhaltia, niin sinä olet armollinen
neiti; en sitten tiedä, olenko oikeassa vai en.
— Armollinen rouva Teresa on oikeammassa kuin luuleekaan; — virkkoi
hovipoika — mutta antakaa minulle nyt syötävää ja päästäkää minut pian
menemään, sillä minä aion palata jo tänä iltana.
Siihen virkkoi kirkkoherra:
— Suvaitkoon teidän armonne tulla minun luokseni vaatimattomalle
aterialle; armollisella rouva Teresalla on enemmän hyvää tahtoa kuin
hyviä ruokia näin arvokkaan vieraan kestitsemiseksi.
Hovipoika esteli, mutta lopulta hänen täytyi suostua, mikä oli hänelle
itselleen eduksi, ja kirkkoherra vei hänet mielellään mukanaan, koska
sai siten tilaisuutta mielin määrin kysellä Don Quijotesta ja hänen
urotöistään.
Kandidaatti tarjoutui kirjoittamaan vastaukset Teresan kirjeisiin,
mutta tämä ei halunnut, että kandidaatti, jota hän piti koiranleukana,
sekaantuisi hänen asioihinsa, vaan katsoi paremmaksi antaa kakun ja
kaksi munaa eräälle kuoripojalle, joka osasi kirjoittaa ja kirjoittikin
Teresan puolesta kaksi kirjettä, toisen hänen miehelleen, toisen
herttuattarelle, molemmat aivan Teresan pään jälkeen, ja ne eivät
olekaan huonoimpia tähän suureen historiaan sisältyvistä, kuten
tuonnempana saadaan nähdä.
Yhdeskuudetta luku.
Lisää Sancho Panzan käskynhaltiana-olosta ja muista hupaisenlaisista
tapahtumista.
Aamu koitti sen yön jälkeen, jona käskynhaltia oli ollut
kiertokäynnillään. Edeskäypä vietti yönsä unetonna, sillä hänen
ajatuksiaan askarruttivat valhepukuisen neidon kasvot, hänen
viehätyksensä ja kauneutensa. Hovimestari oli käyttänyt jäljelläolevan
osan yötä kirjoittaakseen herrasväelleen, mitä Sancho Panza oli tehnyt
ja sanonut. Hänkin ihmetteli sekä Sanchon tekoja että hänen sanojansa,
sillä hänen puheissaan ja toimissaan ilmeni sekaisin älykkäitä ja
typeriä piirteitä. Herra käskynhaltia nousi vihdoin, ja hänelle
annettiin tohtori Pedro Tuiman ohjeitten mukaan aamiaiseksi hiukan
hillohedelmiä ja muutamia kulauksia raikasta vettä, ateria, jonka
Sancho olisi mielellään vaihtanut leivänkannikkaan ja rypäleterttuun.
Mutta huomatessaan, että tässä vallitsi pikemmin pakko kuin vapaa
tahto, hän suostui siihen sielunsa suureksi suruksi ja vatsansa
vaivaksi, koska tohtori Pedro Tuima hänelle uskotteli, että vähät ja
hienot ruoat elvyttävät ihmisen henkeä ja että ne parhaiten sopivat
henkilöille, joilla on hoidettavana virkoja ja tärkeitä toimia, niissä
heidän tulee käytellä enemmän ymmärryksen kuin ruumiin voimia.
Näiden rikkiviisauksien tähden Sancho näki nälkää, vieläpä niin kovin,
että kiroili hiljaa mielessään käskynhaltianvirkaa ja sitä henkilöäkin,
joka oli sen hänelle antanut; mutta kaikesta huolimatta hän ryhtyi
hillohedelmiä nautittuaan yhä nälkäisenä sinäkin päivänä toimittamaan
tuomarin tehtäviä. Ja ensimmäisenä tuli käsiteltäväksi kysymys, jonka
hänelle esitti muudan vieras hovimestarin ja kaikkien muiden asiaan
perehtyneitten läsnäollessa. Miehen esitys oli seuraavanlainen:
— Armollinen herra, eräs runsasvetinen joki erotti toisistaan kaksi
samaan herraskartanoon kuuluvaa aluetta... Suvaitkoon teidän armonne
kuunnella tarkkaavasti, sillä tapaus on tärkeä ja vaikeanlainen
ratkaista. Sanon siis, että mainitun joen yli johti silta, ja sillan
päässä oli hirsipuu ja jonkinmoinen oikeusistuin, jossa tavallisesti
oli neljä tuomaria tuomitsemassa joen, sillan ja tiluksien omistajan
säätämän lain mukaan. Laki oli tämmöinen: »Jos joku kulkee tätä siltaa
rannalta toiselle, niin hänen tulee sitä ennen valallisesti ilmoittaa,
minne hän on menossa ja mitä tekemään; jos hän vannoo todenmukaisesti,
annettakoon hänen kulkea, jos taas valehtelee, niin hirtettäköön hänet
tässä sijaitsevaan hirsipuuhun ilman yhtään armoa.» Kun tämä laki
ja sen ankarat määräykset olivat tulleet tunnetuiksi, kulki paljon
ihmisiä joen yli, ja heidän valallisesti antamistaan ilmoituksista
kävi selvästi ilmi, että he puhuivat totta, ja tuomarit antoivat
heidän kulkea vapaasti. Mutta sitten sattui, että eräs mies, jota
vaadittiin valalle, vannoi tekemänsä valan nimessä aikovansa mennä
tuohon hirsipuuhun kuolemaan, eikä mitään muuta. Tuomarit harkitsivat
hänen valaansa ja sanoivat: »Jos päästämme tämän miehen vapaasti
kulkemaan, niin hän on vannonut väärän valan, ja hänen täytyy lain
mukaan kuolla; jos taas hänet hirtämme, niin hän on vannonut kuolevansa
tässä hirsipuussa, joten hänen, koska hän on puhunut totta, tulee saman
lain mukaan päästä vapaaksi.» Nyt kysytään teidän armoltanne, herra
käskynhaltia, mitä tuomarien pitää tehdä tuolle miehelle; he näet ovat
yhä vielä kahden vaiheilla ja ihan ymmällä. Saatuaan kuulla teidän
armonne terävästä ja ylevästä ymmärryksestä he ovat lähettäneet minut
anomaan teidän armoanne puolestanne lausumaan mielipiteenne tästä
monimutkaisesta ja epäilyttävästä seikasta.
Siihen vastasi Sancho:
— Nuo herrat tuomarit, jotka ovat lähettäneet teidät minun luokseni,
olisivat totisesti voineet säästää itseltään sen vaivan, sillä
minä mies poloinen olen pikemmin hidasjärkinen kuin terävä, mutta
kertokaahan siitä huolimatta juttu vielä kerran, niin että sen oikein
ymmärrän; kukapa tietää, vaikka osuisin oikeaan.
Kysymyksen esittäjä toisti kerran ja kahdesti, mitä oli jo sanonut, ja
Sancho virkkoi:
‒ Minusta näyttää, että voin ottaa selon tästä jutusta kädenkäänteessä
ja että laita on näin: tuo mies vannoo menevänsä hirsipuuhun kuolemaan,
ja jos hän todella hirtetään, niin hän on puhunut totta ja hänen tulisi
säädetyn lain mukaan olla vapaa ja päästä kulkemaan sillan yli; jos
taas häntä ei hirtetä, niin hän on tehnyt väärän valan, joten hänet on
saman lain mukaan hirtettävä.
‒ Aivan niinkuin herra käskynhaltia sanoo; — virkkoi sanantuoja — ja
mitä tulee asian täydelliseen käsittämiseen, ei siinä ole enää mitään
epäiltävää eikä kysyttävää.
— Minä sanon siis, — jatkoi Sancho — että tulee sallia sen osan
miestä, joka on puhunut totta, vapaasti kulkea, ja hirttää se osa,
joka on valehdellut; sillä tavalla ylikulkua koskeva määräys tulee
kirjaimellisesti täytetyksi.
— Mutta, herra käskynhaltia, — virkkoi kysymyksen esittäjä — silloinhan
on välttämättä jaettava tuo mies kahteen osaan, valehtelevaan ja totta
puhuvaan, ja jos hänet siten jaetaan, niin hänen täytyy auttamattomasti
kuolla, ja niin ei suinkaan täytetä lain vaatimuksia; mutta on aivan
välttämätöntä, että ne tulevat täytetyiksi.
— Kuulkaa, hyvä mies, — vastasi Sancho — jollen ole ilmetty aasi,
niin tuolla mainitsemallanne joen yli kulkevalla on yhtä suuri oikeus
kuolla kuin elää ja kulkea sillan yli; jos näet totuus hänet pelastaa,
niin toiselta puolen valhe hänet langettaa, ja jos on niin laita,
kuten todella onkin, niin minä olen sitä mieltä, että teidän tulee
sanoa noille herroille, jotka ovat teidät lähettäneet minun luokseni,
että koska syyt, jotka vaativat tuomitsemaan tai vapauttamaan hänet,
ovat yhtä painavat, heidän tulee päästää hänet vapaasti menemään,
sillä aina on kiitettävämpää tehdä hyvää kuin pahaa, ja tämän minä
antaisin teille allekirjoituksellani vahvistettuna, jos osaisin nimeni
kirjoittaa. Mutta tässä tapauksessa en ole pannutkaan omiani, vaan
muistiini johtui muudan neuvo, jonka isäntäni Don Quijote antoi minulle
monien muiden neuvojen kanssa illalla ennen sitä päivää, jona matkustin
tämän saaren käskynhaltiaksi; hän näet sanoi, että oikeuden ollessa
epäilyksenalainen minun tulisi taipua ja tyytyä armahdukseen; ja Jumala
on tahtonut nyt johdattaa sen mieleeni, sillä se sopii tähän tapaukseen
aivan kuin valettu.
— Se on totta, — vastasi hovimestari — ja minun nähdäkseni ei itse
Lykurgoskaan, joka laati lait spartalaisille, olisi voinut antaa
parempaa tuomiota kuin se, jonka suuri Panza on nyt antanut. Ja
loppukoon nyt tähän tämän aamupäivän istunto; minä käsken pitää huolta
siitä, että armollinen herra käskynhaltia saa aterioida aivan mielensä
mukaan.
— Sitä minäkin pyydän, ja olkoon se selvää peliä; — sanoi Sancho —
antakaa minulle vain syötävää, ja tulkoon sitten riitajuttuja ja
pulmallisia kysymyksiä vaikka sataen, kyllä minä niistä suoriudun
silmänräpäyksessä.
Hovimestari piti sanansa, sillä hän kärsi tunnonvaivoja ajatellessaan,
että niin älykäs käskynhaltia voisi kuolla nälkään, sitä enemmän,
kun hän aikoi jo samana iltana lopettaa Sanchon käskynhaltiana-olon
tekemällä hänelle viimeisen kepposen, joka oli jätetty hänen
suoritettavakseen. Sancho siis sai sinä päivänä syödä päivällistä
aivan vastoin niitä sääntöjä ja ajatelmia, joita oli esittänyt tohtori
Puikipois, ja aterian päätyttyä astui sisään kuriiri tuoden kirjettä
Don Quijotelta käskynhaltialle. Sancho kehoitti sihteeriä lukemaan sen
itsekseen ja sanoi, että hän, jollei siinä ollut mitään semmoista, mikä
oli pidettävä salassa, voisi lukea sen ääneen. Sihteeri teki niin,
silmäili ensin kirjettä ja sanoi sitten:
— Tämä voidaan hyvinkin lukea ääneen, sillä se, mitä herra Don Quijote
tässä teidän armollenne kirjoittaa, kannattaisi painaa ja kirjoittaa
kultaisilla kirjaimilla; se näet kuuluu näin:
Don Quijote Manchalaisen kirje Sancho Panzalle, Baratarian saaren
käskynhaltialle.
»Minä olen odottanut saavani kuulla sinun ajattelemattomista ja
typeristä teoistasi, hyvä Sancho, mutta olenkin sensijaan saanut
kuulla älykkäistä toimistasi. Minä kiitän niistä erinomaisesti
taivasta, joka voi nostaa köyhän loasta[39] ja tehdä typeristä
älykkäitä. Minulle kerrotaan, että sinä hoidat hallitusta kuin olisit
oikea ihminen ja että olet ihmisenä nöyrä kuin luontokappale; niin
alava kuulut olevan käytökseltäsi. Mutta minä kehoitan sinua, Sancho,
ottamaan huomioon, että useasti on soveliasta ja välttämätöntäkin
virkasi arvovallan tähden torjua sydämen liiallista nöyryyttä, sillä
henkilöä, joka on saanut hoitaakseen tärkeitä tehtäviä, kaunistaa
parhaiten se, että hän noudattaa oman virkansa vaatimuksia eikä
sitä määrää, johon hänen oma luonnollinen vaatimattomuutensa häntä
taivuttaa. Pue itsesi hyvin, sillä koristettu seiväs ei enää seipäältä
näytä. En tarkoita, että sinun tulee käyttää kaikenlaisia koruja ja
juhlapukuja tai tuomarina ollessasi esiintyä sotilaan asussa, vaan
tarkoitan, että sinun tulee koristaa itseäsi virkaasi kuuluvalla
puvulla, joka olkoon siisti ja sopiva.
Jos tahdot saavuttaa alamaistesi suosion, tulee sinun muun muassa
ottaa huomioon kaksi seikkaa: ensinnäkin, että olet kohtelias
kaikille, vaikka tämänhän minä olen sinulle jo aikaisemmin sanonut,
ja toiseksi, että hankit runsaasti elintarpeita, sillä ei ole mitään,
mikä pahemmin koettelee köyhien ihmisten sisua kuin nälkä ja kallis
aika.
Älä julkaise kovin paljon asetuksia, ja: kun niitä julkaiset, pidä
huoli siitä, että ne ovat hyviä, ja ennen kaikkea, että niitä,
noudatetaan ja käytetään, sillä asetukset, joita ei noudateta,
voisivat yhtä hyvin jäädä antamatta; nehän näet osoittavat vain, ettei
ruhtinaalla joka oli kyllin älykäs ja oikeutettu niitä antamaan,
ollut kykyä saada ihmisiä niitä tottelemaan, ja lait, jotka uhkaavat,
mutta joita ei panna täytäntöön, ovat lopulta kuin pölkky, josta tuli
sammakkojen kuningas: aluksi se niitä peloitti, mutta vähitellen ne
alkoivat sitä ylenkatsoa ja kiipesivät sen päälle.