voittanut, rehellisesti tai epärehellisesti tai ei kummallakaan
tavalla, antakaa heti tälle ahdistajallenne sata reaalia; sitäpaitsi
teidän pitää maksaa kolmekymmentä reaalia köyhille vangeille; ja te,
joka maleksitte viratonna ja toimetonna tässä saaressa, ottakaa heti
vastaan nuo sata reaalia ja lähtekää huomispäivänä tästä saaresta,
josta teidät karkoitetaan kymmeneksi vuodeksi, uhalla, että tätä käskyä
vastaan rikottuanne saatte täyttää puuttuvat vuodet toisessa elämässä,
sillä minä ripustan teidät hirteen tai ainakin sen tekee pyöveli minun
käskystäni. Ja älköön kukaan minua vastustelko, jollei tahdo tuta minun
kättäni.
— Toinen maksoi rahat, toinen otti ne vastaan, jälkimmäinen poistui
saaresta, edellinen lähti kotiin, ja käskynhaltia jäi paikalleen sanoen:
— Jos mitään voin, niin varmaan hävitän nuo pelituvat, sillä minusta ne
näyttävät kovin vahingollisilta.
— Ainakaan tätä pelitapaa — sanoi kirjuri — teidän armonne ei voi
hävittää, sillä siinä isännöi eräs suuri herra, joka menettää
verrattomasti paljon enemmän rahaa kuin hän korttipelistä ansaitsee.
Vähäpätöisemmille pelihuoneille teidän armonne kyllä voi osoittaa
mahtiansa, ja ne juuri tekevätkin suurinta vahinkoa ja salaavat
suurimpia petoksia. Ylhäisten aatelismiesten ja suurten herrojen
taloissa eivät pahamaineiset pelipetturit uskalla käyttää viekkaita
juoniaan; ja koska pelihimo on tullut niin yleiseksi, on parempi, että
pelataan ylhäisissä taloissa kuin jonkun käsityöläisen luona, missä
ne saavat onnettomia kynsiinsä keskiyön jälkeen ja nylkevät heidät
elävältä.
— Niin kyllä, kirjuri; — virkkoi Sancho — minä tiedän, että tästä
asiasta voi paljonkin sanoa.
Samassa tuli muudan kaupunginvartia pidellen erästä kiinniottamaansa
nuorukaista ja sanoi:
— Herra käskynhaltia, tämä nuori mies tuli meitä vastaan, mutta
esivallan nähdessään hän kääntyi ja alkoi juosta kuin kauris, ja se
osoittaa, että hän varmaan on pahantekijä. Minä lähdin juoksemaan hänen
jälkeensä, mutta en olisi suinkaan saanut häntä kiinni, jollei hän
olisi sattunut kompastumaan ja kaatumaan.
— Minkätähden sinä pakenit, mies? — kysyi Sancho.
Siihen vastasi nuorukainen:
— Jotta ei tarvitsisi vastata esivallan tekemiin moniin kysymyksiin,
armollinen herra.
— Mitä ammattia sinä harjoitat?
— Minä olen kutoja.
— Mitä sinä kudot?
— Peitsenkärkiä, teidän armonne suosiollisella luvalla.
— Taidatte ruveta leikkiä laskemaan? Luuletteko olevanne oivakin
koiranleuka? Hyvä! Entä minne olitte nyt menossa?
— Hengittelemään raitista ilmaa, armollinen herra.
— Entä missä sitä raitista ilmaa hengitellään tässä saaressa?
— Missä se puhaltaa.
— Hyvä; te vastaatte oikein osuvasti! Teissä on älyä, nuori mies;
mutta otaksukaa nyt, että minä olen se raitis ilma ja puhallan peränne
takaa ja puhallan teidät vankikoppiin. Hoi, ottakaa hänet kiinni ja
viekää sinne; minä kyllä pidän huolta, että hän nukkuu siellä tämän yön
hengittelemättä raitista ilmaa!
— Totta totisesti, — sanoi nuorukainen — teidän armonne ei saa minua
nukkumaan kopissa enempää kuin voitte tehdä minusta kuningasta!
— Miksi en voisi saada sinua koppiin nukkumaan? kysyi Sancho. — Eikö
minulla ole valta vangita ja vapauttaa sinut milloin ja miten usein
haluan?
— Olipa teidän armollanne kuinka suuri valta tahansa, — sanoi
nuorukainen — se ei sittenkään riitä pakottamaan minua koppiin
nukkumaan.
— Vai ei — virkkoi Sancho. — Viekää hänet heti sinne, jotta hän saa
omin silmin nähdä erehtyneensä, vaikka vanginvartian tekisi hyvinkin
mieli osoittaa hänelle myöntyväisyyttä omaksi edukseen; minä näet
määrään hänelle kahden tuhannen dukaatin sakon, jos hän sallii sinun
astua askelenkin kopista ulos.
— Tämähän on aivan naurettavaa — vastasi nuorukainen. — Seikka on se,
ettei koko maailmakaan voi saada minua kopissa nukkumaan.
— Sano minulle, sinä pirulainen, — virkkoi Sancho — onko sinulla joku
enkeli, joka sinut vapauttaa ja riisuu sinulta kahleet, joilla aion
antaa sinut kytkeä?
— Kuulkaahan, herra käskynhaltia, — vastasi nuorukainen varsin
hilpeästi — harkitkaamme asiaa järkevästi ja katsokaamme, mistä
oikeastaan on kysymys. Otaksutaan, että teidän armonne käskee viedä
minut koppiin, että minut siellä sidotaan ja kahlehditaan, että minut
heitetään maanalaiseen luolaan, että vanginvartiaa uhataan ankaroilla
rangaistuksilla, jos hän päästää minut ulos, ja että hän menettelee
aivan käskyjen mukaan. Jos en sittenkään viitsi nukkua, vaan valvon
koko yön silmiäni ummistamatta, niin voiko teidän armonne, vaikka
hänellä olisi suurikin valta, saada minut nukkumaan vastoin tahtoani?
— Eipä tietenkään; — sanoi sihteeri — ja mies on osoittanut väitteensä
oikeaksi.
— Te siis olisitte nukkumatta — virkkoi Sancho — vain siitä syystä,
ettette tahdo nukkua, eikä siksi, että tahdotte vastustaa tahtoani?
— Niin, armollinen herra, — vastasi nuorukainen — en minä mitään muuta
ajattele.
— Menkää siis Herran nimeen, — sanoi Sancho — lähtekää kotiinne
nukkumaan, ja antakoon Jumala teille unta; minä näet en suinkaan aio
sitä teiltä riistää. Mutta sen neuvon teille annan, että on tästä
lähtien paras olla tekemättä pilaa esivallasta, sillä voitte joutua
semmoiseen paikkaan, missä saatte pilanne poukahtamaan takaisin omaan
kalloonne.
Nuorukainen poistui, ja käskynhaltia jatkoi kiertoretkeään. Vähän ajan
kuluttua tuli kaksi kaupunginvartiaa, jotka toivat kiinniottamaansa
miestä ja sanoivat:
— Herra käskynhaltia, tämä on miehennäköinen, mutta ei ole mies, vaan
nainen, eikä mikään ruma nainen, miehen vaatteissa.
Pidätetyn kasvojen eteen ojennettiin pari kolme lyhtyä, joitten valossa
nähtiin arviolta kuudentoista vuoden ikäisen tai hiukan vanhemman
tytön kasvot. Hän oli koonnut hiuksensa kultalangasta ja viheriästä
silkistä tehtyyn hiusverkkoon ja oli kaunis kuin päivä. Läsnäolijat
tarkastelivat häntä kiireestä kantapäähän ja huomasivat, että hänellä
oli punaiset silkkisukat ja niissä valkoiset taftinauhat kulta- ja
helmiripsuineen; hänen roimahousunsa olivat viheriää kultabrokadia, ja
samasta kankaasta tehdyn avonaisen nutun eli röijyn alla hänellä oli
kaikkein hienoimmasta valkoisesta palttinasta valmistetut, kullalla
kirjaellut liivit, ja jaloissa valkoiset miehen kengät; hänellä ei
ollut vyöllään miekkaa, vaan erinomaisen hieno tikari, ja sormissa
hänellä oli useita erittäin kallisarvoisia sormuksia. Sanalla sanoen,
tyttö miellytti kaikkia, mutta kukaan näkijöistä ei häntä tuntenut,
ja paikkakuntalaiset sanoivat, etteivät voineet aavistaakaan, kuka
tyttö oli. Ne, jotka tiesivät, mitä pilaa Sanchon kanssa pidettiin,
ihmettelivät enemmän kuin muut, sillä tämä tapaus, tämä tytön
kohtaaminen, ei ollut heidän järjestämänsä, ja senvuoksi he olivat
aivan epätietoisia ja odottivat, kuinka seikkailu päättyisi. Sanchoa
tytön kauneus ihan ällistytti, ja hän kysyi tytöltä, kuka hän oli,
minne hän oli menossa ja mikä oli saanut hänet siten pukeutumaan. Tyttö
vastasi, silmät maahan luotuina, häveliäänä ja punastuen:
— Armollinen herra, minä en voi kertoa näin julkisesti asiaa, jonka
salaisena säilyminen on minulle tärkeätä. Erään seikan tahdon kuitenkin
ilmoittaa: etten ole mikään varas tai pahantekijä, vaan onneton tyttö,
jonka mustasukkaisuuden voima on saanut rikkomaan sen soveliaisuuden,
jota kunniallinen käytös edellyttää.
— Tuon kuultuaan hovimestari sanoi Sancholle:
— Herra käskynhaltia, käskekää miesten väistyä kauemmaksi, jotta tämä
neiti voi vapaammin kertoa, mitä haluaa sanoa.
Käskynhaltia teki niin, kaikki muut paitsi hovimestari, edeskäypä
ja sihteeri väistyivät pois. Kun he olivat jääneet siihen toisten
poistuttua, jatkoi tyttö sanoen:
— Hyvät herrat, minä olen Pedro Perez Mazorcan, tämän paikkakunnan
villakaupan vuokraajan tytär, hänen, joka käy usein isäni luona.
-— Se ei voi pitää paikkaansa, hyvä neiti, — sanoi hovimestari — sillä
minä tunnen Pedro Pérezin varsin hyvin ja tiedän, ettei hänellä ole
lapsia, poikaa enempää kuin tytärtäkään, ja sitäpaitsi te sanotte, että
hän on isänne, ja lisäätte heti, että hän käy usein isänne luona.
— Minäkin sen jo huomasin — sanoi Sancho.
— Nähkääs, hyvät herrat, minä olen niin hämilläni, etten tiedä, mitä
puhun; — vastasi tyttö — mutta minä olen todella Diego de la Llanan
tytär, jonka armolliset herrat varmaan kaikki tuntevat.
— Siinä saattaa olla perää; — vastasi hovimestari — minä näet tunnen
Diego de la Llanan ja tiedän, että hän on ylhäinen ja rikas hidalgo,
että hänellä on poika ja tytär ja että hänen leskeksi jäätyään ei
koko tässä kaupungissa ole ollut ainoatakaan ihmistä, joka voisi
väittää nähneensä hänen tyttärensä kasvot; hän näet vartioi tyttöä
niin tarkoin, ettei aurinkokaan pääse häntä näkemään; mutta kaikesta
huolimatta huhu tietää kertoa hänen erinomaisesta kauneudestaan.
— Niin on laita, — vastasi tyttö — ja minä olen hänen tyttärensä; ja
te, hyvät herrat, olette varmaan voineet minut nähtyänne päättää,
valehteleeko huhu vai ei kertoessaan kauneudestani.
Samassa tyttö alkoi hereästi itkeä. Sen nähdessään sihteeri meni
hovimestarin luo ja kuiskasi hiljaa hänen korvaansa:
— Tälle tyttö rukalle on varmaan sattunut jokin paha onnettomuus,
koska hän liikkuu poissa kotoa tämmöisessä asussa ja tähän vuorokauden
aikaan, vaikka on niin jalosukuinen.
— Aivan varmasti, — vastasi hovimestari — ja hänen kyynelensä sitä
vielä vahvistavat.
Sancho lohdutti tyttöä niin hyvin kuin suinkin osasi ja pyysi häntä
aivan pelkäämättä heille kertomaan, mitä hänelle oli sattunut,
vakuuttaen, että he kaikki kokisivat auttaa häntä vilpittömästi ja
kaikilla mahdollisilla tavoilla.
— Seikka on se, hyvät herrat, — vastasi tyttö — että isäni on pitänyt
minua kotiini suljettuna kymmenen vuotta, toisin sanoen siitä asti
kuin äitini peitettiin maan multaan. Kotona pidetään jumalanpalvelusta
upeassa kappelissa, mutta minä en ole koko tänä aikana nähnyt mitään
muuta kuin taivaan auringon päivisin ja öisin kuun ja tähdet; minä
en tiedä, mitä kadut, torit ja kirkot ovat, enkä tunne edes ihmisiä,
lukuunottamatta isääni ja veljeäni ja vuokraaja Pedro Péreziä, joka
usein käy kotonani ja jonka siitä syystä mainitsin isäkseni, jottei
olisi tarvinnut mainita oikeata nimeäni. Tämä yksinäisyyteni ja se, että
minua on kielletty poistumasta kotoa ja käymästä edes kirkossa, on
monien päivien ja kuukausien kuluessa tehnyt minut ihan lohduttomaksi;
minun teki mieli nähdä maailmaa tai ainakin sitä paikkakuntaa, missä
olen syntynyt, ja minusta tuntui, ettei tämä haluni ollut ristiriidassa
sen soveliaan käytöksen kanssa, jonka hyväsukuiset tytöt ovat itselleen
velkaa. Kun kuulin kerrottavan, että järjestettiin härkätaisteluja
ja turnajaisia ja esitettiin näytelmiä, pyysin veljeäni, joka on
vuotta nuorempi kuin minä, sanomaan minulle, mitä oli tuo kaikki ja
paljon muuta, mitä en ole nähnyt; hän selitti sen minulle niin hyvin
kuin osasi, mutta siitä syttyi mieleeni vielä suurempi halu saada
se nähdä. Päättääkseni kertomuksen onnettomuudestani niin pian koin
suinkin sanon, että vihdoin pyysin ja rukoilin veljeäni — kunpa en olisi
milloinkaan häntä pyytänyt enkä rukoillut...
Hän alkoi jälleen itkeä. Hovimestari sanoi hänelle:
— Jatkakaa, armollinen neiti, ja kertokaa loppuun saakka, mitä teille
on tapahtunut, sillä sananne ja kyynelenne pitävät meitä kaikkia
levottoman jännityksen vallassa.
— Minulla ei ole enää paljoa sanottavaa, — vastasi tyttö — mutta
on paljon itkettävää, sillä sopimattomat toiveet eivät voi johtaa
mihinkään muuhun kuin tämmöisiin pettymyksiin.
Tytön kauneus oli vaikuttanut syvästi edeskäyvän sydämeen. Hän nosti
vielä kerran lyhtyään nähdäkseen tytön jälleen, ja hänestä näytti,
ettei tytön silmistä valunut kyyneliä, vaan päärlyjä ja niittyjen
kastehelmiä, ja hän piti niitä vieläkin parempina, vertasi niitä
todellisiin itämaitten helmiin ja toivoi vain, ettei tytön onnettomuus
olisi niin suuri kuin hänen itkunsa ja huokauksensa tuntuivat
osoittavan. Käskynhaltia oli epätoivoissaan, kun tyttö oli niin hidas
kertomustaan jatkamaan, ja pyysi, ettei hän kauemmin pitäisi heitä
jännityksessä, koska hetki oli myöhäinen ja heidän piti vielä tehdä
pitkä kiertomatka kaupungille. Tyttö sanoi nyt, vähän väliä nyyhkyttäen
ja kokien tukahduttaa huokauksiaan:
— Kova kohtaloni ja onnettomuuteni on vain siinä, että pyysin
veljeltäni lupaa saada pukeutua hänen vaatteisiinsa ja että hän veisi
minut jonakin yönä isämme nukkuessa näkemään koko kaupunkia. Pyyntöjeni
ahdistamana hän sitten suostui toivomukseeni, minä pukeuduin näihin
vaatteisiin, ja hän otti ylleen minun pukuni, joka sopi hänelle
mainiosti, sillä hän on ihan haiveneton ja mitä kauneimman nuoren tytön
näköinen, ja tänä yönä, ehkä noin tunti sitten, hiukan aikaisemmin
tai myöhemmin, me lähdimme kotoa ja olemme nyt kierrelleet kaikkialla
kaupungissa lapsellisen ja kevytmielisen päähänpiston opastamina. Mutta
juuri aiheessamme palata kotiin näimme tulevan suuren väkijoukon, ja
veljeni sanoi minulle; »Kuule, sisko, tuo on varmaan patrulli, pidä
nyt kiirettä ja juokse minkä jaksat minun jäljessäni, niin ettei meitä
tunneta, sillä muuten meitä tästä moititaan.» Sen sanottuaan hän
kääntyi ja lähti, en sano juoksemaan, vaan lentämään; mutta minä ehdin
juosta tuskin kuutta askelta, kun peloissani kaaduin, ja sitten tuli
oikeudenpalvelija ja toi minut armollisten herrojen luo, missä huomaan
joutuvani häpeään monien ihmisten nähden, kuin olisin kelvoton ja
kevytmielinen tyttö.
— Eikö siis teille, armollinen neiti, — kysyi Sancho — ole sattunut
mitään muuta ikävyyttä, ja eikö teitä ajanutkaan kotoa pois
mustasukkaisuus, kuten kertomuksenne alussa mainitsitte?
— Minulle ei ole sattunut mitään, eikä minua ajanut mustasukkaisuus,
vaan pelkkä halu nähdä maailmaa, enkä minä halunnut nähdä enempää kuin
tämän kaupungin katuja.
Tytön tiedonannot saivat nyt täyden vahvistuksen, kun kaupunginvartiat
saapuivat tuoden hänen veljeänsä, jonka oli saavuttanut ja ottanut
kiinni eräs heistä hänen juostessaan pois sisarensa luota. Hänellä oli
yllään vain kallisarvoinen naisen puku ja sinisestä damastista tehty,
kultanauhoilla koristettu mantilja; hänen päänsä oli paljaana, ja
sen ainoana koristeena olivat hänen omat hiuksensa, jotka hohtelivat
kuin kultarenkaat, niin vaaleat ja kiharat ne olivat. Käskynhaltia,
hovimestari ja edeskäypä menivät hänen kanssaan syrjään ja kysyivät
häneltä hänen sisarensa kuulematta, minkätähden hän esiintyi siinä
asussa, ja hän kertoi heille samoin häveten ja hämillään samaa, mitä
sisar oli kertonut, mikä kovin ilahdutti rakastunutta edeskäypää. Mutta
käskynhaltia sanoi heille:
— Hyvä herrasväki, tämä on totisesti ollut oikein poikamainen kepponen,
eikä semmoisen lapsellisuuden ja ajattelemattomuuden tunnustamiseen
olisi tarvittu niin pitkiä puheita eikä niin monia kyyneliä ja
huokauksia; jos olisitte vain sanonut: »Me olemme se ja se, lähdimme
kotoa kävelylle tässä valhepuvussa, pelkästä uteliaisuudesta, ilman
muuta tarkoitusta», niin juttu olisi ollut selvä eikä olisi tarvinnut
ollenkaan huokailla eikä itkeä tillitellä.
— Se on totta; — vastasi tyttö — mutta armollisten herrojen tulee
tietää, että minä olin niin hämmentynyt, etten voinut käyttäytyä
niinkuin olisi pitänyt.
— Eihän tässä ole mitään vahinkoa tapahtunut — virkkoi Sancho. —
Lähdetään pois; me jätämme teidän armonne teidän isänne taloon. Ehkei
hän ole teitä kaivannutkaan. Mutta älkää tästä puoleen enää käyttäytykö
niin lapsellisesti ja älkää niin kovin himoitko nähdä maailmaa, sillä
kelpo tyttö kotonaan, kuin jalkoja ei oliskaan, ja tyttö ja kana
jos kulkevat omia teitä, hukan poluille pian ovat eksyneitä, ja ken
näkemään, se myös nähtäväksi. Enempää en sano.
Poika kiitti käskynhaltiaa hänen ystävällisestä tarjouksestaan saatella
heidät kotiin, ja niin lähdettiin kulkemaan kohti heidän isänsä taloa,
joka ei ollut kovin kaukana. He tulivat perille, veli heitti pienen
kiven ristikkoikkunaan, samassa jo tulikin alas palvelijatar, joka
oli ollut heitä odottamassa, ja he menivät sisään toisten jäädessä
ihmettelemään heidän sievää käytöstään ja kauneuttaan sekä heidän
haluaan nähdä maailmaa öiseen aikaan kaupungista poistumatta; mutta he
katsoivat kaiken tuon johtuvan heidän nuoruudestaan. Edeskäyvän sydämen
oli lävistänyt lemmen nuoli, ja hän päätti mennä seuraavana päivänä
pyytämään tyttöä vaimokseen hänen isältään, varmasti uskoen, ettei
hänen kosintaansa hylättäisi, koska hän oli herttuan palveluksessa.
Sanchonkin mieleen nousi toiveita ja hämäriä aikeita, että hän
naittaisi tyttärensä Sanchican nuorukaiselle, ja hän päätti panna asian
toimeen aikanaan, koska arveli, ettei kukaan voisi kieltäytyä antamasta
poikaansa käskynhaltian tyttären puolisoksi.
Siihen päättyi sen yön kierros, ja kahta päivää myöhemmin loppui koko
käskynhaltiana-olo, joten Sanchon kaikki suunnitelmat menivät ihan
myttyyn, kuten tuonnempana saadaan nähdä.
Viideskymmenes luku,
missä mainitaan, keitä olivat ne noidat ja kiusaajahenget, jotka
paukuttivat kamarirouvaa ja nipistelivät ja kynsivät Don Quijotea, ja
kerrotaan, mitä sattui hovipojalle, joka vei kirjettä Sancho Panzan
vaimolle Teresa Sanchalle.
Cide Hamete, joka on erittäin tarkasti tutkinut tämän todenperäisen
historian kaikkein pienimmätkin seikat, kertoo, että Doña Rodriguezin
lähtiessä huoneesta mennäkseen Don Quijoten makuusuojaan eräs toinen
hänen kanssaan nukkuva kamarirouva huomasi sen, että tämä, koska
kaikki kamarirouvat mielellään ottavat asioista selkoa, kuuntelevat ja
nuuskivat, lähti hänen jälkeensä niin hiljaa, ettei kelpo Rodriguez
sitä havainnut, ja nähtyään kumppaninsa menevän Don Quijoten huoneeseen
noudatti uskollisesti kaikkien juoruilevien kamarirouvien yleistä
tapaa lähtien heti ilmoittamaan emännälleen herttuattarelle, että
Doña Rodriguez oli Don Quijoten huoneessa. Herttuatar ilmoitti asian
herttualle ja pyysi häneltä, että hän ja Altisidora saisivat mennä
katsomaan, mitä tuo kamarirouva oikeastaan Don Quijotesta tahtoi.
Herttua antoi luvan, molemmat naiset hiipivät hiljaa ja varovasti
huoneen ovelle ja sijoittuivat niin lähelle sitä, että kuulivat kaikki,
mitä huoneessa puhuttiin. Kun herttuatar sitten kuuli Rodriguezin
antavan ilmi hänen vetohaavansa, jotka virtasivat runsaina kuin
Aranjuezin suihkukaivot, ei hän voinut sitä sietää enempää kuin
Altisidorakaan, ja niin he vihan vimmassa ja kostonhimoisina syöksyivät
huoneeseen ja nipistelivät Don Quijotea ja paukuttivat kamarirouvaa,
kuten aikaisemmin jo kerrottiin; naisten kauneuteen ja turhamaisuuteen
sattuvat solvaukset näet sytyttävät heihin ankaraa vihaa ja
kostonhimoa. Herttuatar kertoi herttualle, mitä oli tapahtunut, ja se
huvitti kovin herttuaa.
Herttuatar tahtoi edelleen tehdä kepposia ja hankkia itselleen huvia
Don Quijotesta ja lähetti matkaan hovipojan, joka oli näytellyt
Dulcinean osaa, kun oli tehty sopimus siitä, miten tämä vapautettaisiin
lumouksesta (sen seikan Sancho Panza oli kokonaan unohtanut
käskynhaltiana toimiessaan), Sanchon vaimon Teresa Panzan luo viemään
hänen miehensä kirjoittamaa kirjettä ja toista, jonka herttuatar oli
itse kirjoittanut, sekä pitkää, kallisarvoista korallinauhaa lahjaksi.
Historia kertoo, että hovipoika oli sangen älykäs ja ovela ja että
hän, haluten palvella isäntäväkeänsä, varsin mielellään lähti matkaan
kohti Sanchon kylää. Ennenkuin sinne ehti, hän näki joukon naisia
pesemässä erään puron partaalla ja kysyi heiltä, tiesivätkö he, asuiko
kylässä joku Teresa Panza-niminen nainen, Don Quijote Manchalaisen
nimellä mainitun ritarin aseenkantajan Sancho Panzan vaimo. Hänen tuota
kysyttyään muudan pesijöistä, nuori tyttö, kohotti päätään ja sanoi:
— Teresa Panza on minun äitini, ja se Sancho on minun isäni, ja
mainittu ritari on meidän isäntämme.
— Tulkaahan siis, neitoseni, — virkkoi hovipoika ja opastakaa minut
äitinne luo, sillä minä tuon hänelle kirjettä ja lahjaa mainitulta
isältänne.
— Sen teen varsin mielelläni, hyvä herra — vastasi tyttö, joka näytti
olevan noin neljäntoista vuoden ikäinen.
Hän jätti pesuvaatteet eräälle kumppanilleen, ei huolinut koota
hiuksiaan eikä ottaa kenkiä jalkoihinsa — hän näet oli avojaloin ja
hajalla hapsin — vaan lähti juoksemaan hovipojan hevosen edellä sanoen:
— Tulkaa, armollinen herra, asuntomme on kylän laidassa, ja äitini on
kotona kovin huolissaan, kun ei ole pitkiin aikoihin kuullut mitään
isästä.
— Minä tuon hänelle niin hyviä uutisia, — sanoi hovipoika — että hän
voi hyvinkin niistä kiittää Jumalaa.
Tyttö hyppi ja juoksi, ehti vihdoin perille ja huusi jo ovelta,
ennenkuin sisään ehti:
— Tule ulos, äiti Teresa, tule ulos, tule ulos; täällä on muudan herra,
joka tuo kirjettä ja muutakin isä kullalta.
Tuon kuullessaan hänen äitinsä Teresa Panza tuli ulos, kädessä
rohdinkuontalo ja yllään tummanharmaa hame. Hame oli niin lyhyt, että
näytti kuin se olisi hänen häpeäkseen poikkileikattu;[36] sitäpaitsi
hänellä oli yllään samoin tummanharmaa liivi ja avokauluksinen paita.
Hän ei ollut kovin vanha, vaikka näytti olevan viidennelläkymmenellä,
mutta oli voimakas, reipas, jäntevä ja luiseva. Nähdessään tyttärensä
ja ratsastavan hovipojan hän kysyi:
— Mitä tämä merkitsee, lapsi kulta? Kuka on tämä herra?
— Hän on armollisen rouvan Doña Teresa Panzan alamainen palvelija —
vastasi hovipoika.
Niin sanottuaan hän teki mitä asiaan kuului, hyppäsi alas hevosen
selästä, astui rouva Teresan eteen, polvistui nöyrästi ja sanoi:
— Ojentakaa minulle kätenne, armollinen rouva Doña Teresa, armollisen
herran Don Sancho Panzan, Baratarian saaren todellisen käskynhaltian
laillinen ja yksityinen puoliso.
— Voi hyvä herra, nouskaa ylös, älkää niin tehkö; — vastasi Teresa
— minä en ole mikään hieno hovinainen, vaan köyhä maalaismuija,
päivätyöläisen tytär ja vaeltavan aseenkantajan eukko enkä minkään
käskynhaltian puoliso!
— Teidän armonne — vastasi hovipoika — on kaikkein arvoisimman
käskynhaltian erittäin arvoisa puoliso, ja havaitakseen tämän todeksi
teidän armonne suvaitkoon ottaa vastaan tämän kirjeen ja tämän lahjan.
Samassa hän veti taskustaan korallinauhan, jossa oli kultainen lukko,
pani sen Teresan kaulaan ja sanoi:
— Tämä kirje on herra käskynhaltialta, ja toinen, joka minulla on
mukana, ja nämä korallit ovat armolliselta rouva herttuattarelta, joka
on lähettänyt minut teidän armonne luo.
Teresa oli ihan ällistyksissään, ja hänen tyttärensä samoin, ja tyttö
virkkoi:
— Minut saa tappaa, jollei tämä ole meidän armollisen isäntämme
Don Quijoten työtä, joka varmaan on nyt antanut isälle sen
käskynhaltianviran tai kreivikunnan, jonka hän on jo monta kertaa
luvannut antaa.
— Niin on laita, — vastasi hovipoika — sillä herra Don Quijoten
toimesta herra Sancho on nyt Baratarian saaren käskynhaltia, niinkuin
tästä kirjeestä nähdään.
— Lukekaa se minulle, armollinen herra aatelismies; — sanoi Teresa —
vaikka näet osaan kehrätä, en osaa lukea vähän vähääkään.
— En minäkään; — lisäsi Sanchica — mutta odottakaahan vähän, minä
menen hakemaan semmoisen, joka osaa sen lukea, joko itse kirkkoherran
tai kandidaatti Simson Carrascon; he näet tulevat varsin mielellään
kuulemaan uutisia isästäni.
— Ei tässä tarvitse lähteä ketään hakemaan; minä tosin en osaa kehrätä,
mutta lukea osaan ja minä luen kirjeen.
Niin hän lukikin sen kokonaan; mutta kirjettä ei esitetä tässä,
koska se oli jo aikaisemmin puheena. Sitten hän veti esiin toisen,
herttuattaren kirjoittaman kirjeen, joka kuului näin:
»Parahin Teresa. Puolisonne Sanchon erinomaiset luonteen ja
ymmärryksen lahjat ovat minua yllyttäneet ja velvoittaneet pyytämään
miestäni herttuaa antamaan hänen hallittavakseen jonkin saaren
monien hänen omistamiensa joukosta. Minä olen saanut kuulla, että
hän hallitsee kuin haukka, mikä kovin ilahduttaa minua ja siis myös
puolisoani herttuaa; siksi kiitän hartaasti taivasta siitä, etten
erehtynyt valitessani hänet mainittuun käskynhaltianvirkaan; rouva
Teresan näet tulee tietää, että tässä maailmassa on vaikea löytää
kelvollista käskynhaltiaa, ja suokoon Jumala, että minun kävisi niin
hyvin kuin Sanchon virassaan.