rauhallisesti miettimään ja häntä odottamaan. Mutta kohta hänen
mieleensä tulvi tuhansia ajatuksia tästä uudesta seikkailusta, ja
hänestä tuntui huonosti tehdyltä ja vielä huonommin ajatellulta
antautua vaaraan rikkoa valtiattarelleen lupaamansa uskollisuuden, ja
hän sanoi itsekseen: »Kuka tietää, eikö perkele, joka on viekas ja
kavala, tahdo minua nyt pettää tämän kamarirouvan avulla, minua, jota
eivät ole voineet pettää keisarinnat, kuningattaret, herttuattaret,
markiisittaret eivätkä kreivittäret? Minä näet olen kuullut monien
älykkäitten henkilöitten usein sanovan, että paholainen, jos voi,
lähettää viettelijäksi mieluummin nykerönenäisen kuin sellaisen,
jolla on kreikkalainen nenä. Ja kukapa tietää, eikö yksinäisyys,
tämä tilaisuus ja tämä hiljaisuus herätä minussa uinuvia himoja ja
saa aikaan, että vanhoilla päivilläni lankean siinä, missä en ole
milloinkaan kompastunut? Semmoisissa tapauksissa on parempi paeta
kuin jäädä odottamaan taistelua. Mutta minä en taida olla oikein
järjissäni, kun lausun ja ajattelen tällaisia typeryyksiä; eihän
näet ole mahdollista, että valkomyssyinen ja lasisilmillä varustettu
kamarirouva voi sytyttää minkäänlaista irstasta ajatusta kaikkein
tunnottomimpaankaan poveen. Onko maailmassa yhtäkään muhealihaista
kamarirouvaa? Onko maan päällä yhtäkään kamarirouvaa, joka ei ole
julkea, äreä ja teeskentelevä? Väisty pois, sinä kamarirouvien
lauma, josta ihmiselle ei ole minkäänlaista iloa! Kuinka oikein
menettelikään se ylhäinen rouva, josta kerrotaan, että hänellä oli
vastaanottohuoneensa toisessa päässä kaksi nukkea, jotka esittivät
kahta kamarirouvaa silmälaseineen ja ompelutyynyineen, ikäänkuin he
olisivat siinä tehneet käsityötään, ja jotka ylläpitivät talon mainetta
yhtä hyvin kuin todelliset kamarirouvat!» Niin sanottuaan hän syöksyi
pois sängystä aikoen mennä sulkemaan ovea, jottei Doña Rodriguez
pääsisi sisään, mutta hänen juuri ollessaan sulkemassa rouva Rodriguez
samassa palasi, kädessään sytytetty valkoinen vahakynttilä. Nähdessään
nyt Don Quijoten läheltä, peitteeseen kääriytyneenä, siteissä ja
yömyssyssä, hän jälleen säikähti ja peräytyi noin kahden askelen päähän
sanoen:
— Olemmeko me naiset täällä täydessä turvassa, herra ritari? Minun
mielestäni ei ole mikään erinomainen siveyden merkki, että teidän
armonne on noussut sängystä.
— Samaa voin minä kysyä teiltä, armollinen rouva, — vastasi Don Quijote
— ja minä siis kysyn teiltä, onko varmaa, ettei kukaan hyökkää minun
kimppuuni ja tee minulle väkivaltaa.
— Ketä vastaan ja keneltä te, herra ritari, pyydätte semmoista
varmuutta? — virkkoi kamarirouva.
— Teiltä ja teitä vastaan minä sitä pyydän, — vastasi Don Quijote —
sillä enhän minä ole marmoria ettekä te ole pronssia, eikä kello ole
nyt kymmenen aamupäivällä, vaan nyt on keskiyö ja vähän myöhempikin,
kuten luulen, ja me olemme täällä huoneessa, joka on paremmin lukittu
ja salaisempi kuin oli se luola, missä uskoton ja uskalias Aeneas
nautti kauniin ja sääliväisen Didon suloja. Mutta ojentakaa minulle
kätenne, armollinen rouva, sillä minä puolestani en pyydä mitään muuta
tai suurempaa varmuutta kuin sen, jonka oma pidättyväisyyteni ja
hyveeni sekä teidän kunnianarvoisa myssynne minulle tarjoaa.
Niin sanoen hän kosketti huulillaan oikeata kättänsä ja tarttui
kamarirouvan käteen, jonka tämä ojensi hänelle täyttäen samat
seremoniat.
Tässä Cide Hamete esittää pienen välihuomautuksen sanoen, että
hän olisi Mohammedin nimessä mielellään antanut toisen parhaista
kauhtanoistaan, jos olisi saanut nähdä, kuinka he molemmat menivät käsi
kädessä ovelta sängyn luo.
Don Quijote nousi sitten jälleen sänkyynsä, ja Doña Rodriguez istuutui
tuolille vähän matkan päähän ottamatta pois silmälasejaan ja laskematta
kädestään kynttilää. Don Quijote veti peitteen päälleen, niin ettei
näkyviin jäänyt muuta kuin kasvot, ja molempien sitten täysin
tyynnyttyä Don Quijote keskeytti ensinnä vaitiolon sanoen:
— Nyt, armollinen rouva Doña Rodriguez, teidän armonne voi sanoa, mitä
teillä on sydämellänne, ja purkaa kaikki huolenne; minä kuuntelen teitä
siveillä korvilla ja tahdon auttaa teitä laupiailla töillä.
— Sen kyllä uskon, — vastasi kamarirouva — sillä teidän armonne jalo
ja miellyttävä olemus sai minut ehdottomasti odottamaan semmoista
kristillistä vastausta. Seikka on nyt se, herra Don Quijote, että
vaikka teidän armonne näkee minun istuvan tällä tuolilla ja keskellä
Aragonian kuningaskuntaa ja halvan ja vaivaisen kamarirouvan
puvussa, olen kuitenkin syntyisin Oviedon seuduilta Asturiasta
ja kuulun heimoon, johon monet sen maakunnan parhaimmat perheet
liittyvät sukulaisuuden siteillä; mutta kova kohtaloni ja vanhempieni
huolimattomuus, jotka köyhtyivät ennen aikojaan, miten lienevätkään
köyhtyneet, vei minut pääkaupunkiin Madridiin, missä vanhempani hyvää
tarkoittaen ja välttääkseen suurempia onnettomuuksia toimittivat minut
erään ylhäisen rouvan palvelijattareksi, ja minä voinkin vakuuttaa
teidän armollenne, ettei kukaan ole eläessäni ollut minua etevämpi
reikäompelussa eikä liinavaatteitten neulomisessa. Vanhempani jättivät
minut palvelukseen ja palasivat kotipuoleen, ja muutamia vuosia
myöhemmin he kuolivat ja siirtyivät varmaan taivaaseen, sillä he olivat
erinomaisen hyviä katolisia kristittyjä. Minä jäin orvoksi, ja ainoana
turvanani oli se huono palkka ja ne niukat lahjat, joita semmoisille
palvelijattarille yleensä annetaan ylhäisissä perheissä. Tähän aikaan
ja minun antamatta siihen mitään aihetta minuun rakastui muudan talon
tallimestari, jo iäkäs mies, parrakas ja komearyhtinen ja ennen kaikkea
jalosukuinen kuin itse kuningas; hän näet oli vuoristolaisia. Me emme
pitäneet lemmenseikkojamme niin salassa, ettei armollinen rouva saanut
niistä vihiä, ja hän, ehkäistäkseen joutavia juoruja, toimitti meidät
avioliittoon pyhän äitimme roomalaiskatolisen kirkon suostumuksella ja
sen määräämien menojen mukaan. Tästä avioliitosta syntyi tytär, jotta
onneni kerrassaan tuhoutuisi, jos minulla mitään onnea olikaan; ei
niin, että olisin kuollut synnytykseen, joka tapahtui asianmukaisesti
ja ajallansa, vaan siksi, että puolisoni vähän ajan kuluttua kuoli
muutamaan säikähdykseen, joka hänet kohtasi ja joka seikka oli
semmoinen, että teidän armonne varmaan hämmästyisi, jos minulla nyt
olisi tilaisuutta siitä kertoa.
Samassa kamarirouva alkoi hereästi itkeä ja jatkoi:
— Suokaa minulle anteeksi, armollinen herra Don Quijote, mutta
minä en voi sille mitään: joka kerta, kun mieleeni muistuu onneton
mies-vainajani, tulvivat silmiini kyynelet. Jumala siunatkoon, kuinka
komeasti hän aina kuljetti armollista rouvaa muhkean pikimustan muulin
lautasilla! Siihen aikaan näet ei käytetty vaunuja eikä kantotuoleja,
niinkuin nyt sanotaan käytettävän, vaan ylhäiset naiset ratsastivat
tallimestariensa takana. Mutta erästä seikkaa en sittenkään voi
jättää kertomatta, jotta huomaatte, kuinka moitteettoman hieno
minun kelpo mieheni käytös oli. Kun he kerran Madridissa kääntyivät
Santiagon kadulle, joka on kapeanlainen, oli siinä juuri tulossa joku
hovituomari, jonka edellä kulki kaksi oikeudenpalvelijaa, ja kelpo
tallimestarini käänsi hänet nähdessään muulinsa osoittaen aikovansa
palata herra tuomaria saattelemaan. Muulin lautasilla istuva armollinen
rouva sanoi miehelleni hiljaa: »Mitä teettekään, onneton? Ettekö tiedä,
että minä olen tässä?» Hovituomari pysähdytti kohteliaasti hevosensa
ja sanoi miehelleni: »Jatkakaa matkaanne, hyvä herra, sillä minun
velvollisuuteni on saatella armollista rouva Casildaa» (se näet oli
emäntäni nimi). Mieheni siitä huolimatta yhä kursaili, lakki kädessä,
tahtoen lähteä saattelemaan tuomaria. Sen huomattuaan armollinen rouva
harmistuneena ja vihoissaan veti esiin parsinneulan tai paremmin sanoen
äimän kotelostaan ja tuikkasi sen mieheni selkään, niin että tämä
kiljaisi ja vääntelehti sysäten emäntänsä maahan. Kaksi armollisen
rouvan lakeijaa kiiruhti häntä nostamaan, ja samoin tekivät hovituomari
ja oikeudenpalvelija. Siinä syntyi ankara hälinä Guadalajaran portilla,
tarkoitan siinä maleksivan väen joukossa. Emäntäni lähti kotiin
jalkaisin, ja mieheni kiiruhti erään välskärin luo ja sanoi hänelle,
että hänen sisuksensa oli kerrassaan puhkaistu. Mieheni kohtelias
käytös tuli yleisesti tunnetuksi, jopa niin, että poikaviikarit
alkoivat juoksennella kaduilla hänen jäljessään, ja siitä syystä sekä
myös sen vuoksi, että hän oli hiukan likinäköinen, armollinen rouva
erotti hänet palveluksestaan, ja minä uskon aivan varmaan, että tästä
johtuva suru oli syynä mieheni kuolemaan. Niin minä jäin leskeksi ja
oman onneni nojaan, vaivoinani vielä tytär, jonka kauneus yhä lisääntyi
kuin merenvaahto. Koska olin mainion ompelijattaren maineessa, suvaitsi
armollinen rouva herttuatar, joka oli vastikään mennyt naimisiin
armollisen herra herttuan kanssa, vihdoin viedä minut mukanaan tänne
Aragonian kuningaskuntaan, ja tyttäreni minun kerallani. Niin sitten
päivän mennen, toisen tullen tyttäreni kasvoi ja hänessä kasvoi
maailman koko hempeys: hän laulaa kuin leivonen, tanssii kuin ajatus,
karkeloi kuin vimmattu, lukee ja kirjoittaa kuin koulumestari ja laskee
kuin saituri. En sano mitään hänen siisteydestään, sillä juokseva vesi
ei voi olla puhtaampi kuin hän, ja hänen täytyy olla nyt, jollen väärin
muista, kuudentoista vuoden, viiden kuukauden ja kolmen päivän ikäinen,
hiukan enemmän tai vähemmän. Sanalla sanoen, tähän tyttäreeni rakastui
eräässä herra herttualle kuuluvassa lähitienoilla sijaitsevassa kylässä
asuvan ylen äveriään maanviljelijän poika. En tosiaankaan tiedä, miten
se oikeastaan on tapahtunut, mutta he ovat päässeet yhteen, ja mies
on vietellyt tyttäreni luvaten mennä hänen kanssaan naimisiin eikä
aiokaan nyt pitää lupaustaan, ja armollinen herra herttua, vaikka hän
tietää asian, koska olen hänelle siitä valittanut, en yhtä kertaa, vaan
useita kertoja, pyytäen häntä määräämään, että mainitun talonpojan
tulee ottaa tyttäreni vaimokseen, tekeytyy kuuroksi kuin kauppias
eikä viitsi edes kunnollisesti minua kuunnella, ja syynä on se, että
viettelijän isä on niin rikas ja lainaa hänelle rahoja ja menee kerran
toisensa jälkeen takaamaan hänen kevytmielisiä velkojaan, joten hän
ei millään muotoa halua miestä loukata tai tuottaa hänelle mitään
harmia. Toivoisin siis, armollinen herra, että teidän armonne ottaisi
tehtäväkseen tämän loukkauksen korjaamisen, joko hyvillä sanoilla tai
aseilla, sillä kaikki ihmiset sanovat, että teidän armonne on syntynyt
maailmaan korjaamaan semmoisia loukkauksia, oikomaan vääryyksiä ja
auttamaan onnettomia. Ajatelkaahan nyt, armollinen herra, tyttäreni
orpoutta, hänen rakastettavuuttaan, hänen nuoruuttaan ja kaikkia
niitä hyviä ominaisuuksia, joita olen kertonut hänessä olevan; minä
näet voin vakuuttaa Jumalan ja omantuntoni nimessä, ettei armollisen
rouvan kaikkien kamarineitien joukossa ole yhtään ainoata, joka yltäisi
hänen kengänanturansakaan tasalle, ja muudan heistä, jota nimitetään
Altisidoraksi ja pidetään kaikkein virkeimpänä ja hilpeimpänä, jää
tyttäreeni verrattuna ainakin kaksi peninkulmaa jälkeen. Teidän tulee
näet tietää, hyvä armollinen herra, ettei kaikki ole kultaa, mikä
kiiltää, sillä tämä Altisidora on pikemmin omahyväinen kuin todella
kaunis ja pikemmin julkea kuin siveä, ja sitäpaitsi hän ei ole edes
oikein terve: hänen hengityksensä näet haisee niin, ettei voi olla
hetkeäkään aivan lähellä. Ja onpa armollinen rouva herttuatarkin... On
paras, että vaikenen, sillä onhan tapana sanoa, että seinät kuuntelevat.
— Siunatkoon, mikä vaivaa armollista rouva herttuatarta, rouva Doña
Rodriguez? — kysyi Don Quijote.
— Koska minua näin vannotetaan, — vastasi kamarirouva — en voi olla
täysin totuudenmukaisesti vastaamatta minulle esitettyyn kysymykseen.
Näettehän, armollinen herra Don Quijote, kuinka kaunis armollinen
rouva herttuatar on, että hänen kasvojensa hipiä on kuin hiottu ja
kiilloitettu säilänpinta, että hänen poskensa ovat kuin maitoa ja
karmiinia, toinen kuin aurinko ja toinen kuin kuu, ja näettehän, kuinka
reippaasti ja keveästi hän astelee ja melkein liitelee, niin että
tuntuu kerrassaan siltä kuin hän levittäisi terveyttä kaikkialle, missä
liikkuu? Tietäköön teidän armonne siis, että hän saa tuosta kaikesta
kiittää ensinnäkin Jumalaa ja sitten kahta vetohaavaa, jotka hänellä on
säärissä ja joiden kautta hänestä virtaavat pois kaikki pahat nesteet,
mitkä lääkärien sanojen mukaan täyttävät hänen koko ruumiinsa.
— Pyhä Neitsyt! — virkkoi Don Quijote. — Onko mahdollista, että
armollisessa rouva herttuattaressa on sellaisia viemäreitä? Sitä en
olisi uskonut, vaikka sen olisivat minulle sanoneet paljasjalkamunkit;
mutta totta sen täytynee olla, koska rouva Doña Rodriguez sen sanoo.
Mutta sellaiset ja sellaisissa paikoissa sijaitsevat vetohaavat eivät
suinkaan voi erittää mitään pahoja nesteitä, vaan sulaa ambraa.
Totisesti, nyt minä vasta oikein uskon, että täytyy olla erinomaisen
terveellistä kuppauttaa itseään.»
Don Quijote oli tuskin ehtinyt tuon sanoa, kun huoneen ovi vihaisesti
avattiin. Paukahdus säikähdytti Doña Rodriguezia niin, että kynttilä
putosi hänen kädestään, ja huone pimeni pimeäksi kuin sysikellari,
kuten tavataan sanoa. Kamarirouva parka tunsi samassa, että joku
tarttui kaksin käsin hänen kurkkuunsa niin tuimasti, ettei hän kyennyt
hiiskahtamaankaan, ja että joku toinen henkilö aivan kiireesti ja
mitään virkkamatta nosti hänen hameensa ja alkoi paukuttaa häntä
jollakin tohvelin tapaisella esineellä niin armottomasti, että se oli
ihan surkeata. Vaikka Don Quijoten tosiaan tuli häntä surku, ei hän
sentään hievahtanutkaan vuoteestaan, koska ei tietänyt, mitä tämä
saattoi merkitä, vaan makasi aivan hiljaa ja mitään virkkamatta,
peläten vain, että joutuisi itse samoin paukutettavaksi. Hänen pelkonsa
ei ollutkaan aiheeton, sillä vaiteliaat pieksijät, möyhennettyään
aikansa kamarirouvaa (joka ei uskaltanut edes päästää valitusääniä),
kävivät käsiksi Don Quijoteen, vetivät hänet ulos lakanan ja peitteen
välistä ja nipistelivät häntä niin uutterasti ja tuimasti, että
hänen täytyi huitoa nyrkeillään ympärilleen, ja kaikki tämä tapahtui
ihmeellisen hiljaisuuden vallitessa. Taistelu kesti noin puoli tuntia;
sitten aaveet poistuivat, Doña Rodriguez suori hameensa ja lähti hänkin
ovesta ulos huokaillen kovaa kohtaloansa, virkkamatta sanaakaan Don
Quijotelle, joka nyt oli taas yksinään, surullisena ja nipistettynä,
hämillään ja mietteissään, Siihen me hänet nyt jätämme odottamaan
tietoa, kuka oli ollut se jumalaton noita, joka oli saattanut hänet
siihen tilaan. Siitä saadaan selko aikanaan; nyt meitä kutsuu Sancho
Panza, ja historian hyvä järjestys vaatii meitä palaamaan hänen
luokseen.
Yhdeksäsviidettä luku.
Mitä Sancho Panzalle sattui hänen ollessaan kiertomatkalla saaressa.
Kun jätimme suuren käskynhaltian, oli hän vihoissaan ja kiukuissaan
maalailevalle ja hävyttömälle talonpojalle. Tämä oli saanut ohjeensa
hovimestarilta ja hovimestari herttualta, ja he molemmat tekivät pilaa
Sanchosta. Mutta Sancho piti puoliaan heitä kaikkia vastaan, vaikka
olikin yksinkertainen, oppimaton pallukka, ja sanoi läsnäoleville,
muiden muassa tohtori Pedro Tuimalle, joka oli palannut saliin, kun
herttuan kirjettä koskevat salaiset neuvottelut olivat päättyneet:
— Nyt minä totisesti ymmärrän, että tuomarien ja käskynhaltioitten
tulee, jopa täytyykin olla pelkkää pronssia, jotta eivät joudu
kärsimään asioitaan esittävien henkilöitten tungettelevaisuudesta,
kun nämä yhtä mittaa ja aina vaativat, että pitää heitä kuunnella ja
ratkaista heidän riitajuttujaan pitäen silmällä ainoastaan heidän
asiaansa, kävi sitten kuinka tahansa; ja jos tuomari parka ei kuuntele
heitä eikä ratkaise heidän asioitaan, joko siksi, ettei voi sitä tehdä,
tai siksi, ettei ole vielä tullut aika päästää heitä puheilleen, niin
he heti häntä kiroavat ja napisevat, panevat hänet ihan pataluhaksi
ja häpäisevät vielä hänen sukuansakin. Sinä typerä riitapukari, sinä
järjetön riitapukari, älä pidä niin kiirettä, odota oikeata aikaa
ja tilaisuutta esittääksesi, mitä sinulla on esitettävänä, älä tule
päivällisen aikaan tai silloin, kun makuulle mennään, sillä tuomarit
ovat lihaa ja verta, ja heidän täytyy myöntää luonnolle, mitä se
luonnollisesti heiltä vaatii, lukuunottamatta minua, joka en anna
itselleni mitään syötävää, kiitetty olkoon herra tohtori Pedro Tuima
Puikipois, joka on tässä läsnä ja tahtoo minun kuolevan nälkään ja
vakuuttaa, että semmoinen kuolema on elämää. Suokoon Jumala semmoisen
elämän hänelle itselleen ja kaikille hänen kaltaisilleen, tarkoitan
huonoille lääkäreille; hyvät sitävastoin ansaitsevat palmuja ja
laakereita.
Kaikki, jotka Sancho Panzan tunsivat, ihmettelivät kuullessaan hänen
puhuvan niin hienosti eivätkä tietäneet, miten sen selittäisivät,
jollei siten, että tärkeät virat ja tehtävät joko teroittavat järkeä
tai sitä lyhentävät. Tohtori Pedro Tuima Enne Puikipois lupasi
vihdoin suostua siihen, että hän aterioisi sinä iltana, vaikka kaikki
Hippokrateen säännöt siten rikottaisiin. Siihen käskynhaltia oli
tyytyväinen ja odotti nyt kärsimättömästi illan ja aterioimis-ajan
tuloa, ja vaikka aika hänen mielestään pysyi paikallaan, ollenkaan
kulumatta, saapui sentään vihdoin tuo toivottu hetki, jolloin hänelle
annettiin syötäväksi kylmää naudanlihaa ja sipulia ja muutamia
verrattain iäkkään vasikan keitettyjä jalkoja. Hän kävi tähän kaikkeen
käsiksi suuremmalla halulla kuin jos hänelle olisi tarjottu Milanon
peltokanoja, Rooman fasaaneja, Sorrenton vasikanlihaa, Moronin
peltopyitä tai Lavajosin hanhia,[34] ja aterioidessaan hän kääntyi
sanomaan tohtorille:
— Kuulkaa, herra tohtori, älkää huoliko tästä lähtien antaa minulle
syötäväksi mitään herkkuja tai valikoituja ruokalajeja, sillä ne
panevat vain mullin mallin vatsani; se näet on tottunut vuohen ja
naudan lihaan, läskiin, suolalihaan, nauriisiin ja sipuleihin, ja jos
sille sattumalta tarjotaan herrasruokia, niin se kääntyy nirsoksi
ja toisinaan kerrassaan kieltäytyy ottamasta vastaan. Edeskäyvän on
paras tuoda minulle sitä lajia, jota nimitetään _olta podridaksi_,
sillä mitä vanhempaa se on, sitä paremmalle se tuoksahtaa, ja siihen
hän voi pistää ja sulloa mitä ikinä haluaa, kun se vain on syötävää,
ja minä olen hänelle kiitollinen ja palkitsen hänet jonakin kauniina
päivänä. Ja kenenkään ei pidä tehdä minusta pilaa, sillä me olemme tai
emme ole; eletään nyt kaikin rauhassa ja syödään hyvässä ystävyydessä,
sillä Jumala sallii päivänsä paistaa kaikille antaessaan sen kerran
valjeta. Minä aion hallita tätä saarta tinkimättä oikeudesta ja
huolimatta lahjuksista, ja varokoon itsekukin ja pitäköön huolta omista
asioistaan, sillä minä teen heille tiettäväksi, että nyt on itse piru
irti ja että saadaan nähdä ihmeitä, jos minua ärsytetään. Sivele itsesi
hunajalla, niin kärpäset sinut syövät.
— Herra käskynhaltia, — virkkoi edeskäypä — teidän armonne on varmaan
varsin oikeassa niin sanoessaan, ja minä lupaan kaikkien tässä saaressa
asuvien nimessä, että he tulevat palvelemaan teidän armoanne kaikin
puolin täsmällisesti, hartaasti ja hyväntahtoisesti, sillä se lauhkea
hallitustapa, jota teidän armonne on nyt hallituskautensa alussa
osoittanut, ei anna heille aihetta tehdä tai ajatella mitään, mistä
voisi koitua vahinkoa teidän armollenne.
— Sen kyllä uskon, — vastasi Sancho — ja hölmöjä he olisivatkin, jos
toisin tekisivät tai ajattelisivat. Ja minä sanon vieläkin, että
tulee pitää hyvää huolta minun ja minun harmoni ravitsemisesta,
sillä se on tässä tärkeintä ja tähdellisintä. Kun nyt tässä ehdimme,
lähdemme kiertokäynnille, sillä aikomukseni on puhdistaa tämä
saari kaikenmoisesta roskasta ja maankiertäjistä, joutilaasta ja
kelvottomasta väestä, sillä teidän tulee tietää, hyvät ystävät, että
toimettomat ja laiskat ihmiset ovat yhteiskunnassa kuin kuhnurit
mehiläispesässä: syövät vain hunajaa, jota työmehiläiset valmistavat.
Minä aion suosia talonpoikia, suojella aatelismiesten etuoikeuksia,
palkita kelvollisia ja ennen kaikkea pitää arvossa uskontoa ja
hengenmiesten kunniaa. Mitä tästä arvelette, hyvät ystävät? Onko siinä
jotakin järkeä, vai höpisenkö joutavia?
— Siinä on niin paljon järkeä, armollinen herra käskynhaltia, — sanoi
hovimestari — että olen ihan ihmeissäni, kun kuulen teidän armonne
laisen oppimattoman miehen (minä näet otaksun, ettette ole mitään
oppia saanut) lausuvan niin viisaita ajatuksia; nehän ovat täynnä
ydinlauselmia ja hyvää älyä, eivätkä ne, jotka ovat meidät tänne
lähettäneet, enempää kuin me, jotka olemme tänne tulleet, ollenkaan
osanneet teidän armoltanne semmoista odottaa. Mutta mitä kauemmin
elää, sitä enemmän näkee: pila muuttuu todeksi ja pilkka sattuu omaan
nilkkaan.
Ilta tuli, ja käskynhaltia aterioi herra tohtori Tuiman luvalla. Sitten
varustauduttiin kiertokäynnille; Sancho lähti ulos hovimestarin,
sihteerin, edeskäyvän ja historioitsijan kanssa, jonka tehtävänä oli
merkitä muistiin hänen tekonsa, ja saattueeseen liittyi vielä niin
paljon järjestyksen valvojia ja kirjureita, että heistä olisi voinut
muodostaa kokonaisen pataljoonan. Sancho kulki heidän keskellään,
virkasauva kädessään, niin mahtavana, ettei paremmasta apua, ja
kuljettuaan muutamia kaupungin katuja he kuulivat säiläin kalsketta;
he riensivät luo ja havaitsivat, että siinä oli taistelemassa kaksi
miestä, jotka lopettivat ottelunsa nähdessään oikeudenpalvelijain
lähestyvän. Toinen heistä huusi:
— Tänne, Jumalan ja kuninkaan nimessä! Kuinka voidaan sallia, että
täällä ryöstetään keskellä kaupunkia ja että ihmisen kimppuun hyökätään
avoimella kadulla?
— Tyyntykää, hyvä mies, — sanoi Sancho — ja kertokaa minulle, mikä on
tämän riidan aiheena, sillä minä olen käskynhaltia.
Toinen taistelijoista sanoi:
— Herra käskynhaltia, minä kerron asian aivan lyhyesti. Teidän armonne
tulee tietää, että tämä hieno herra voitti äsken tuossa pelituvassa,
joka on tässä vastapäätä, toista tuhatta reaalia, Jumala tiesi, millä
tavalla, ja koska olin siinä läsnä, ratkaisin useita epäilyttäviä
seikkoja hänen edukseen, aivan vastoin omaatuntoani. Hän lähti
tiehensä voittoineen, ja kun toivoin, että hän antaisi minulle ainakin
jonkin taalarin lahjaksi, niinkuin on tapana antaa minunlaiselleni
arvossapidetylle henkilölle, joka on läsnä seuraamassa hyvää ja huonoa
peliä tukeakseen kohtuuttomia vaatimuksia ja ehkäistäkseen riitoja,
niin hän pistikin rahat taskuunsa ja karkasi tiehensä. Minä lähdin
harmistuneena hänen jälkeensä ja pyysin häntä hyvillä ja kohteliailla
sanoilla antamaan minulle ainakin kahdeksan reaalia, koska hän tietää,
että olen kunniallinen mies ja ettei minulla ole tointa eikä virkaa;
vanhempani näet eivät opettaneet minulle mitään ammattia eivätkä
jättäneet perinnöksi mitään tointa, mutta tämä lurjus, joka on yhtä
suuri varas kuin Cacus ja yhtä suuri pelipetturi kuin Andradilla,[35]
ei tahtonut antaa minulle enempää kuin neljä reaalia. Siitä teidän
armonne, herra käskynhaltia, voi nähdä, kuinka häpeämätön ja tunnoton
hän on! Mutta sen minä takaan, kunniani nimessä, että jollei teidän
armonne olisi tullut, olisin pakottanut hänet hellittämään voiton ja
olisin opettanut hänelle, kuinka puntari pannaan kohdalleen.
— Mitä te tähän sanotte? — kysyi Sancho.
Toinen mies vastasi, että kaikki, mitä hänen vastustajansa oli sanonut,
oli totta, mutta ettei hän ollut tahtonut antaa hänelle enempää kuin
neljä reaalia, koska oli antanut saman summan jo monta kertaa. Idän
sanoi, että niiden, jotka toivovat pelaajilta palkkiota, tulee olla
kohteliaita ja ottaa iloisesti vastaan, mitä heille annetaan, ollenkaan
rupeamatta tekemään tiliä voittajien kanssa, jolleivät satu varmasti
tietämään, että he ovat pelipettureita ja ovat vääryydellä saaneet
voittonsa. Parhaana todistuksena, että hän oli rehellinen mies eikä
varas, kuten toinen väitti, oli hänen mielestään juuri se, ettei hän
ollut halunnut miehelle mitään antaa, sillä pelipetturit ovat aina
velvolliset maksamaan veroa niille, jotka heidän peliänsä katselevat ja
heidät tuntevat.
— Niin on laita — virkkoi hovimestari. — Harkitkaa nyt, armollinen
herra käskynhaltia, mitä näille miehille pitää tehdä.